Aamuisin, osa 2

Thoreau painotti, kuinka aamuni määrittävät päiväni.

Aamu, nuori, avoimuuden aika määrittää elämää pitkälle eteenpäin. Ei kokonaan, mutta vahvasti.

Thoreaun teksti on niin hieno, ettei sitä voi paljoa referoida. Jättäen syvät vertauskuvalliset sisällöt sikseen, on aamu yllättävänkin määräävä elementti. Ei ole sattumaa, että moni tärkeä perinne liittyy juuri aamuun. Aamuhartaudet, aamunavaukset, työn aloitukset, luovat hetket, yhteinen herääminen…

Nykyajalle on suuri haaste palauttaa aamujen arvo. Meidän on mahdollista voittaa kiireen ja väsymyksen ja turtumuksen ylivalta: meidän on mahdollista pyhittää aamua ja aikaansaada vaikutusta pitkälle päivään.

Ensi töiksi taidan jälleen lukea aamuisin Thoreauta. Suosittelen. Netistä englanniksi löytyvä Walden on myös suomennettu, jos vaan niteen jostain saa käsiin.

Pakkasusva

Luulin auringon nousevan
mutta se olikin huoltoasema.


Tuo lausepari on totta, vaikka sen voisikin lukea myös toiveikkaana uuden maailman odotuksena, joka kilpistyy kaupallis-tekniseen voittokulkuun. Hämmästyttävän sakea pakkasusva peitteli maiseman tänä aamuna. Peltojen metsäsaarekkeet piirtyivät mustina välikappaleina kahden valkoisuuden välissä, kuin tiimalasin keskiosina.

Usva kiehtoo. Kuten hämy yleensäkin. Ajatelkaa vaikka maisemaa korkealta nähtynä: jos kaikki on selkeäpiirtoista, ei se ole lainkaan niin kiehtovaa kuin hämyyn liukuvat kukkulajonot. (Tämän jo Thoreau totesi.)

Se, mikä ei ole vielä selitetty, nähty täysin, kiehtoo. Tämä pätee hyvin moneen asiaan. Liiaksi selitetty teksti ei sytytä: täytyy olla tilaa lukijan mielikuvitukselle. Elokuva ilman dramatiikkaa ei palvele tarkoitustaan (tosin välillä Hollywoodin tuotannon suhteen toivoisi, että dramatiikkaa voisi myös olla vähän vähemmän ja aitoutta enemmän). Ja syvimmällä tasolla tämä pätee elämään.

Moni ajattelija on sitä mieltä, että järjen ylikorostus ja uskontojen sivuun sysääminen ovat traagisella tavalla poistaneet maailmasta lumouksen – ja samalla elämän suuresta kertomuksesta on mennyt mieli. Salaperäisyys, usva löytöretkeilijän edessä on hälvennyt: jäljellä vain tutuksi luultu maisema ja karu peilikuva järven pinnasta.

Mestarimaalari Caspar David Friedrich ymmärsi tämän. Maalaus Aamu kuvaa ihmisen lapsuutta. Kaikki on vielä auki, kiehtova usva verhoaa maailman: mikä onni kalastella aamuvarhain, tuntea tuoksut, nähdä auringonnousu, elää.

Miten palauttaa elämään lumous?

Se ei onnistu ilman Kertomusta, ajattelen – ja uskon.


p.s. Hivenen ennen Porvooseen saapumista aurinko räjähti usvan ja pilvien läpi ja hetken koko maisema oli tulta.

”Veljet, kuin palava aamu
on edessämme aukeava uusi maailma.”
- Mika Waltarin runo Tulenkantajien juhlassa 1900-luvun innokkaammalla puolella

God bless America!

Oli hämmentävää katsoa Obaman virkaanastujaiskonserttia. Konsertti oli sinänsä mielenkiintoinen nimitys tapahtumalle. Olihan se eräänlainen konsertto: puhujat säestivät toisiaan ja välissä oli musiikkia.

Ylevistä ajatuksista meinasi jo tulla yliannos, mutta silti jotain hyvin arvostettavaa jutussa oli myös. Kyllä välillä kaipaa Suomeenkin kunnon puhetaitoa ja aatteellisuutta. Aatteet ovat vaarallinen asia: mutta ehkä vielä vaarallisempaa on aatteiden puute. Silloin kaikki luisuu mutaiseen välinpitämättömyyteen, jossa jokainen yrittää huolehtia itsestään ja läheisistään.

Syksyllä 1998 kiersimme muutaman kanadalaisen kanssa Normandian maihinnousurantoja. Seutu on sangen sykähdyttävä muistomerkki siitä, mitä amerikkalaiset ovat parhaimmillaan saaneet aikaan Euroopan, koko maailman vuoksi. Ilman aatteen paloa ei olisi lähdetty sotimaan valtameren yli natseja vastaan. Nuorena poikana esitin tuolloin yksinkertaisen väitteen, johon kanadalaiset yhtyivät: ”Amerikkalaiset joko pelastavat tai tuhoavat meidät kaikki.”

Amerikka on häkellyttävä asia. Outo ihmiskunnan uusi mahdollisuus, manner jolle yhdistyivät lähes kaikki kansakunnat ja synnyttivät kapitalismin konnun. Henry David Thoreau pohtii mielenkiintoisesti, kuinka maailmanhistorian kulku näyttää kulkevan idästä länteen (mainiossa essessä Walking). Ja kun länsirannikko on saavutettu, se suuntautuu valtavimman meren tuolle puolen – joko myyttiseen satumaahan tai sitten konkreettisemmin Aasiaan, historiassa uudestaan.

Alexis de Tocquevillen klassikko Demokratia Amerikassa suomennettiin vihdoin pari vuotta sitten. Se on hämmästyttävän kaukonäköinen, vaikka onkin kirjoitettu 1800-luvulla (kuten Thoreaun selvänäköinen tuotanto myös). Tocqueville näkee, kuinka Amerikka ja Venäjä tulevat nousemaan kansojen kohtaloiden pääpelureiksi. Hän näkee, kuinka demokratia tulee leviämään kohti kaikkea muutakin maailmaa kuin Amerikkaa. Ja hän näkee, kuinka samalla leviävät demokratian vaarat: materialismin nouseminen elämän pääsisällöksi ja sen myötä tuleva onnettomuus. Kun kaikki vertaavat toisiaan rahassa, onnellisuus luisuu kadoksiin ja kansakunnan yhteinen moraali hälvenee.

USA on onnistunut säilyttämään osan moraalista – vaikka raha kovasti hallitseekin. Tämän tosiasian sidos uskonnollisuuteen on äärimmäisen mielenkiintoinen. Vaikka esimerkiksi Obaman juhlakonsertin ylevät demokraattiset puheet perustuvat pitkälti yleisiin moraalioppeihin, on niissä silti taustasidos uskontoon. Tätä ei haluta unohtaa, vaan sivumennen toivotaan Jumalalta siunausta. Eikä sitä ehkä voidakaan unohtaa, jos halutaan ylläpitää moraalia. Tämä on myös Tocquevillen näkemys: ei ole yhteistä moraalia ilman uskomuksia, uskontoa.

Se, miten paljon USA:n uskonnollisuus on kansalaisuskonnollisuutta, civil religion, on oma juttunsa: sitä, että valtiosta ja kansalaisuudesta muodostuu uskontomainen rakenne. Mutta siitä ehkä lisää joskus: nyt piste, jotta jaksatte lukea. Ja ehkä joku jaksaa kommentoidakin?