Road trip 4: Grand Teton - Utah

.
Aamulla pyyhimme märkää lunta auton tuulilasista. Kevään tulo vie aikansa vuoristossa.

Päivä 9: Grand Teton

Aivan Yellowstonen vieressä on toinen kansallispuisto, paljon vähemmän ulkomailla tunnettu Grand Teton. National Geographicin lukijoille ovat tuttuja hämmentävät kuvat tasangolta suoraan kohoavasta huimasta vuoristosta. Valkohuiput nousevat korkeuksiin vaaleansinisen järven takana.

Niin ne nytkin nousevat, mutta maisema on täysin valkoharmaa. Vuorilla on pilvet päässä, ja kauloillakin; ja ne pysyvät vaatetettuina molempien päivien ajan, jotka vietämme puiston alueella ja Jacksonin sympaattisessa kylässä.

Kesällä Yellowstonesta pääsee suoraan Tetoniin, mutta nyt tie on suljettu, ja joudumme kiertämään Idahon kautta. Maisemat ovat kuitenkin mainiot myös siellä: perunoistaan tunnettu osavaltio on karun kaunis. (Joku sanoisi ehkä pelkästään, että karu.) Matkapäivä on sunnuntai; mietimme messuun menemistä, mutta matkalle osuu vain Missouri-synodin luterilainen kirkko. Onhan se surkeaa, että kynnys mennä katoliseen jumalanpalvelukseen on pienempi kuin erittäin tiukkapipoiseen luterilaiseen. (Missourin väki ei laske toisten luterilaisten kirkkojen väkeä ehtoollispöytään, esimerkiksi.)

Scenic Byway, tien luokitus, jota tulemme näkemään matkalla paljon, vie meidät tällä kertaa Tetonin vuorisolaan. Huima paikka, etenkin räntäsateessa ja kesärenkailla. Kymmenen asteen mäet ovat aika jyrkkiä, vaikka luku saattaa kuulostaa pieneltä.

Tetonin kierros on valkeanharmaa. Pari pientä puukappelia, suuret kinokset, aavistus vuorten jylhyydestä, opaskeskusten intiaanitaiteen näyttely sekä esittelyvideo; päivä sulautuu leppeään sateeseen.

Päivä 10. Jackson

Huilauspäivä: lepoa, valokuvien lataamista, viestejä ystäville. Aamupäivällä National Museum of Wildlife Art: arkkitehtuuriltaan komea rakennus, joka kerrankin sulautuu maisemaan. Paljon erittäin komeita eläintauluja, ja sangen kiinnostavia ympäristökasvatuksellisia metodeja sekä ideoita.

Iltapäivällä alkaa taas räntäsade, ja vuoraudumme Antler-motellin lämpöön sekä myöhemmin elokuvateatteriin. Win Win on sympaattinen pienen profiilin elokuva: Paul Giamatti loistaa jälleen, mutta suurimman huomion kerää erinomaisesti painijanuorukaista (!) esittävä poika.

Päivä 11. Jackson – Lava Hot Springs – Salt Lake City

Pitkähkö ajopäivä, räntäsateesta kevään kukkaloistoon. Vuoriston ylitys on tällä kertaa Tetonin solaa huomattavasti helpompi. Pienempi tie vie Soda Springsiin ja tarjoaa jälleen yllätyksiä: valtavat valkeat ylängöt, joita tulvavesijärvet täplittävät. Asutusta vain hyvin harvoin, samoin liikennettä.

Lava Hot Springs tarjoaa autuaita kuumia kylpyjä: vesi tulee luonnonlähteestä, ja tarjolla on neljä eri lämpöistä allasta. Niistä ”viilein” on sekin meille hyvin tarpeeksi lämmin. Selkä ja hartiat nauttivat erityisesti.

Salt Lake City on pitkän laakson päässä, jonne johtaa tasainen asutus sekä suuri moottoritie. Vuoriston rauhan jälkeen on aika karua ajaa kahdeksankaistaista vilkasta baanaa. Stressaavaa. Pelastaudumme mormonipyhäkön rauhaan, joka on ristiriitaista. Temppelialue on järjestyksen ja siisteyden prototyyppi, jota täplittävät mielettömät kukkaistutukset ja (yli-)innokkaat naisoppaat. Räntäsateen jälkeen väriloisto iskee.

Utahia hallitsee mormoniperintö. Siihen on jotenkin vaikea suhtautua. Yhtäältä kaikkia vastuullisia elämäntapoja kohtaan herää vahva kunnioitus. Toisaalta mormoneilla on perinteiseen kristinuskoon nähden niin outoja juttuja, että niihin on hankala sopeutua. Mormonit eivät ole aivan vieraan uskonnon edustajia: mutta ei heitä voi nähdä samankaan uskonnon edustajina. Suosittelen mormonitemppelin vieraskeskuksessa käymistä, ei jätä kylmäksi.

Suuri suolajärvi on karu paikka: sen rannoilla ei pitkään viihdy. Ekosysteemi on planeetan erikoisimpia. Seikkailemme lähiöiden halki Sandyn esikaupunkialueelle, josta netti löysi erinomaisen huokean ja silti tasokkaan majoituksen. Vuoret kohoavat mahtavina kaupunkilaakson takana, ja laakson toisella puolella: auringonlasku värjää ne entistä ylevimmiksi.

Yellowstone 2

(Road trip 3)

Juoksemalla biisonia pakoon ja muita elämyksiä Yellowstonen vuoristolaaksoja vaellettaessa.

Päivä 6. Rescue Creek, Mammoth, Boiling River

Useimmat kansallispuiston polut ovat vielä liiaksi lumen vallassa, mutta Mammothin läheiset toimivat jo. Rescue Creekin reitti tarjoaa ensin alavia vuoristoniittyjä ja paljon kauriita, kunnes se kaartaa upean monivärisen jokikanjonin luota jyrkkään ylämäkeen kapeassa kurussa. Korkeus laittaa puuskuttamaan: korkeanpaikan leirit ymmärtää nyt paremmin.

Ylhäällä odottaa upea lounasmaasto suojaisassa laaksossa. Yleensä biisonit eivät välitä autoistakaan mitään: nyt kaksi puhvelia ja lapsensa häiriintyvät meistä jo kahdensadan metrin päästä, ja jolkottelevat reittiä eteenpäin. Maikki pälyilee lounaan ajan ympärilleen, totean, ettei huolta ole; mutta kuinka ollakaan, kahvia juodessa ilmestyy horisonttiin iso biisoni.

Rakennamme skenaarion jälkeenpäin. Isä-puhveli löhöili kaikessa rauhassa nurmella, kun vaimonsa sekä jälkikasvu äkkiä hölkkäävät laaksosta. ”Isi, isi! Ihmiset häiriköi!”, lapset valittavat. ”Noh, noh. Ei niistä yleensä mitään vaaraa ole ollut enää isoisän ajoista lähtien”, isäpuhveli toteaa. ”Ukko! Tee jotain! Perhettäsi säikytellään!”, nootittaa vaimopuhveli, ja mitäs ukko muuta voi kuin lähteä vähän ärsyyntyneenä jolkottelemaan…

Jos olet tuulen alla ja biisoni ei kuule huutoasi, ja jolkottelee suoraan sinua kohti, on olemassa hyvä ratkaisu: hölkkä takaisinpäin. Laakson alaosassa näemme sen vielä tulevan samaan suuntaan, mutta kapeassa kurussa siitä ei näy enää vilaustakaan. (Todennäköisesti se ei edes todellisuudessa havainnut meitä, sattui vain tulemaan pitkään kohti kapeahkossa laaksossa.)

Mammothin käsittämättömän väriset kiviterassit loistavat iltapäivän kirkkaudessa, ja tarjoavat paluumatkalle vielä uintimahdollisuudenkin: kuumat vedet valuvat Gardiner-jokeen, luoden ideaalit olosuhteet luonnonmukaiselle kuumalle kylvylle. Suloista.

Päivä 7. Norris, Canyon, Lake Yellowstone

Majapaikan vaihto, ja sitä ennen pitkähkö ajelu puiston keski- ja koillisosassa. Maantie Yhdysvaltojen suurimmalle ylänköjärvelle on avattu juuri tänään, ja hyödynnämme toki mahdollisuuden. Tien myöhäisen avaamisajankohdan ymmärtää hyvin, kun ajaa sitä: lumivallit ovat parhaimmillaan kolmimetrisiä!

Yellowstone on niin täynnä ihmeitä, että edes neljän siellä vietetyn päivän tarkempi raportointi veisi kokonaisen sarjan blogeja. Joudun tiivistämään, ja toteamaan, että Norrisin geoterminen kenttä on erikoinen paikka: höyryävä ja värikäs laakso. Kanjonialueen kuuluisin paikka on Lower Falls – vesiputouksesta alkava hyvin jyrkkä ja värikäs rotko: lumi täplittää sitä ja korostaa muotoja sekä värejä entisestään. Vaikuttavaa.

Järvi on suuri ja rauhallinen, ja yhä paksusti jäässä, vaikka kuumat lähteet sulattavat pieniä kaistaleita rannoilta. Visitor Center on avattu tänään, ja kuten niin monessa paikassa matkallamme, uudet työntekijät ovat vielä hellyttävän innostuneita ja osaamattomia. Kahvit ja niiden maksaminen järjestyvät aikanaan; vapaaehtoisten määrä on erittäin arvostettava piirre näissä paikoissa. Maikki miettii eläkekesän viettämistä yellowstonelaisessa opaskeskuksessa.

Päivä 8. Geysir Basin

Nyt on nähty yli puolet maailman geysireistä, kun lasketaan Islanti ja tämä valtava geysirkenttä yhteen. Muir toteaa esseessään Yellowstonesta, että on kuin luonto olisi kerännyt aarteensa yhteen paikkaan, aarrekammioon, esiteltäväksi. On kaiken värisiä kiviä, altaita, vuoriakin; vesisuihkuja, höyrysuihkuja, mutasuihkuja; ympärillä aina eläinten ja kasvien rikkaus.

Yellowstonen geysir-kenttien tutkimiseen menee hyvinkin täysi päivä, etenkin jos haluaa kävellä niiden keskellä. Pyhän huolettomuuden matkalaisille käy jälleen hyvin: tihkusateen keskeltä purkautuu ensin jyhkeä Castle-geysir, sitten Grand (maailman suurin ennustettavissa oleva) ja vielä kohta Riverside, joka suihkuttaa vetensä valokuvauksellisesti joen ylle. Viheltelemme karhuille ja ihastelemme lammikoiden upeita väriskaaloja, lähes yksin: on kohtalaisen varhainen aamu, ja muutenkin turisteista suurin osa jää vain Old Faithfulin luo.

Grand Prismatic on parhaimmillaan kukkulalta tai ilmasta; mutta kumpikaan ei ole vaihtoehto, kun kukkulan polku on suljettu karhukauden vuoksi. Jotain käsitystä sen mahtavuudesta saa viereltäkin, jossa toinen lammikko kastelee meidät höyryillään.

Vaikea näitä näkyjä on kuvailla: valokuvista saatte jotain käsitystä. Toukokuun alkua voi suositella Yellowstonen-kävijöille: on ihanaa, kun tiet eivät ole täysiä.

Yellowstone

(Road trip II)

Yellowstonea on vaikea kuvailla: se on niin ihmeellinen paikka. Melkein sanoisin, että sen tarkempi kuvaus on mahdotonta – ellemme olisi juuri lukeneet John Muirin vanhaa ja mahtavaa esseetä tästä kansallispuistojen äidistä.

Päivä 5: Mammoth – Tower-Roosevelt – Cooke City ja takaisin

Rooseveltin valtava kivikaari vie puiston sisään, biisoneiden keskelle, jylhää jokilaaksoa ylös. Keväällä lumi kirkastaa vuorenrinteet, jotka ympäröivät ylänköä; auringossa ne hohtavat jumalallisina.

Mammoth Hot Springs on yksi puiston päätaajamista, ja samalla ihmeistä. Koko Yellowstone on valtava vulkaaninen lämpöpesä; itse asiassa puiston alla on suunnaton tulivuori, jonka purkauksista voi lukea lisää Bill Brysonin loistavasta Lyhyt historia lähes kaikesta – kirjasta.

Mammothissa vulkaaninen toiminta saa aikaan kuumia lähteitä, joista vesi valuu tasaisia terasseja pitkin – samalla synnyttäen nuo terassit! Veden mukana kulkeutuvat mineraalit muodostavat uutta maata, ja erilaiset bakteerit värjäävät maastoa entisestään. Jopa Islannin-kävijälle paikka on ihmeellinen.


Yellowstonen ydintä kiertää kahdeksikon muotoinen tieverkko, jolle pääsee kesäaikaan viittä eri reittiä. Nyt keväällä tieverkko on aluksi E-kirjaimen muotoinen, ja sisäänkäynneistä on vain kaksi auki. Ensimmäisenä päivänä ajamme Mammothista Cooke Cityyn, eli E-kirjaimen yläviivaa.

Maisemat ovat käytännössä sanoinkuvaamattomat, ja eläinten määrä on hämmentävä. Vaellamme yhdellä ensi pysähdyksistä puoli kilometriä Wraith Falls – vesiputoukselle, ja matkalla näemme sekä vikkeliä pika-piennisäkkäitä että keltavatsaisen murmelin. Viheltelemme mennessämme: karhut ovat aktiivisimmillaan kevätaikana. Paluumatkalla huomaan polulla karhunjäljet, ja yritän valokuvata ne vaivihkaa niin ettei Maikki huomaa…

Onhan karhuja Suomessakin, mutta täällä paljon enemmän. Silti perusta on sama, ja pätee myös susiin: kun pidät ääntä kulkiessasi, kaikki on hyvin. Mahdollisuus kohdata loppunsa karhun tai suden toimesta on valovuosia pienempi kuin liikenneonnettomuuden riski.

Ylängön näköalapaikalla kuluu kymmenen minuuttia paikallaan, maisemaa sulatellessa. Lumi korostaa piirteitä: kevät tuo tiettyjä kulkemisvaikeuksia, mutta palkitsee kävijän kauneudella sekä rauhallisuudella. Kesällä puistossa on tuhansia ja tuhansia kävijöitä päivässä: jonossa ajamisen sijaan köröttelemme nyt lähes autioilla teillä.

Retkilounas Tower-Rooseveltin Ranger-aseman pihapöydällä, ja jalkautumaan. Tie kuuluisille Tower-putouksille on vielä suljettu, muttei kävelijöiltä. Ylämäki hengästyttää; yli kahden kilometrin korkeus tekee tehtävänsä. Kirkkaat hanget kimmeltävät tien molemmin puolin. Viheltely hengästyttää ylängön ylämäessä; ja silti sitä haluaa tehdä, etenkin kun tien vierellä on iso joukko karhun kaarnaamia puita.

Harjanteen päällä odottaa palkinto: uskomaton maisema keltaiseen jokikanjoniin, jota kuumat lähteet rikastuttavat. Kuin kaiken huipuksi amerikan sääksi (osprey) liitelee korkealla kanjonin yllä, ja tekee huiman syöksyn kohti korppeja, joiden kanssa sillä näyttää olevan kränää.

Putoukset ovat korkeat, kapeat ja jäiset; niiden yllä kohoaa lohkeileva basalttirinne, jonka maanvyörymiä kauhakuormaaja siivoaa.

Palattuamme jatkamme autolla kohti koillista, ohitse villieläinten laumojen ja kirkkaan valkoisen jokilaakson. Edessä auto hidastaa, ja kohta näemme syyn: kojootti jolkottelee tiellä (ensin luulemme sitä sudeksi). Näytösluonteisesti se metsästää tien laidasta piennisäkkään ja myhäilee tyytyväisenä saalis suussaan.

Jyrkän nousun Cooke Cityyn jälkeen selviää, miksi Beartooth Highwayn sisäänkäynti on vielä suljettu: lunta on naurettava määrä. Talojen julkisivuja ei näe. Vuoret nousevat ympärillä kuin pilvenpiirtäjät.

Silmät kauneudesta raukeina ajamme takaisin: ja loppuiltapäivän himmeässä valossa näemme edellä olevan auton pysähtyvän – ja kyllä, karhun metsänlaidassa, alle sadan metrin päässä. Luonto tarjoaa jälkiruoan jälkiruoan päälle.

Lisää kuvia luvassa myöhemmin.

Road trip 1

.
Matkan luonne: Once in a Lifetime.
Kohde: Länsi-Yhdysvaltojen kansallispuistot.
Reitti: Chicago – Yellowstone – kanjonialue – LA – Yosemite.

Päivä 1: Chicago – Minneapolis.

Kuudelta ylös ja arkistoon, skannaamaan viimeisiä dokumentteja. Kolme ja puoli kuukautta on loppujen lopuksi lyhyt aika, jos käsillä on valtavasti hyvää aineistoa. Maikki siivoaa tehokkaasti kämpän ja vie ylijääneet ruoat naapuriin. Ripein askelin rinkat ja nyssykät käsissä käymme taksiin: naapurit lainasivat teltan ja makuupussit, mutta ne eivät ole oikein vaelluskokoa.

Greyhound on monesta syystä oiva valinta. Yritämme lentää mahdollisimman vähän, ympäristövaikutusten vuoksi – kahdella tapaa. Hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi ja ympäristön havainnoinnin mahdollistamiseksi. Annamme ympäristön vaikuttaa. Greyhound on kaiken lisäksi usein todella halpa, istuimet ovat tilavia, ja tällä ensimmäisellä linjalla on sähköpistokkeet ja nettiyhteys.

Halkaisemme Wisconsinin. Alavaa. Viimeistelen kirjan englanninkielisen näyteversion, ennen sähköpostin sulkemista pitkäksi ajaksi. Milwaukeen suuret sillat, Wisconsin-joen kuru, suuret maatilat. Tienvarsikyltit kertovat Amerikan nykytilasta: ”Hallitus valehtelee”, ”Minä pidän aseeni” ja ”Pysäyttäkää Obama-sosialismi”. Ystäväpiirimme Amerikassa on painottunut niin paljon korkeakoulutettuun demokraattiväestöön, että toinen puoli maasta hämmentää.

Päivä 2: Minneapolis.

Ystävien ystävät ottavat hyvin vastaan. Yksi on United Church of Christin pastori, toinen luterilainen ’pappiskokelas’. Matkalla kirkolle saamme kyydin Mississippin varteen, jossa on aamuseitsemältä jo kahvila avoinna.

Vaellamme joenvarren puistoa etelään hyytävässä tuulessa. Välillä satelee lumihiutaleita. Joki on jo nyt hyvin laaja, ja sille poikkeuksellisesti jyrkkien rinteiden reunustama. Jokusen kilometrin päässä odottavat Minnehahan putoukset: isohkon kaupungin keskellä saa mainion vaellusreitin.


Ripeä kävely vie Eliel Saarisen suunnittelemaan Christ Churchiin jumalanpalvelukseen. Seurakunnassa on suomen kieltä opetteleva ryhmä, ja vielä muutama suomalaisidentiteetin omaava jäsen. Sattumoisin kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina on ilmainen arkkitehtuuriopastuskierros, jolle liitymme mainelaisen arkkitehtiryhmän kanssa. Juuri edellisellä viikolla olen lueskellut Sittlerin puheita Kansallisen kirkkojen komitean Usko ja taide- työryhmän kokouksista tässä kirkossa 1950-luvulla, enkä malta olla välillä kommentoimatta Saarisen, Sittlerin ja kirkkoarkkitehtuurin suhdetta.

Suun avaaminen kannattaa: päädymme lounaalle ja mainiolle kaupunkikierrokselle arkkitehtioppaan kanssa. Datsun hyrisee uskollisesti ympäri Minneapolista. Mainelaiset ovat kiinnostuneita arkkitehtuurista ja teologiasta, ja kutsuvat oppaan sekä meidät mukaan tilaamalleen kierrokselle Frank Lloyd Wrightin suunnittelemaan yksityistaloon. Not bad.

Päivä 3: Minneapolis-Bismarck-Medora.

Hyvästit mainiolle isäntäväelle ja toisella Greyhoundilla Minnesotan halki. Alavaa, alavaa, ja Fargossa tapahtuvan bussinvaihdon jälkeen vielä avarampaa. Pohjois-Dakota on yllättävän kaunista; kuten on sanottu, missä näkee vähiten, näkee eniten.

Länsi-Yhdysvaltoja on mahdotonta kiertää ilman omaa autoa tai ryhmäturistibussia. Koska jälkimmäinen ei ole varsinaisesti vaihtoehto, siirrymme Nissan Versaan. Automaattivaihteiden kesyttämiseen on hyvää aikaa viivasuorilla teillä. Heti Bismarckin jälkeen maasto alkaa kohoilla, ja muuttuu vielä kauniimmaksi. Näköala jatkuu silmänkantamattomiin karuilla kukkuloilla, eikä asutusta ole juuri missään.

Belfieldin majapaikat ovat täynnä öljynporausväkeä, ja olemme pakotetut jatkamaan matkaa. Jälleen heti taajaman jälkeen maasto muuttuu äkisti: kaikkialla on lumilaikkuja, ja rinteet ovat entistä jylhempiä. Pohjoinen Badlands iskeytyy tajuntaamme auringonlaskun sävyissä. Medoran lännenkylästä löytyy vielä muutama huone.

Päivä 4: Theodore Roosevelt NP – Yellowstone

Teddyn kansallispuisto (NP) pääsee yllättämään. Preeriakoirien kaupungit ovat tiheintä asutusta seudulla. Biisonit ovat vallanneet näköalapaikan: niiden valtavat ruhot kohoavat kuin siirtolohkareet maisemasta. Hirvaseläimet vaeltelevat jylhillä rinteillä, jotka lumi tekee vielä kauniimmaksi. Suurin osa puiston teistä on suljettu lumen vuoksi, mutta parin tunnin ajelu ja kävely riittää vaikuttumiseen.

Pitkä ajopäivä, kenties matkan pisin. Tie kohoaa ja kohoaa kohti osavaltioiden rajaa. Lunta ja tulvalampia. Montanassa alkaa alamäki, lumi katoaa ja naudat ilmestyvät: ne täplittävät maisemaa satojen kilometrien ajan. Jylhät kellertävät kalliorinteet reunustavat tietä, ja Yellowstone-joen vastarannalla kohoavat värikkäät kukkulat.

Kuljemme osittain Zen ja moottoripyörän kunnossapito – kirjan reittiä. Kaikista vuoristoisimmat sisääntuloreitit Yellowstoneen jäävät haaveeksi; lunta on vielä metritolkulla yläsolissa. Talvi on ollut täälläkin lumisin yli kymmeneen vuoteen.

Lounas Miles Cityn kiinalaisessa, market-ostokset Billingsissä. Yhtäkkiä kalliovuoret iskeytyvät horisonttiin: ovatko ne pilviä vai lumisia vuoria? Erityisen vaikutuksen tekee Crazy Mountains – vuorijono, joka kimmeltää edessä valkokirkkaudessaan.

Iltaruokaa Livingstonissa, ja kilpaa hämärän kanssa ylös Paradise Valleyn laaksoa kohti Yellowstonea. Parikymmentä minuuttia joudumme ajamaan tummemmassa hämärässä, mikä on kuin tietokonepelin loppuvihollinen ennen seuraavalle tasolle pääsemistä. Väistämme biisonit ja kauriit, ja tähtien syttyessä pysäköimme helpottuneina Gardinerin pieneen vuoristokylään.

Katso lisää kuvia tästä linkistä.

Go west

Tätä lukiessasi meidän pitäisi olla Yellowstonen ylängöllä. Pitkä taival pölyisten arkistojen kätköissä ja Chicagon tuulisilla kaduilla on vaihtunut John Muirin maisemiin.

Elämää on yleensäkin vaikea summata, ja erityisen rikkaita jaksoja vielä vaikeampaa. Paljon riittää sulateltavaa tästä keväästä. Päällimmäisenä on kiitollisuus.

Yhä enemmän hahmotan elämää pyhiinvaelluksena. Kohti uusia lähtöjä ja tuloja; yritän kirjoittaa matkalta jostain kohtaa, mutta suurimmaksi osaksi olemme elektroniikasta hivenen kauempana. Psalmi 121 tarjoaa korvaavaa luettavaa. Voikaa hyvin.