Autiomaita

Edward Abbey, Exodus ja studeeraus: viikosta muodostui erämaa-teemainen.

Tutkijan työ voi muistuttaa hämmästyttävästi erämaahan vetäytymistä. Kilvoittelusta on kyse, tai sitten kiehtovasta vaelluksesta.

Kilvoittelija on samaan aikaan onnellinen ja vaikeuksissa. Onnellinen, koska hän tekee sitä, minkä kokee oikeaksi ja mitä on tahtonut. Vaikeuksissa, koska hänen pitää itse selvitä siitä. Toiset voivat toisinaan auttaa, mutta selviytyminen on lopulta itsestä kiinni – ja tietenkin korkeimmista voimista.

Aamupäivisin vaellan kiehtoviin maastoihin, jotka tutkimustyön löytöretkeily tarjoaa. Sanomalehden avaan vasta lounaalla, sähköpostin ja Facebookin kahvitauon jälkeen. Se, että näin on mahdollista tehdä, on harvinaista ja onnekasta. Harva tosin ymmärtää, miten haastavaa on vastata ensi sijassa itse tekemisistään. Olen tosin ollut onnekas myös siinä, että juttu toimii.

Loppuiltapäivästä, usein uimisen jälkeen, voi harrastaa muita hyviä hankkeita. Erämaat sattuivat tämän viikon teemaksi: torstain raamattuluentoni Vanhalla kirkolla käsitteli erämaan merkitystä kristinuskossa ja etenkin pyhiinvaellusteologiassa. Samaan aikaan valmistelin Retki-lehden Amerikan kansallispuistot -sarjan seuraavaa juttua Archesin ja Canyonlandsin puistoista, joiden keskeinen kuvailija on luontokirjailija Edward Abbey, suuri erämaiden rakastaja.

Abbey on tullut tutuksi ympäristöetiikan kirjoista, mutta jutunteko tarjosi oivan syyn perehtyä tarkemmin Kesä autiomaassa -teokseen. Suomennus on kulttuuriteko: alun perin vuonna 1968 julkaistu autiomaaluonnon upea kuvaus on nyt helposti tutustuttavissa.

Abbey kirjoittaa nasevasti, paikoin nerokkaasti ja usein yllättävästi. Radikaalisuuteen taipuvainen oman tiensä kulkija yltyy auringonnousujen ylistyksiin, juo aavikolla olutta indigokäärme paitansa sisällä ja kritisoi puistoviranomaisia ”kansallisparkkipaikkojen” luomisesta. Myöhemmin Abbey radikalisoitui entisestään ja hänestä tuli ympäristöliikkeen äärimuotojen sankarillisena pitämä hahmo.

Exodus ja Kesä autiomaassa liittyvät lopulta yhteen. Israelin kansan vaelluksen pohjalta moni myöhempi kristitty on tulkinnut, että erämaat ovat ennen kaikkea karmeita vastoinkäymisten paikkoja, jotka pitää päihittää. Yksi pahimmista tällaisen ajattelun muodoista on ollut Pohjois-Amerikan ylikävely, jossa usein käytettiin juuri erämaavaelluksen tematiikkaa. Raamatun monet tekstit erämaasta Jumalan luomana unohtuivat.

Abbey julistaa erämaan ehdotonta arvoa: kivien ja käärmeiden, kanjonien ja katajien. Siinä missä erämaat olivat Raamatun uskonnollisille johtohahmoille hengellisten kokemusten olennaisia paikkoja, on autiomaa Abbeylle ekstaattisen henkisen kokemuksen lähde.

Perinteinen hurskaus oli Abbeysta kaukana, mutta koskemattoman erämaan laidalle hän kirjoitti: ”Jumalan tähden, jättäkää tämä seutu rauhaan – Abbey.”
Hänen matkakumppaninsa lisäsi alle: ”Abbeyn tähden, jättäkää tämä seutu rauhaan – Jumala.”
(Kesä autiomaassa, s.300, suom. Jussi Hirvi)

Tutkijan retriitti

Tutkijalla ja kilvoittelijaerakolla on enemmän yhteistä kuin usein ajatellaan.

Hyvä johdanto tähän on Rene Gothonin hienossa Tuntematon pyhiinvaeltaja –kirjassa. Gothoni, Helsingin yliopiston uskontotieteilijä, matkaa Kreikan pyhälle Athos-vuorelle kahdessa tarkoituksessa: tutkiakseen ja kokeakseen pyhiinvaellusta. Hänellä on mukanaan arkistosta löydetty vanha kuva pienestä, syrjäisestä erakkosaaresta: ja hämmästyttävien ’yhteensattumien’ jälkeen hän löytää tiensä sinne.

Saarta asuttaa yksin kilvoittelijamunkki, joka päättää hyväksyä Gothonin viikoksi saarelle. Keskustelut ja kokemukset, jotka seuraavat, ovat pyhiinvaelluskirjallisuuden helmiä. (Divina laterna, lamppu palaa!) Yksi johtopäätös, jonka munkki ja Gothoni tekevät, on tutkijan ja kilvoittelijan suuri yhtenevyys. Molemmat pyrkivät keskittymään olennaiseen, olemaan rehellisiä ja vastustamaan jatkuvia kiusauksia harhailla polulta.

Kuukausi yksin ekoteologisen kirjallisuuden ja Joseph Sittlerin rikkaiden moniaiheisten puheiden äärellä on ollut eräänlainen retriitti. Kuten vaelluksella käy, jonkin ajan päästä ei ajattele kauheasti kaukaisia asioita: on vain, tekee sitä mitä nyt tekee, keskittyy. Se maailma, jonka kanssa on tekemisissä, hallitsee kokonaisvaltaisesti. Vaelluksella se on luonto, ’ekoteologisella tutkimusvaelluksella’ luonnon ja kristinuskon suhde.

Ymmärrän yhä paremmin hajamieliseltä vaikuttavia tutkijoita, jotka elävät omassa maailmassaan; mutta uskon vahvasti, että tuon maailman on liityttävä tähän maailmaan, jotta se palvelee eniten. Kun on aikansa viljelty, on korjattava ja jaettava satoa.

Samalla harrastan pyhiinvaellustutkimusta, joka nivoutuu tähän kaikkeen. Olen yhä vakuuttuneempi pyhiinvaelluksen voimasta elämän perusvertauskuvana ja palvelevana käytännön hengellisyyden tapana. Hengellisempi tulkinta tästä ilmestyy piakkoin Crux-lehdessä, tieteellisempi versio odottaa vielä muokkausta ja eteenpäin lähettämistä. Pyhät polut –vaelluksilla on vielä paikkoja jäljellä, tervetuloa matkaan.