Inception

Onko maailmasi todellinen?

Tähän voisi tiivistää Christopher Nolanin uuden elokuvan. Nolan teki sen taas: haastava, mahtava käsikirjoitus, joka kiehtoo mieltä pitkään leffan jälkeenkin (vrt. Memento, Prestige).

Mielestä on kyse, tajunnasta ja unista, aivokapasiteetista josta tunnetusti käytämme tietoisesti vain pienen osan. Samalla päästään ontologisiin, olemassaoloon liittyviin kysymyksiin. Mistä tiedämme, että tämä maailma, jonka aistimme havaitsevat, on se todellisin?

Elokuva on mielenkiintoinen soppa toimintajaksoja (huimasti kuvattuja) ja aivojumppaa. Näitä juonenkäänteitä ei kannata yrittää selittää puhelimessa kaverille. Toimintaosuudet ovat kahtalaisia: yhtäältä ihan tosissaan tehtyjä, toisaalta yliampuvuudessaan jopa lajityyppiä samalla ironisoivia. Tällaistako on alitajunnassamme? Karu tosiasia lienee, että ilman toimintajaksoja elokuva myisi huomattavasti vähemmän.

Elokuvien tarkoitus on viihdyttää – mutta viihde ei ole koskaan vain viihdettä. Se sisältää aina enemmän; ja sitä parempi, mitä älykkäämpiä käsikirjoituksia kuvattavaksi asti päätyy. Parhaimmillaan elokuva herättää, saa virkeäksi, ajaa pohtimaan omaa elämäänsä. Pyöriikö hyrrä?

Karhunpolulta

Harvinainen vaellukseen valmistautuminen: ensin piti varoa hurjia helteitä. Kolilla pyörähdimme 31 asteen lämpötilassa, ja se riitti. Mäkrälle nousun jälkeen oli melkoinen hikivirta. Ei mihinkään rinkan kanssa noissa asteissa, ainakaan päiväsaikaan.

Seuraavaksi piti varoa hurjia myrskyjä. Ne menivät onneksi läheltä ohi – mutta joku niistä kärsimään toki aina joutuu. Pielisellä kävi melkoinen pöhinä, kun ukkonen sivusi järveä. Jäi verkkojen nosto airovoimin väliin.

Tuntia ennen lähtöä tuli vielä tieto, että Venäjän puolella on iso metsäpalo juuri suunnitellun reitin korkeudella. Kun on aikeissa lähteä kymmenen kilometrin päähän rajasta ja palosta, sitä tahtoo varmistaa, mikä on tilanne.

Tuuli puhalsi itään päin ja Venäjän viranomaisten mukaan palo oli ”melko hyvin hallinnassa”. Tällä luottamuksella matkaan. Kontiovaarantie kulkee kapeaa, korkeaa harjua pitkin kohti Patvinsuon kansallispuistoa: lämmin suositus! Mutta jos on liukas keli, kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin autonsa sinne suuntaa…

Myrsky kulki aiemmin Venäjälle Patvinsuota sivuten. Kaatuneita puita olikin lopulta satoja ja satoja, reitin päälläkin. Karhunpolku on Lieksan kaupungin ylläpitämä 135 km reitti, joka jatkaa siitä mihin Susitaival Ilomantsista päättyy. Me asetimme tavoitteeksi kulkea tämän kesän lämmöissä noin puoliväliin, Ruunaalle, ja jatkaa taas ensi vuonna.

Kuvien myötä voit seurata matkaa:

- Kuvagalleria -

Reitti on oikein onnistunut: tehometsätalouden jäljet näkyvät vähemmän kuin Susitaipaleella (joka on sekin hieno reitti kuitenkin) ja asutusta on myös sitäkin vähää vähemmän. Hienoja harjuosuuksia on jälleen tarjolla: päälle mahtuu oikeastaan vain polku, ja alla avautuvat järvet ja suot.

Majava-alueita jää matkalle paljon. Massen jälkeläisistä ruhtinas Jalo-Masse III toivotti meidät tervetulleeksi valtakuntaansa Pitkäjärvellä. Hänen serkkunsa Urwald oli vielä tuttavallisempi ja kävi illan aikana Särkkäjoen laavulla kahdestikin uteliaasti katsomassa, ketä siellä majailee. Kulkijat olivatkin nähtävyys: ketään muuta ei Suomujärven ja Ruunaan välillä näkynytkään polulla.

Vedensaanti oli suuri haaste: normaalistikin reitillä ja etenkin näin kuivana ja kuumana kesänä. Suomulla on hyvä kaivo – seuraava onkin Ruunaan vesihanassa. Onneksi majavat ovat aiheuttaneet virtauskohtia: niiden etsiskely oli illansuussa pakollista mutta myös ihan hauskaa puuhaa. Piilon laavun koillispuolella, Pitkäjärven pohjoispuolella Laskulammin sillalla ja Särkkäjoen lähdepitoisen järven lasku-uomassa oli riittävän hyvät paikat.

Metkoin ja viileintä vettä tarjonnut oli Kyrönsärkältä laskeuduttua sijaitsevan nuotiopaikan uoma. Kohina houkutteli tutkimaan – tuloksena yli metrin korkea majavapato! Sivu-uomassa oli ihanan kylmää vettä. Kaikki uomista juomiset tietenkin omalla vastuulla! Mutta näistä meille ei tullut vatsaongelmia. Ruunaanjärven vettä sitten keitettiin ja yritettiin mehutiivisteen jämillä peittää huomattavaa makua.

Lisätietoja reiteistä sivustolta www.vaellus.info ja kirjasta Pohjois-Karjalan vaellusreittiopas. Lähtekäämme poluille…

U2 Stadionilla

Yleisesti määriteltynä ”stadion” on paikka, jonne kokoonnutaan merkittäviä tapahtumia ja niiden jakamista varten. Kyse on näyttämöstä: ja näyttämöissä on kyse katsojien ja esillä olevien suhteesta.

Ei ole kyse vain siitä, että esillä oleva, esiintyjä antaa jotain katsojalle, vaikka tämä onkin vuorovaikutuksen pääsuunta. Kyse on vuorovaikutuksesta: esiintyjä voi antaa jotain vain siksi, että seuraaja haluaa ottaa sitä vastaan, ja koska heillä on tietty yhteinen todellisuus, josta ammennetaan. Esiintyjän on kuvattava todellisuutta tavalla, josta katsoja (osallistuja) riittävässä määrin tunnistaa itsensä ja maailman, jossa elää.

Oliko tämä nyt tylsin alku, mitä on nähty U2:n keikkaa käsittelevälle kirjoitukselle? Toivottavasti ei: ainakaan jos asioiden juuret kiinnostavat. Sillä yhteisen todellisuuden sanoittamisessa ja kuvaamisessa musiikin (sekä muun shown) keinoin on U2:n suosion perusta.

Ei voi olla näin suosittu yhtye, jos sanoma ja meininki ei resonoi ihmisten kokemusmaailman tärkeimpien tekijöiden kanssa. U2 uskoo hyvyyteen, ja niin haluavat uskoa ihmisetkin. Kyse on ihmisen ailahtelevien tunteiden kuvauksesta, joiden keskelle iloa ja toivoa välittävä sanoma iskeytyy.

Sama asia tapahtuu (tai pitäisi tapahtua) ripissä messussa. Pahuuden ja kärsimyksen tunnustaminen ja myöntäminen avaa oven toivolle ja vapauttavalle ilolle.

Mutta eikö U2:n keikka (erityisesti perjantaina 20.8.) ollut lähinnä valtavaa biletystä? Miten paha tai kärsimys siihen liittyi?

U2 on aina ollut omatuntoinen yhtye, kuten Otto Talvio hyvässä kirjoituksessaan (Nyt-liite, HS 20.8.) piirtää esiin. Tämä on olennainen osa biletyskappaleidenkin menestystä: ilman vakavampaa puolta niiltä putoaisi syvä kaikupohja. Sunday Bloody Sunday, Bullet the Blue Sky, ahdistuksesta ja toivosta kertovat monet Achtung Babyn kappaleet (kuten One, Until the End of the World, Ultra Violet, Acrobat, Love is Blindness…), Miss Sarajevo, Walk On ja muut: ne kuvaavat ihmisen ja ihmiskunnan syviä ongelmallisia tuntoja. Amnestyn kynttilät syttyvät, maailmassa on paljon työtä pahuutta vastaan.

Mutta silti on syytä iloita. Pohjimmiltaan siksi, että

Kerran on oleva paikka, jossa kaduilla ei ole nimiä
ja se on aika.

Ja näennäisesti uskontoneutraaliudestaan huolimatta ihmisistä huomattava valtaosa uskoo sydämessään hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan ja elämään kuoleman jälkeenkin.

Hullu maailma

Voisi sanoa, että maailma on tullut hulluksi
- ellei se olisi ollut hullu jo syntymästään lähtien.

Egoistin laulukirjasta, osa 1

Brian Adams - cover:

"Everything I do
(I do it for me)"

Western Lifestyle

Western lifestyle
- when did it last have any style?

Fans

Nowadays we're all fans of fans.

Jokapäiväinen leipä

"Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme
niin kuin mekin annamme niille, joilla ei ole leipää."

Muuttaisiko tämä sanamuoto meitä?