Kahtiajakautuneisuus

Miltä näyttäisi, jos suomalaisen yliopiston aulassa olisi jaossa omat lehdet kahdelle eri puolueelle? Amerikka on hämmentävän kahtiajakautunut maa.

Sinänsä kahtiajakautuneisuus on valitettavan universaali ilmiö. Voisiko yhdeksi demokraattisen yhteiskunnan tavoitteeksi määritellä kahtiajakautuneisuuden vastustamisen? Sillä siitä ei nähdäkseni seuraa yleensä mitään hyvää.

Amerikassa seurauksena on ollut, että politiikan ulkopuolisia asioitakin liian helposti määritellään puoluekannan rajojen mukaan. Esimerkiksi ympäristönsuojelu on pyritty luokittelemaan demokraattien hömpötykseksi, ja republikaanien tukemat mediat levittävät säännöllisesti tietoa siitä, kuinka ilmastonmuutos ei ole ollenkaan niin vakava juttu kuin uskotellaan.

LSTC-opinahjo on tunnettu ympäristötoiminnastaan, mutta täälläkin jopa Future of Creation – ekoteologialuennoilla kohtaa ilmastoskeptikkoja. Sinänsä on erinomaista, että eri mieltä olevat osallistuvat kurssille: mutta on se hämmentävää, kun joku esittää vähän vihaisena argumentin, kuinka ”jäätiköt ovat aina ennenkin sulaneet ja jäätyneet uudestaan”.

Suomen kolmipuoluejärjestelmä, joka on mielenkiintoisessa asemassa näissä vaaleissa, on sentään ollut mielestäni parempi vaihtoehto kuin kaksijakoisuus – vaikka hintana on ollutkin niin suuri samankaltaisuus, että esimerkiksi nuorten on ollut vaikea tunnistaa puolueiden eroja ja kiinnostua valitsemaan omansa.
-*-
Hyde Parkin yliopistoalueen useassa kirkossa on ulkoseinässä sateenkaarilippu. Luterilaisessa Augustana-kirkossa ei, mutta messun käsiohjelman lopussa lukee, kuinka seurakunnan linja on avoin: kaikki ovat tervetulleita, sukupuolisesta suuntautuneisuudesta riippumatta.

Amerikan luterilaiset ovat kahtiajakautuneita homoseksuaalisuuskysymyksen vuoksi. Ja kun tilanteeseen lisätään maan yleinen kahtiajakoisuustaipumus, on seurauksena helposti ajattelutapa, jonka mukaan vastapuoli on kaikessa muussakin väärässä. Osa seurakunnista on jo eronnut ELCA:sta, pääkirkosta. Amerikassa se on fyysisesti helpompaa, kun väki on muutenkin tottunut itse maksamaan seurakuntansa kulut.

Myös luterilaisuudessa on Suomessa vallinnut ”yhteys moneudessa”, mutta moni kyseenalaistaa sen nyt. Itse ajattelen ja uskon vahvasti, että eri organisaatioihin ja rakennuksiin eristäytyminen kasvattaa niin paljon ennakkoluuloja, että se on vaarallinen tie. Kun identiteetti alkaa muodostua siitä, että ”olemme tällaisia, koska emme ole tuollaisia”, on yhteyden löytäminen sangen vaikeaa.

Yhteys vaatii tahtoa. Se vaatii toisten kunnioittamista. Jos nämä eivät toteudu käytännön teoissa, ollaan vakavien ongelmien edessä. Nykytilanne haastaa meidät jokaisen: miten suhtaudumme niihin, jotka ovat aivan eri mieltä kuin me? Miten voimme rajoittaa toimiamme niin, että seuraamme periaatteitamme, muttemme runno toisiamme?

Kirjoitin tästä homoseksuaalikeskusteluun liittyen Kotimaa-lehden mielipidepalstalle. Kirjoitus on luettavissa Kenenkirkko? – blogissa, jos haluat tutustua.

Musiikkia

Musiikki liittyy paitsi elämään yleensä, myös väitöskirjaan. Joe Sittler rakasti musiikkia – parempi niin, jos vaimo on säveltäjä ja muusikko.

Sittler kirjoitti jo varhain Bachin merkityksestä luterilaisuuden ”viidentenä evankelistana”. 1960-luvulla Joe järjesti muutaman muun kanssa tunnetulla Village gate – klubilla dialogin maailmankuulujen jazz-muusikkojen kanssa: he olivat kyllä kiinnostuneita puhumaan uskonnosta ja musiikista, kun joku vain kysyi.

Helsingissä valmistuu piakkoin Miikka E. Anttilan erittäin kiintoisa väitöskirja Lutherista ja musiikista. Hänen ytimekäs tekstinsä aiheesta löytyy tuoreesta Engaging Luther- artikkelikokoelmasta, jolla suomalaisen Luther-tutkimuksen hedelmiä esitellään englanninkieliselle yleisölle. Martille musiikki oli olennainen asia. Anttila tiivistää Lutherin näkemyksen kolmeen pointtiin:
- musiikki on pohjimmiltaan Jumalan lahja, ei ihmisen ansiota
- musiikki pitää paholaisen loitolla
- musiikki tuottaa viatonta iloa.

Aihe liittyy sikälikin tutkimukseeni, että musiikin kohdalla paljastuu, ettei Luther/ luterilaisuus korosta pelkästään puhuttuja tai kirjoitettuja sanoja jumalallisen välineenä. Musiikki voi myös olla Jumalan sanaa: luterilaisuudessa on mielenkiintoisia luonnollisen teologian piirteitä musiikkiin liittyen, vaikkei tämä erityisen ilmoituksen erityisasemaa poistakaan. Mutta tästä tarkemmin ja nyanssien kera teologisissa teksteissä.

-*-
Eilen vietettiin LSTC:lla musiikkipitoista kansainvälistä iltaa: värikästä. Eri kansallisuudet olivat jo viikon varrella esillä aulassa – myös salmiakkiaskin välityksellä. Jaoimme unkarilaisten kanssa saman pöydän, sopivaa. Muita eurooppalaisia ei illassa esiintynytkään: Slovakia ja Saksa eivät jostain syystä olleet paikalla. Musiikkia riitti, erityisesti Intiasta; mutta suomalais-aasialainen komppiryhmämme johdatti väen myös afrikkalaisen gospelmessun säveliin. Lord have mercy upon us (”Sydämeni sysimusta”) ja Christ is the hope of the world (Evankeliumi) maistuivat paitsi etiopialaisille veljille, myös jenkeille. Taputuksineen…
(x, klap, x, klapklap, x, klap, x, klapklapklapklap!)

Oravat ja rukousviikko

Yllättävät asiat voivat luoda matkaajalle yhteyden kotiin; muistuttaa, että merenkin takana kuulutaan samaan valtakuntaan. Kuten oravat.

Harmaat pörhöhännät juoksentelevat sisäpihan katoilla ja puiden oksilla. Hivenen isompia ovat kuin gesterbyn-serkkunsa – mutta eikös Amerikassa kaikki olekin suurempaa…? Tutkijalle ne tuovat suuren piristyksen: kun nostaa katseensa ruokapöydästä (ravintoa sekä ruumiille että sielulle, puuroa ja kirjoja) ikkunoihin, näkee usein ilahduttavan ketterän liikkeen oksilla.

Toinen tuttujen joukko ovat juurikin puut. Ensimmäisiä asioita, joita Chicagon lähiöistä huomaa, kun lentokone laskeutuu talvella niiden ylle, ovat jalopuiden mustat hahmot. Runkojen ja oksien muotojen rikkaus piirtyy talvella esiin paremmin kuin vehreinä kausina, jolloin lehtien kauneus korostuu. (Jälleen voisi viitata Tolkieniin; juuri eilen luin yksityiskohtaisia puukuvauksia Fangornista. Rakkaus puihin oli yksi keskeisistä asioista J.R.R.:lle.)

Harmi, että harakoita ei näy; ne ovat kolmas vanha ystävien joukko (ja sangen vertauskuvallinen seurue; halveksittu, mutta erittäin komea; ja kuvataiteessa jopa Pyhän Hengen lintuihin rinnastettu, vrt. Hugo Simbergin työt).

Ensimmäinen kosketus julkiseen ryhmätoimintaan: ekumeenisen rukousviikon hartaudet. Lienee sangen sopivaa, että juuri jumalanpalvelukset tuovat kotoisuuden; onhan niissä kyse kodista maailman keskellä ja takana. On metkaa ajatella, että tutuin tavoin samaa kansainvälistä rukousviikon materiaalia käytetään kotisuomessakin. Juuri tätä kirjoittaessani Kirkkonummella kulkee ekumeeninen vaellus, jota monet vuodet olen ollut järjestämässä.

Kansainvälisyys piirtyy muutenkin vahvasti esiin täällä. Ilman suuria vaikeuksia rukousviikon hartauksiin on saatu jokaiseen erikielinen toimittaja, joka lukee tekstit ja siunauksen omalla äidinkielellään. Opiskelija- ja tutkijakunta Lutheran School of Theologyssa (myöhemmin LSTC) on hyvin kansainvälistä, kuten tietysti Yhdysvaltojen väestö muutenkin: etnisiä taustoja on ehkä vielä Lontootakin enemmän, josta ensimmäiset vahvat ja pidemmät ulkomaankokemukseni ovat.

Nyt kohti keskustaa ensimmäiselle tarkemmalle tutkimusmatkalle. LSTC:n, oravien ja rukousviikon kunniaksi lainaus tutkimaltani Sittleriltä, joka täällä opetti:

“I have never been able to entertain a God-idea which was not integrally related to the fact of chipmunks, squirrels, hippopotamuses, galaxies, and light years.”
- Joseph Sittler, 1970-luvulla

Luterilaiset, come together

Harvoin pääsee näkemään maailman luterilaisuuden koko väriskaalaa. Melkein kaikki sävyt siitä, paitsi kaikista harmaimmat, ovat koolla Saksan Stuttgartissa Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa 20.-27.7.

Hong Kongin ja Houstonin, Madagaskarin ja Martinlaakson luterilaiset kohtaavat - ja huomaavat, kuinka paljon yhteistä on eri puolilla maailmaa. On myös eroja; ja ne haastavat. Miten pitää kiinni omasta identiteetistään, mutta samalla olla avoin uudelle - kuten kristittyjä on käsketty?

Uutisia ja jopa live-kuvaa yleiskokouksesta on tarjolla osoitteessa lwf-assembly.org. En lupaa näyttäytyä kuvissa, mutta ei sitä koskaan tiedä...