Suuri kauneus

Rooma, ikuinen kaupunki, ihmisen ainainen kuva.

Eliitti juhlii, väki virtaa kaduilla, jokainen etsii jonkinlaista tarkoitusta elämälleen.

Paolo Sorrentinon hieno elokuva Suuri kauneus (La Grande Bellezza) on aikansa kuva ja toisaalta ajaton. Musiikki ja ilmiöt liittävät elokuvan 2000-luvun alkuun. Moni on nähnyt elokuvassa Berlusconin ajan Italian kritiikkiä.

Elokuvan ydin on kuitenkin ajaton: ihmisen etsintä. Juhlinta ja maine houkuttelevat. Nautinnoista ja statuksesta muodostuu elämän perusta. Ja kuitenkin jokin sisällä kalvaa: tässäkö kaikki?

Ehdin pitkästä aikaa elokuviin ja valitsin leffan trailerin perusteella. Sen lyhyt 'saarna' oli hieno. Ehkä se muistutti Waltarista? Ainakin elokuvan jälkeen, jostain syystä, poimin hyvin pitkästä aikaa Valtakunnan salaisuus -teoksen kirjahyllystä. Takakansi oli jätetty kirjanmerkiksi sivulle 288, jossa päähenkilö puhuu:

”Onnen oikusta sain tosiaan miehuuteni alkaessa mahdollisuuden saavuttaa kaiken, mitä nuorena olin turhaan ja kuluttavasti himoinnut”, jatkoin. ”Ystävyyttä, suosiota, ruumiin nautintoa. Jopa valtaa olisin voinut saavuttaa, jos olisin himoinnut valtaa, mutta vallanhimoa en koskaan ole ymmärtänyt. Pian tunsin vain tuhan maun suussani. Määrättömän nautinnon jälkeen olin vain lohduton. Mutta tiedän etten tahdo turvonneeksi elähtäneenä ukkona Roomassa toistella typerästi vanhoja ajatuksia ja loppuun naurettuja kaskuja.”

Sorrentino ja Waltari soittavat samoja säveliä. Syvällä elämän keskellä on Suuri kauneus, rakkaus ja usko, kestävä perusta elämän korskan keskellä.


p.s. Sorrentinolle kiitos myös johdannosta Vladimir Martynovin musiikkiin.

Pakkasusva

Luulin auringon nousevan
mutta se olikin huoltoasema.


Tuo lausepari on totta, vaikka sen voisikin lukea myös toiveikkaana uuden maailman odotuksena, joka kilpistyy kaupallis-tekniseen voittokulkuun. Hämmästyttävän sakea pakkasusva peitteli maiseman tänä aamuna. Peltojen metsäsaarekkeet piirtyivät mustina välikappaleina kahden valkoisuuden välissä, kuin tiimalasin keskiosina.

Usva kiehtoo. Kuten hämy yleensäkin. Ajatelkaa vaikka maisemaa korkealta nähtynä: jos kaikki on selkeäpiirtoista, ei se ole lainkaan niin kiehtovaa kuin hämyyn liukuvat kukkulajonot. (Tämän jo Thoreau totesi.)

Se, mikä ei ole vielä selitetty, nähty täysin, kiehtoo. Tämä pätee hyvin moneen asiaan. Liiaksi selitetty teksti ei sytytä: täytyy olla tilaa lukijan mielikuvitukselle. Elokuva ilman dramatiikkaa ei palvele tarkoitustaan (tosin välillä Hollywoodin tuotannon suhteen toivoisi, että dramatiikkaa voisi myös olla vähän vähemmän ja aitoutta enemmän). Ja syvimmällä tasolla tämä pätee elämään.

Moni ajattelija on sitä mieltä, että järjen ylikorostus ja uskontojen sivuun sysääminen ovat traagisella tavalla poistaneet maailmasta lumouksen – ja samalla elämän suuresta kertomuksesta on mennyt mieli. Salaperäisyys, usva löytöretkeilijän edessä on hälvennyt: jäljellä vain tutuksi luultu maisema ja karu peilikuva järven pinnasta.

Mestarimaalari Caspar David Friedrich ymmärsi tämän. Maalaus Aamu kuvaa ihmisen lapsuutta. Kaikki on vielä auki, kiehtova usva verhoaa maailman: mikä onni kalastella aamuvarhain, tuntea tuoksut, nähdä auringonnousu, elää.

Miten palauttaa elämään lumous?

Se ei onnistu ilman Kertomusta, ajattelen – ja uskon.


p.s. Hivenen ennen Porvooseen saapumista aurinko räjähti usvan ja pilvien läpi ja hetken koko maisema oli tulta.

”Veljet, kuin palava aamu
on edessämme aukeava uusi maailma.”
- Mika Waltarin runo Tulenkantajien juhlassa 1900-luvun innokkaammalla puolella

Waltarin koira

Mikä oli Mikan hyvin käyttäytyvän koiran nimi?
- Turms kuolaamaton.