Sibeliuksen kuudes ja syksy

Sibeliuksen kuudes sinfonia: kun loppusyksystä, ikään kuin loppuelämästä,
kaikki elo ja kauneus nousee vielä kerran riemuitsevaan kiitoon,
kauneus kieppuu ilmassa kirkkaana kuin värikkäät lehdet auringossa;
kieppuu useamman kerran, aina uudelleen nousten ja loistaen,
kunnes laskeutuu hiljaa ja hämärä kasvaa ja ensilumi sataa.
Nukkuu odottaen kevättä ja muuttuu mullan kautta uudeksi elämäksi.

Sinfoninen takoja

Parasta radiokerrontaa, mitä olen vähään aikaan kuullut, on tarjonnut Osmo Tapio Räihälän ohjelmasarja Sibeliuksen sinfonioista ja elämänhistoriasta.

Sinfoninen takoja on seitsenosainen saavutus, joka onnistuu yhdistämään kiehtovan tarinankerronnan ja musiikkitieteellisen analyysin. Ei suinkaan helppo tehtävä. Räihälä on itse säveltäjä, mikä auttaa asiassa, mutta harva säveltäjä on näin sujuvasanainen.

Sarja lähetettiin alun perin keväällä, jolloin yritin aina syöttää pojalle välipalaa hitaasti, jotta ehtisimme kuunnella lähetyksen suorana. Onneksi osat löytyivät tovin aikaa myös netistä. Nyt ohjelma esitetään kesän aikana toiveuusintana perjantaisin klo 11 ja osat ovat jälleen hetken Areenassa.

Sibeliuksesta voisi kirjoittaa paljonkin. Tyydyn henkilökohtaisiin huomioihin. Itselleni rakkaimpia Jannen sävellyksiä olivat ensiksi Andante festivo ja kolmannen sinfonian toinen osa, joita opiskeluaikana paljon kuuntelin. Lapsuuden kodista olivat toki jo tuttuja Finlandia, viulukonsertto ja Karelia-sarja, jotka kaikki ovat selkäytimessä.

Vähitellen laajensin sinfonioiden kanssa seurustelua. Ne ovat kuin persoonia: jos haluaa tutustua paremmin, niiden kanssa on välttämätöntä viettää aikaa. Vähitellen paljastuu aina uusia puolia, vaikka perusluonne käy toki selväksi jo ensi tapaamisilla.

Kolmas sinfonia, jota myös tuorein Sinfonisen takojan uusintajakso käsittelee, on kaikkinensa kiehtova teos ja yksi suosikeistani. En tiennyt mitään siitä, että kyseinen sinfonia on säveltäjän uskonnollisimpia. Uskonnollisuus on toki vaikeasti määriteltävä asia sinfonioiden suhteen, mutta näkemyksen taustalla on Sibeliuksen kommentteja sinfonian osista: esimerkiksi kolmannessa osassa kuullaan teema, jota Janne kutsui ”rukoukseksi Jumalalle” (en tiedä, kirjoittiko Janne sanan isolla vai ei). Rukouksena se on hieno: täynnä iloa ja kiitosta, kenties Marjatan pojan ylösnousemuksen suuntaisesti, sen tuottaman riemun taustaa vasten.

Olen samaa mieltä heidän kanssaan (kuten G. H. von Wright), jotka näkevät suomalaisuuden ymmärtämisen olennaiseksi taustaksi Sibeliuksen musiikin ymmärtämiselle. Pohjimmiltaan kyse lienee samankaltaisen identiteetin omaamisesta. Väitöskirjani kieliasua ansiokkaasti auttanut Sibelius-tutkija Glenda Goss on esimerkiksi sangen hyvin perillä Sibben ajatusmaailmasta, vaikkei suomalainen olekaan.

Tällainen identiteetti vaatii luonnossa vietettyä aikaa ja sen ilmiöiden tuntemista. Boreaalinen luonto saa Sibeliuksen musiikissa sävelasunsa puoliksi mystisellä, puoliksi havaintoperäisellä tavalla. Itse en ollut vielä, eri syistä, tutustunut kunnolla viidenteen sinfoniaan ennen tätä kevättä ja Sinfonista takojaa. Kun ensi kertaa kuuntelin ajatuksella ja tunteella lopun joutsenteeman, oli hämmentävää huomata, että tunnistin sen – kuulin siinä sen äänen ja ilmiön, jota joutsenet ilmentävät lentäessään. Samalla viidennen sinfonian elämänilo puhutteli syvästi pikkulapsen elämäniloa läheltä seurannutta koti-isää.

Ehkä kirjoitan joskus lisää kolmannen sinfonian toisesta osasta, joka tiivistää ihmisen elämänpolkua meditatiivisella kiteyttämisen taidolla. Mutta suosittelen lämpimästi kuuntelemaan paitsi itse teosta, myös sitä, mitä Räihälällä on sanottavaa Sinfonisessa takojassa.

Kuudes ystävä

Keltaiset puut, tuuli ja sininen taivas: en voi välttyä siltä, että Sibeliuksen kuudes sinfonia tuo alkusävelillään mieleen syksyn.

Muodon ja sisällön suhde on aika monimutkainen juttu. Missä kulkee raja siitä, mikä on sisältöä ja mikä muotoa?

Erityisesti musiikissa tämä käy selvästi ilmi. On olemassa sisältöä, tietty melodia. Mutta muoto, soitinkokoonpanot ja tempo ja sovitus, vaikuttaa olennaisesti.

Tiedän, etten ole ainoa, jolle kuudes sinfonia tuo samat mielleyhtymät. Mutta tiedän, että myös monia, monia muita mahdollisia on. Herättääkö musiikin tietty sisältö ja muoto tiettyjä yleisesti havaittavia mielikuvia – sisältöjä?

Tunnettua on, että Sibelius näki sävelten ja värien yhteyksiä, kuvitti näköhavaintoja (tai oikeastaan kokonaisvaltaisia aistihavaintoja) musiikiksi. Elokuva hallitsee enemmän vastaanottajan aisteja: mutta onko musiikin ja elokuvan ero sittenkään niin suuri?

Olen vähitellen, silloin kun energiaa riittää, tutustunut herra Jannen sinfonioihin. Pikkuhiljaa, kun niiden kanssa viettää aikaa, niistä tulee ystäviä. Muutaman jo tunnen; muutamaa vielä en. Sangen antoisia tuttavuuksia, matkakumppaneita. Sinfonia Lahti on hyvä esittelijä, Spotifystakin löytyvä.