Kukat nousevat, aurinko nousee; kristityille Jeesus nousee.
Huhtikuussa olen pohtinut paljon vuodenaikojen merkitystä. Kyllähän sen kaikki tunnemme; mutta silti minusta tuntuu, että emme sano sitä ääneen yhtä usein kuin sen voima ansaitsisi.
Kevään tullessa on ilo katsoa ympärilleen. Ihmiset heräävät, osana luontoa. Nyky-yhteiskunnan teknisessä virrassa on pakkovoima tasapäisyyteen: vuoden- ja kellonaikojen neutralointiin. Työtä pitäisi tehdä yölläkin, talvellakin. Ei ihme, että moni on niin stressaantunut joulukuussa. Biologisen olemuksemme mukaan meidän pitäisi lähinnä nukkua talven pimeimpänä aikana.
Jouluna valo voittaa pimeyden: talvipäivänseisaus on yhä taustalla, kristillisessä perinteessä yhdistyen pelastushistorialliseen valon voittoon. Pääsiäisen ajankohtakin on sidottu kevätpäiväntasaukseen. Kristittyjen ei pitäisi väheksyä vuodenaikoja, vaikka kuinka kirkkovuotta korostettaisiin. Kyse on yhdestä maailmasta, jonka olentoja olemme: sielujemme ruumiita, jos kohta ruumiidemme sieluja myös. (Ensi vuonna muuten julkaisemme työryhmän tuotoksena kirjan, jossa tämä on yksi keskeinen ajatus: työnimenä on Luontokirkkovuosi.)
On suurta lahjaa, että vaikkapa vappuna ja juhannuksena voimme juhlia valoa ja elämänvoimaa. Tosin sitä toivoisi, että ilo virtaisi enemmän kuin viina.
On hauska ajatus, että esimerkiksi Huopalahden kirkolla pidetään vappuna yhteisöllinen vapputapahtuma. Kristillinen yhteiselämä voi olla myös tätä: ei sen aina tarvitse olla vakavaa. Iloonhan tämä kaikki lopulta perustuu, tai ainakin ilon toivoon.
