Voi kalkkunaparat

Ne kasvatetaan teollisuuden ehdoilla, raha suurimpana arvona. Tehokkuus on kaiken mitta: jokaisen hetken pitää olla tuottava. Jos niitä kohdeltaisiin aina elävinä olentoina, tehokkuus kärsisi. Siksi silmiä on suljettava. ”Näin se maailma vaan menee”, sanotaan.

Kiitospäivänä arviolta 46 miljoonaa kalkkunaa kohtaa loppunsa Amerikassa.

Seuraavan päivän nimi on Black Friday: kaupat aukeavat monin paikoin jo yöllä. Tehokkuus kunniaan: perheen parissa juhlivien kuluttajien tulee päästä mahdollisimman pian takaisin kauppoihin. Tarjoukset ovat niin houkuttelevia, että väki on usein rynnistänyt sisään tappavalla vauhdilla. Alennukset nyt vain vaativat veronsa. Muutama kuolee tai ruhjoutuu kaupan ovensuussa. Mutta ostosvierailut ovat nousseet 308 miljoonaan ja kaupankäyntiä tehtiin 11.2 miljardilla.

Voi kalkkunaparat.

Thank you for riding the CTA

Chicago Transport Agency. Rotta juoksee metron kiskojen välissä, ihmiset seisovat laiturilla ilmeettöminä ja musiikki täyttää kaartuvan tunnelin. Kannettavat kovaääniset katusoittajalla?

Ei kaiuttimia, ei soitinta, ei yhtyettä: yksi kuluneisiin vaatteisiin verhoutunut musta mies, joka katsoo infotaulua ja laulaa. Hämmästyttävän hieno lauluääni kimpoaa seinästä kattoon ja kaikkialle, ja muovitettu taulu toimii rytmisoittimena. Taulu joustaa juuri sen verran, että sitä voi käyttää rumpukalvona, ja erilaiset iskutavat tuottavat kokonaisen rumpusetin.

All flesh is grass
all beauty a flower
but the Word of God
stands forever.

Laulusäkeet ovat raamatunlauseita, rytmitettynä räppäyksellä ihmisen osasta; juna rymisee paikalle ja gospel sekoittuu kolinaan.

Moottoritien yläpuolella melu ja pakokaasut suhisevat, väki pakkautuu pimeässä bussin suulle. Sisällä tungoksesta kirkuu huuto. Nuoren opiskelijatytön älypuhelin on juuri varastettu. Tyttö itkee, naiskuljettaja karjuu että pitää olla varovainen, koko auto surisee reaktioita. Useampi tarjoaa puhelintaan, jotta tyttö voi soittaa yhtiöön ja sulkea numeron, keski-ikäinen nainen yrittää lohduttaa, naapuripenkin mies murjoo: ”This is Chicago! You gotta be awake!”

Auto sysähtelee eteenpäin, itku ja neuvot ja toru ja poru kaikuvat, latinomies etsii yhtiön numeron ja soittaa ja antaa puhelimen tytölle. Liittymä suljetaan, melu hiipuu, väki vähenee. Naapuripenkin mies yltyy profeetalliseksi: ”Minä näin, se mies näki, sinä et nähnyt, hän luuli että kukaan ei näe! Mutta Taivaallinen Isä näkee. Hän näkee, ja tuomitsee.”

Thank you for riding the CTA, kiittää metallinen naisääni automaattikaiuttimista. University Street, ollaan perillä, ollaan keskellä Amerikkaa.

Chicago, intiaaneja ja ekoteologiaa

Juna rämisee kuten ennenkin, Frank Lloyd Wrightin talot ovat yhtä upeita ja kirjastot täynnä kiinnostavia opuksia.

Matka on melkoisen työpainotteinen, mutta jos työstään nauttii, niin ei ole valittamista. Tutkimuksen tekeminen on usein urheilun tai luostarikilvoittelun kaltaista: se vaatii energiaa ja keskittymistä, mutta vie mukanaan.

Erityisväriä ensimmäiseen Chicagon viikkoon toi se, että Lutheran School of Theology (LSTC) vietti Native American –teemaviikkoa. Vance Blackfox, ainut (!) intiaaniopiskelija Amerikan luterilaisissa seminaareissa, oli päävastuussa. Elokuvailloista kävi ilmi, että luterilaiset tekivät yllättävän paljon hyvää työtä intiaanialueilla (Native Nations –filmi), kunnes resurssit lopahtivat 1990-luvulle saavuttaessa. Harmillista.

Toinen elokuva, March Point, oli hieno esimerkki intiaaninuorten voimaantumisesta. Kolme syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta sai elokuvanteosta kiinni ja tarkoitusta elämäänsä. Reservaatin maita ryöstettiin liittovaltiolle laittomasti 1900-luvun alussa ja niille rakennettiin lopulta öljyjalostamo, joka uhkaa lopettaa kalastuselinkeinon. Nuoret pääsivät jopa senaattoreiden puheille, mutta kauniita sanoja kummempaa ei juuri herunut. Yhteisö kuitenkin arvosti nuorten aktiivisuutta ja heidän tulevaisuutensa näytti ainakin hetken valoisammalta.

Ympäristörasismi on iso ongelma Yhdysvalloissa. Saastuttavimmat laitokset sijaitsevat yllättävän usein värillisten lähiöiden luona. Mitenkäs Suomessa: onko oikein, että Pohjois-Suomi kantaa vastuun saastuttavista laitoksista?

Käytännön ekoteologiaa harrastin etenkin vierailulla Wheaton Collegen A Rocha –ryhmän luo. Pidin alkupuheenvuoron rikkaan evankelikaalisen oppilaitoksen Kristinusko ja luonto –paneelikeskustelussa, joka keräsi vaali-illasta huolimatta kiitettävästi väkeä. Professorit olivat värikkäitä puhujia ja keskustelu hyvää. Evankelikaaleja tapaan piakkoin lisää: Evangelical Theological Society kokoontuu Milwaukeessa pääteemalla Caring for Creation.

Ehdin jo säikähtää Chicagoon palattuani, kun vaaliennuste näytti hetken ylivoimaa Romneylle. Onneksi valitsijamiesten lukumäärä oli toinen juttu. Rannan moottoritie oli suljettu, kun demokraattien valvojaisia pidettiin McCormick Placella. Ensi viikonloppuna siellä alkaa American Academy of Religionin suuri konferenssi, jonne meno oli tämän matkan alkusysäys.

Taidettakin on ollut tarjolla, esimerkiksi kuubalaisen huippukuoron ilmainen konsertti Rockefellerissä. Perheenjäsenten lisäksi on ikävä kitaraa, mutta aika rientää nopeasti.

Fern Hill

Porttikäytävä tuoksuu tutulta, raput narisevat muistia virkistäen ja ovi vingahtaa auki kuten ennenkin. Puolentoista vuoden jälkeen paluu asuntoon, jossa vietti monta kuukautta, on kiinnostava kokemus: uuden ja vanhan outo sekoitus.

Keittiön sekalainen astiakokoelma on yhä sama, kahvinkeittimestä puuttuu vain yksi osa enemmän. Huonekalujen hullunkurinen perhe kokoontuu yhä yhteen. Olohuoneen perällä on tuttu tumma kirjahylly ja sen tyhjillä hyllyillä tutut pari kirjaa – mukaan lukien kanneton runokokoelma ja sen sisällä Dylan Thomasin Fern Hill -runo.

Now as I was young and easy under the apple boughs
About the lilting house and happy as the grass was green,
     The night above the dingle starry,
          Time let me hail and climb
     Golden in the heydays of his eyes,
And honoured among wagons I was prince of the apple towns
And once below a time I lordly had the trees and leaves
          Trail with daisies and barley
     Down the rivers of the windfall light.

Runon loput viisi säkeistöä ja lähdetiedot löytyvät osoitteesta http://www.poets.org/viewmedia.php/prmMID/15378.

Ennen kuin edellisen kerran tulin Chicagoon, runo oli tuttu vain osittain: väitöskirjani kohde, kirjallisuutta rakastava teologi Joseph Sittler, viittasi siihen toisinaan. Otin tavakseni lukea aamuisin englanniksi Uutta testamenttia ja selailla runokokoelmaa, mikä johti minut Fern Hillille.

Runon selittäminen on karseaa puuhaa. Jos syöt erinomaisen aterian ja kuuntelet kaunista musiikkia, voitko kertoa kokemuksesi sanojen avulla toiselle? Runous parhaimmillaan sukeltaa syvälle kokemusten ytimeen, mutta se tapahtuu juuri siinä muodon ja sisällön yhteenkietoutumisessa, joka on runo ja jota ei voi täysin toistaa toisessa muodossa.

Omalta osaltani voin sanoa, etten tiedä toista runoa, joka yhtä kiehtovasti tavoittaa lapsuuden ilon, väkevän kokemuksen ja lumoavan maailman. Lauseissa elää valo, leikki ja luonto; niissä väreilee perimmäisten muistikuvien säteilevä kirkkaus. Lopulta kaikelle muodostaa taustan ikääntyminen, ajan vääjäämätön kuluminen, kuolevaisuuden kaiho – ihmisen osa.

Thomasin kieli kurkottaa uskontoon kuvatessaan syvimpiä merkityksiä. Voiko lapsuutta, luontoa ja ihmisen osaa lopulta kuvata muulla tavoin?

In the sun that is young once only,
          Time let me play and be 
     Golden in the mercy of his means,
And green and golden I was huntsman and herdsman, the calves
Sang to my horn, the foxes on the hills barked clear and cold,
          And the sabbath rang slowly
     In the pebbles of the holy streams.