Yellowstonea on vaikea kuvailla: se on niin ihmeellinen paikka. Melkein sanoisin, että sen tarkempi kuvaus on mahdotonta – ellemme olisi juuri lukeneet John Muirin vanhaa ja mahtavaa esseetä tästä kansallispuistojen äidistä.
Päivä 5: Mammoth – Tower-Roosevelt – Cooke City ja takaisin
Rooseveltin valtava kivikaari vie puiston sisään, biisoneiden keskelle, jylhää jokilaaksoa ylös. Keväällä lumi kirkastaa vuorenrinteet, jotka ympäröivät ylänköä; auringossa ne hohtavat jumalallisina.
Mammoth Hot Springs on yksi puiston päätaajamista, ja samalla ihmeistä. Koko Yellowstone on valtava vulkaaninen lämpöpesä; itse asiassa puiston alla on suunnaton tulivuori, jonka purkauksista voi lukea lisää Bill Brysonin loistavasta Lyhyt historia lähes kaikesta – kirjasta.
Mammothissa vulkaaninen toiminta saa aikaan kuumia lähteitä, joista vesi valuu tasaisia terasseja pitkin – samalla synnyttäen nuo terassit! Veden mukana kulkeutuvat mineraalit muodostavat uutta maata, ja erilaiset bakteerit värjäävät maastoa entisestään. Jopa Islannin-kävijälle paikka on ihmeellinen.
Yellowstonen ydintä kiertää kahdeksikon muotoinen tieverkko, jolle pääsee kesäaikaan viittä eri reittiä. Nyt keväällä tieverkko on aluksi E-kirjaimen muotoinen, ja sisäänkäynneistä on vain kaksi auki. Ensimmäisenä päivänä ajamme Mammothista Cooke Cityyn, eli E-kirjaimen yläviivaa.
Maisemat ovat käytännössä sanoinkuvaamattomat, ja eläinten määrä on hämmentävä. Vaellamme yhdellä ensi pysähdyksistä puoli kilometriä Wraith Falls – vesiputoukselle, ja matkalla näemme sekä vikkeliä pika-piennisäkkäitä että keltavatsaisen murmelin. Viheltelemme mennessämme: karhut ovat aktiivisimmillaan kevätaikana. Paluumatkalla huomaan polulla karhunjäljet, ja yritän valokuvata ne vaivihkaa niin ettei Maikki huomaa…
Onhan karhuja Suomessakin, mutta täällä paljon enemmän. Silti perusta on sama, ja pätee myös susiin: kun pidät ääntä kulkiessasi, kaikki on hyvin. Mahdollisuus kohdata loppunsa karhun tai suden toimesta on valovuosia pienempi kuin liikenneonnettomuuden riski.
Ylängön näköalapaikalla kuluu kymmenen minuuttia paikallaan, maisemaa sulatellessa. Lumi korostaa piirteitä: kevät tuo tiettyjä kulkemisvaikeuksia, mutta palkitsee kävijän kauneudella sekä rauhallisuudella. Kesällä puistossa on tuhansia ja tuhansia kävijöitä päivässä: jonossa ajamisen sijaan köröttelemme nyt lähes autioilla teillä.
Retkilounas Tower-Rooseveltin Ranger-aseman pihapöydällä, ja jalkautumaan. Tie kuuluisille Tower-putouksille on vielä suljettu, muttei kävelijöiltä. Ylämäki hengästyttää; yli kahden kilometrin korkeus tekee tehtävänsä. Kirkkaat hanget kimmeltävät tien molemmin puolin. Viheltely hengästyttää ylängön ylämäessä; ja silti sitä haluaa tehdä, etenkin kun tien vierellä on iso joukko karhun kaarnaamia puita.Harjanteen päällä odottaa palkinto: uskomaton maisema keltaiseen jokikanjoniin, jota kuumat lähteet rikastuttavat. Kuin kaiken huipuksi amerikan sääksi (osprey) liitelee korkealla kanjonin yllä, ja tekee huiman syöksyn kohti korppeja, joiden kanssa sillä näyttää olevan kränää.
Putoukset ovat korkeat, kapeat ja jäiset; niiden yllä kohoaa lohkeileva basalttirinne, jonka maanvyörymiä kauhakuormaaja siivoaa.
Palattuamme jatkamme autolla kohti koillista, ohitse villieläinten laumojen ja kirkkaan valkoisen jokilaakson. Edessä auto hidastaa, ja kohta näemme syyn: kojootti jolkottelee tiellä (ensin luulemme sitä sudeksi). Näytösluonteisesti se metsästää tien laidasta piennisäkkään ja myhäilee tyytyväisenä saalis suussaan.
Jyrkän nousun Cooke Cityyn jälkeen selviää, miksi Beartooth Highwayn sisäänkäynti on vielä suljettu: lunta on naurettava määrä. Talojen julkisivuja ei näe. Vuoret nousevat ympärillä kuin pilvenpiirtäjät.
Silmät kauneudesta raukeina ajamme takaisin: ja loppuiltapäivän himmeässä valossa näemme edellä olevan auton pysähtyvän – ja kyllä, karhun metsänlaidassa, alle sadan metrin päässä. Luonto tarjoaa jälkiruoan jälkiruoan päälle.
Lisää kuvia luvassa myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti