Kamalat uutiset?

It is difficult
to get the news from poems
yet men die miserably every day
for lack
of what is found there.

- William Carlos Williams

Katastrofaalisista uutisista tulee mieleen mummo. Vanhusten kodit ovat perusolemukseltaan hiljaisia: mutta päivällä tunneittain iskee ääniaalto. Radiouutiset. ”Voi kamala, mitä on taas sattunut!” Illalla tunneittain iskee kuva- ja ääniaalto. Televisiouutiset. ”Voi kauhia!”

Nykymaailmassa on vaikea elää eettisesti, jos ei seuraa lainkaan uutisia. Toimittajat tekevät olennaisen tärkeää työtä seuratessaan, mitä maailmassa tapahtuu. Mutta nykymaailmassa on vaikea elää eettisesti myös, jos koko ajan seuraa uutisia. Huonojen uutisten tulva voi turruttaa. Asiat menettävät mittasuhteensa, jos ne iskeytyvät kollektiiviseen tajuntaan tunneittain.

Tämä ei ole mitenkään yksinkertainen asia. Mutta väitän ja omasta kokemuksesta tiedän, että on mahdollista luoda järkevämpi ja hyvinvoivampi suhde uutisiin. Itselleni tämä on tarkoittanut kolmea asiaa.

1) Ensiksi, omatoimista uutisten seuraamisen rajoittamista. Yleensä muutama kerta päivässä riittää. (Toki on ammatteja, joissa tilanne on toinen. Mutta harvassa ammatissa todella tarvitsee seurata tunneittain.)

2) Toiseksi, samanaikaista ”henkilökohtaisen auttamissuunnitelman” tekemistä. On keinoja auttaa niitä ihmisiä, joiden kärsimys iskeytyy uutisvirrasta tietoisuuteemme. Kukaan yksittäinen ihminen ei voi auttaa heitä kaikkia: mutta jokainen ihminen voi tehdä paljon. Itselleni (enkä halua nostaa itseäni miksikään sankarilliseksi esimerkiksi, sillä sitä en ole, vaan tahdon ainoastaan kertoa oman tieni) tämä on tarkoittanut seuraavia asioita:

- säännöllistä lahjoittamista kansainvälisen solidaarisuuden järjestöille (esim. www.kua.fi)

- hyvää tekevien järjestöjen jäsenyyttä, sekä kotimaisten että kansainvälisten. Vähintä mitä voi tehdä, on tukea pienellä jäsenmaksullaan niitä ihmisiä, jotka auttavat tärkeissä asioissa.

- mikrolainojen välittämistä kehitysmaiden pienyrityksille, ja tämän pääoman asteittaista kasvattamista. Pienten lainojen avulla ihmiset kykenevät auttamaan itse itseään, luomaan hyvinvointia ja toivoa yhteisöihinsä. (esim. www.kiva.org)

- ennen kaikkea aktiivisuutta tai vähintään osallisuutta omassa lähiyhteisössä, mikä tämän muoto sitten onkaan. Tästä riippuvat sellaiset asiat kuten demokratia, seurakunta ja viime kädessä omakin hyvinvointi. Hyvin moni asia olisi Suomessakin paremmin, jos ihmiset kokisivat kuuluvansa yhteisöön.

3) Kolmanneksi, uutisten rajoittaminen on merkinnyt suurempaa hyvinvointia. Aamut alkavat paremmin runoilla kuin katastrofaalisilla uutisilla.

Luterilaisena kristittynä maailmankatsomukseni perustuu ihmisen samanaikaiseen hyvyyteen ja pahuuteen, ja ennen kaikkea Jumalan hyvyyteen. Meidän on tehtävä voitavamme: mutta tehtävämme ei ole masentua kaikesta maailman pahuudesta.

Jos seuraamme vain koottuja havaintoja ihmisten pahuudesta eri puolilta maailmaa, masennumme, ja unohdamme elämän toisen puolen: kaiken sen ilon, onnen ja kauneuden, joka ihmisten elämässä tapahtuu päivittäin – jopa kärsivien ihmisten päivittäisen elämän keskellä. Maailmaa tai kärsimystä ei pidä idealisoida tai vähätellä: mutta monet hyvin köyhät ja paljon koetellut ihmiset viettävät päivänsä iloisempina kuin lukuisat vauraat länsimaalaiset.

Kristityn pohjimmainen elämänasenne on luottamus. Meitä ei ole luotu (ja lunastettu) viettämään päiviämme vain ahdistuneina.

-*-
Kirjoitin tästä aiheesta erityisesti Japanin ydintuhoon liittyen Kotimaa24:n Verkkoessee-palstalle. Tarkkaavainen lukija on kenties huomannut, että tässä blogissa yllä sanotut asiat resonoivat sekä kansainvälisten karseiden uutisten että Suomen katastrofaalisen ”homokeskustelun” kanssa. Jos seuraan surullisia uutisia tunneittain, tulen todennäköisesti surulliseksi. Jos seuraan hyvin tunnepitoista keskustelua erittäin syvälle käyvistä asioista jatkuvasti, herättää se minussa todennäköisesti suuria tunteita.

Maltilliset kirjoittavat harvoin julkisille palstoille; ja toisaalta maltilliset saattavat menettää malttinsa niiden hyvin vahvojen tunneviestien johdosta, joita etenkin internet pursuaa. Nyt tarvitaan malttia; itsehillintää, kärsivällisyyttä. Tiedän kokemuksesta, että yhteyttä on mahdollista löytää hyvinkin erilaisten ihmisten välille, jos siihen on todella tahtoa; ja jos yhdessä sovittujen pelisääntöjen kautta sitoudutaan olemaan provosoimatta – ja provosoitumatta.

Jos ei ole tahtoa ja rakkautta, ei ole kohtaamista; jos ei ole kohtaamista, ei ole ymmärrystä toisesta; jos ei ole ymmärrystä toisesta, mihin ”keskustelu” johtaa?

Blizzard 2011

”Viranomaiset sanovat, että myrsky voi olla tappava.” Amerikkalainen uutiskulttuuri on omanlaisensa.

Alkuperäisessä tiedotteessa varoitettiin, että suuri lumimyrsky (blizzard) voi olla kohtalokas, jos jää autossa jumiin syrjätielle. Tästä saa tietysti raflaavia otsikoita ”tappajamyrskystä”. Ristiriitaisella Michael Moorella on hieno kuvaus amerikkalaisesta uutiskulttuurissa Bowling for Columbine – dokumentissaan, jota voi muutenkin suositella. Mitä seurauksia on siitä, että kansakunnan kertomus on täynnä uhkakuvia?

Sillä kertomustahan uutiset rakentavat. Keitä me olemme, mikä meitä kiinnostaa; mitkä ovat ne yhteiset tapahtumat, jotka ovat puheenaiheemme, ja sitä kautta yhteinen todellisuutemme?

”Kaikki asiat ovat siedettävämpiä, jos teemme niistä tarinan”, totesi myös Joe Sittler. Tarinoittamisessa lienee sekä ihmiskunnan toivo että tuhon uhka; jälkimmäinen, jos tarina on tuhoisa. Kansallissosialismikin perustui Adolfin ja muiden luomalle tarinalle omasta paremmuudesta. Ja toisaalta: mitä olemme ilman minkäänlaista tarinaa? Aina suuren kertomuksen kadotettuaan on moderni maailma etsinyt korvaajaa, useimmiten karsein tuloksin.
-*-
Takaisin Amerikkaan ja nykyhetkeen: suuren lumimyrskyn jälkeen mediassa on rakennettu selviytymisen tarinaa, ja oikeudenkäynnin tarinaa. Miten naapurit ovat auttaneet toisiaan; miten ennätysmäisestä kaaoksesta on yhdessä selvitty; miten tunti tunnilta, minuutti minuutilta tapahtumat etenevät – älä vaihda kanavaa! Seuraa jatkuvaa raportointiamme Blizzard 2011:sta! (Äläkä niitä neljää muuta kanavaa, jotka myös raportoivat myrskystä.)

Kaupungin viranomaiset ovat syytetyn penkillä. Hoidettiinko kaikki varmasti niin hyvin kuin oli mahdollista? Kenen syy oli, että väkeä jäi jumiin? Taustalla häilyen kysymys siitä, mikä on tämän vaikutus tulossa oleviin vaaleihin. (Kaikkien pormestariehdokkaiden on vähintään hivenen kritisoitava viranomaisia, tietenkin.)

Suomalaisittain olisi helppo oudoksua paikallista uutisointia. Ja siinä onkin paljon kritisoitavaa: sen sijaan, että ihmiset eläisivät ennen kaikkea aitoa kotitodellisuutta, he helposti kiinnittyvät uutistodellisuuteen. Maailma vaikuttaa kyllä pahalta paikalta, jos keskitytään koko maailman koottuihin pahoihin tapahtumiin ja oman lähialueen uhkakuviin.

Mutta kritiikki muuttuu happamaksi, kun huomaa saman kehityskulun Suomessa. Vielä emme ole samassa pisteessä; mutta tuoreessa muistissa on kuvamateriaalin jatkuva raa’istuminen ja vaikkapa koulusurmien käsittämätön käsittely. Jos uutistoimiston nettisivujen ensimmäinen alaotsikko on ”Oletko paikalla? Lähetä kuvasi tapahtuneesta!”, ollaan jo melkoisen kaukana ihmistä kunnioittavasta ja palvelevasta uutisoinnista. Uutisten kilpailu on todellisuutta; ja meillä niiden kuluttajilla (niiden palvelun kohteina!) on myös vastuu siitä, mitä toivomme ja suosimme.

”Tappavaa myrskyä” on myös helppo kritisoida; sataahan sitä lunta Suomessa harva se päivä! Totta, mutta harvoin puolta metriä yhdessä yössä; 50 sentin keskiarvo tarkoittaa melkoisia kinostumia tuulen puolelle – ja tuuli oli hurja. Eikä ole kovin montaa vuotta siitä, kun Helsinki-Vantaan lentoaseman lähellä kuoli turhaan joukko ihmisiä suuressa ketjukolarissa, jonka syynä oli täysin mieletön nopeus lumisateeseen nähden. Pitäisikö suomalaisiakin välillä varoittaa siitä, että sääolot voivat oikeasti olla kuolemaksi, jos niihin ei suhtauduta riittävällä kunnioituksella? Äänieristettyjen autojen ohjaustehostettu maailma luo helposti kuolemattomuuden tunteen.
-*-
Aurinkoinen jälkinäytös. Myrskyn jälkeisenä päivänä sivutiet soveltuvat lähinnä lumikenkäilyyn tai linnojen tekoon – mitä monet lapset iloissaan harrastavat. Yliopistoalueella on helpottunut rieha käynnissä. Nuori mies hyppää ikkunasta lumikasaan, samalla kun kuvaan vanhojen rakennusten lumen kaunistamia piirteitä (tulossa on kuvasarja: yliopistoarkkitehtuuria ja lumeen uponneita autoja). Nuoret ihmiset ihmettelevät, hihkuvat, valokuvaavat; yliopiston sisäpihalla on käynnissä vuosisadan tähän mennessä suurin lumisota, vaikkei ole edes nuoskaa. Sivulta katsoen näyttää hilpeältä, kun kymmenet ja kymmenet ihmiset viskovat lunta. Kadulla pari kundia kantaa puolen metrin kevyehköä lumilohkaretta, iskeäkseen sen edessä kulkevan kaverinsa niskaan. Ei tälle voi kuin hymyillä. Opintolainojensa ja tutkintovaatimuksiensa painamat nuoret aikuiset saavat palata lapsiksi, luentosalit ovat kiinni ja lumen maailma auki.

It's in the detail

"Yhden ihmisen kuolema on tragedia; miljoonana kuolema on tilastoa."

Stalinin sanomaksi väitetty lause osoittaa yksityiskohtien voiman. Me käsitämme ja voimme samaistua yksilöiden kohtaloihin. Kymmenentuhatta tai satatuhatta tapausta ylittää ymmärryksen.

Sanomalehdestä huomaa saman asian helposti. Pelkkä tapaturman otsikko ei juuri järkytä. Yksityiskohdat siitä, kuinka perheenäiti tarttui veitseen, ovat kauheita.

Milloin luit viimeksi lehdestä hyvyyteen liittyvän yksityiskohdan?

On niitäkin, onneksi. Mutta harvoin uutisosastolla.

Miten ylläpitää kyky nähdä yksityiskohtien hyvyys ja kauneus? Sillä eikö se ole yksi pääkeinoista selvitä elämästä?

Uutiset

Mitä uutta on uutisissa? kyseli jo Thoreau aikoinaan. Samanlainen ihminen kuin muinoin tervehtii meitä tiedoissa: epäonnistuva ja onnettomuuksia aiheuttava. Tosipaikan tullen toisinaan äärimmäisen jalo. Kateellinen ja väkivaltainen.

Hyvä kysymys on se, miksi hyvät uutiset eivät kiinnosta. Vai kiinnostavatko? Jos joku loisi hyvien uutisten katsauksen, saisiko se seuraajia?

Pohjimmiltaan taitaa olla niin, että pahuus liittyy rajallisuuteen. Ja rajallisista asioista voi puhua. Rajattomuus on vaikea aihe (infiniittisyys).

Optimistin, toiveikkaan elämänkatsomuksen uutisnäkemys: hyvyys on niin rajatonta, ettei sitä voi puristaa uutisiksi. Kuka voisi luetella kaikki arkiset hyvyyden teot, kadunlakaisusta toisia varten aina haavojen hoitamiseen? Tai raportoida kosmisen hyvyyden?

Uutiset, siis pahat uutiset, ovat rajallisen ihmisen ja maailman sinänsä looginen seuraus.