Kalifornian rannikko, osa 1

(Road trip 10)

Los Angeles, Channel Islands

Päivä 20: Santa Monica, Los Angeles

LA. Liikaa Autoja.
Huokaisen helpotuksesta, kun pääsemme ehjin nahoin ja peltikuorin Gettyn taidemuseon jättimäiseen parkkiluolastoon. Lonely Planet varoitteli Kalifornian liikenteestä, eikä suotta.

Getty on mahtava paikka. Ilmainen ja erittäin laadukas keskus toteuttaa taiteen keskeistä tehtävää: tuo ihmisiä sen luo, muodostamaan suhteen siihen – eli pohtimaan elämää, ja ennen kaikkea elämään sitä. Arkkitehtuuri on huikeaa, samoin maisemat kaupungin ylle – ja horisontissa siintävälle merelle, joka häipyy sinihämyyn. Ilmansaasteet ehkäisevät suurempaa näkyvyyttä. Silti tietoisuus Tyynestämerestä elävöittää.

Itselleni Gettyn kohokohtana on pieni Caspar David Friedrichin maalaus. New Yorkissa näin yhden Met’ssa; täällä kohtaan sellaisen, jota en entuudestaan tunne. Kävely iltahämärässä on mestarin viimeisiä tauluja, jossa tuttuun tapaan päivänajat yhdistyvät elämänaikoihin; kohti kuolemaa ja ylösnousemusta, kuun ja tähdenkin sitä kuvatessa.

Tien päässä odottaa Santa Monica Beach, vastaan vyöryvä valtameri ja tuulessa leijuva oleminen.


Pyöräilemme Venice Boardwalkin ihmissirkuksen ohitse laiturille katselemaan aaltoja ja kaupunkia; hiekka loistaa, meri on vielä kylmä, ihmiset lojuvat kuka missäkin ja autot ovat hetkeksi katveessa.

Illalla, aidon meksikolaisruoan jälkeen, päätämme ajaa Glendalen motelliimme Hollywoodin kautta. Iso virhe: liikenne on yhä illalla aivan kammottavan jumissa, ja yli tunnin junnaamisen jälkeen seikkailemme sivukatuja pitkin eteenpäin.

Päivä 21: LA, Malibu

Chavez Ridgen frisbeegolfrata kiertää harjua kaupungin yllä; liskot viuhahtelevat, peli kulkee ja aurinko porottaa. Ajamme Sunset Boulevardin lähes päästä päähän: Hollywood on niin täynnä väkeä, ettemme halua pysähtyä, ja jätämme myös epämääräiset Beverly Hillsin julkkiskartat ostamatta. Pacific Palisades tarjoaa paratiisinomaisen rauhanhetken: loistavaa kasvisruokaa, meri silmänkantamattomiin ja kukkien loisto.

Malibun rannalla surffareiden kauniit vaimot katselevat märkäpukuisten miestensä edesottamuksia. Ensikertalaiselle koreografian seuraaminen on lumoavaa. Harjoittelijat molskahtelevat aaltoihin yhdessä laidassa, kymmenet kokeneemmat nousevat keskemmällä laudoilleen, ja aallonkärjessä taiturit syöksähtelevät salamannopeina. Likaisen näköiset suuret pelikaanit liitävät komein, vakain liikkein rannan yllä. Laskuveden jättämiä merenihmeitä on mielenkiintoista tarkastella. Kahlaamme rannan poikki, palmut ja vanha valtatie 1 yläpuolellamme.

Santa Monican vuoret ovat hyvin kauniita: turhaan ei Muir kehunut erilaisia Kalifornian vuoria. Palaamme Mulholland Drivea pitkin itään, maisemia ihastellen ja loistavaa intialaista ruokaa nauttien; huoltoaseman pitäjiltä kannattaa kysyä vinkkejä…

Päivä 22: Channel Islands

Aikainen aamu: ajamme Venturaan ehtiäksemme Channel Islandsin lauttaan. Kaametamaraani puskee sumuun ja loikkii aalloilla, pärskeet lentävät. Pian vedestä kohoilee muutakin: delfiinit parveilevat ympärillä, peräaalloissa leikitellen.

Tunnin matkan jälkeen, sumun hälvetessä, merestä kohoaa pieni jyrkkärinteinen saariryhmä. Kansallispuisto tarjoaa ainutlaatuisen ikkunan siihen, miltä Kalifornian rannikko muinoin näytti. Nykyään asumattomalla saarella majailivat aikoinaan intiaanit, sitten eurooppalaiset uudisraivaajat; jälkimmäisten jäljiltä kasvaa villiintynyttä kauraa ja fenkolia, jota luonnon entisöijät yrittävät nyt hillitä. Valas syöksee höyryä aivan laivan vierellä, poikanen seurassaan; hylkeet ja merileijonat leikkivät laineilla, ja tunnelma on kovin kaukainen LA:n rantoihin verrattuna.

Vaellamme luonnonsuojelualueen halki Pelican Cove-poukamaa kohti, omintakeisia kasveja ja mahtavia maisemia ihastellen. Vähitellen vaellusryhmä pienenee ja pienenee, väki kääntyy takaisin ennen jyrkkiä jokikanjoneita. Jatkajat palkitaan upeilla näkymillä: meritähtiä on vielä nousuveden jäljiltä rantakivillä, merileijona uiskentelee lahdella ja aaltojen hengitys humisee rauhoittavasti. Paluumatkalla polkua juoksee vielä vastaan saarikettu, paikan oma nisäkäslaji: tuijotamme toisiamme hiljaisuudessa monta minuuttia.

Kuvia voit katsella tästä linkistä.

Pakkasusva

Luulin auringon nousevan
mutta se olikin huoltoasema.


Tuo lausepari on totta, vaikka sen voisikin lukea myös toiveikkaana uuden maailman odotuksena, joka kilpistyy kaupallis-tekniseen voittokulkuun. Hämmästyttävän sakea pakkasusva peitteli maiseman tänä aamuna. Peltojen metsäsaarekkeet piirtyivät mustina välikappaleina kahden valkoisuuden välissä, kuin tiimalasin keskiosina.

Usva kiehtoo. Kuten hämy yleensäkin. Ajatelkaa vaikka maisemaa korkealta nähtynä: jos kaikki on selkeäpiirtoista, ei se ole lainkaan niin kiehtovaa kuin hämyyn liukuvat kukkulajonot. (Tämän jo Thoreau totesi.)

Se, mikä ei ole vielä selitetty, nähty täysin, kiehtoo. Tämä pätee hyvin moneen asiaan. Liiaksi selitetty teksti ei sytytä: täytyy olla tilaa lukijan mielikuvitukselle. Elokuva ilman dramatiikkaa ei palvele tarkoitustaan (tosin välillä Hollywoodin tuotannon suhteen toivoisi, että dramatiikkaa voisi myös olla vähän vähemmän ja aitoutta enemmän). Ja syvimmällä tasolla tämä pätee elämään.

Moni ajattelija on sitä mieltä, että järjen ylikorostus ja uskontojen sivuun sysääminen ovat traagisella tavalla poistaneet maailmasta lumouksen – ja samalla elämän suuresta kertomuksesta on mennyt mieli. Salaperäisyys, usva löytöretkeilijän edessä on hälvennyt: jäljellä vain tutuksi luultu maisema ja karu peilikuva järven pinnasta.

Mestarimaalari Caspar David Friedrich ymmärsi tämän. Maalaus Aamu kuvaa ihmisen lapsuutta. Kaikki on vielä auki, kiehtova usva verhoaa maailman: mikä onni kalastella aamuvarhain, tuntea tuoksut, nähdä auringonnousu, elää.

Miten palauttaa elämään lumous?

Se ei onnistu ilman Kertomusta, ajattelen – ja uskon.


p.s. Hivenen ennen Porvooseen saapumista aurinko räjähti usvan ja pilvien läpi ja hetken koko maisema oli tulta.

”Veljet, kuin palava aamu
on edessämme aukeava uusi maailma.”
- Mika Waltarin runo Tulenkantajien juhlassa 1900-luvun innokkaammalla puolella

Toisenlainen juhannus

Pidemmät vaellukset on vähäksi aikaa kuljettu; lyhyemmät (ja tietty Se Pisin) jatkuvat...

Juhannus/Johannes kiinnittää kirkonpalvelijat paikkakunnilleen. Ja jos esimerkiksi kävisi niin, että puolison mummolla olisi merkkipäivät toisella puolen Suomea, olisi tuloksena varsin erilainen keskikesän juhla.

Yritin voittaa laiskotteluhalun ja lainasin kirjastosta Juhannusyön unen. Matti Rossin uudet suomennokset ovat luettavaa kieltä, ei vanhaa Cajander-tyylist'. Parashan se alkukieli olisi, mutta nautinnollista näinkin: upeaa suomentamista.

Näytelmä on jännä: yhtäältä ohimenevä kuin uni, toisaalta mieltä kiehtova vertailukohtansa lailla. Jotain tuntuu jäävän elämään unesta, ja uni tuntuu jotenkin tutulta aiemmin elettyyn nähden... ja silti joltain jotenkin vieraalta, eri todellisuudesta kertovalta.
Tai sitten samasta todellisuudesta, mutta niin eri näkökulmasta.

Näytelmä näytelmässä, uni unessa; mielemme näyttämöllä seikkailevat itseämme muistuttavat hahmot, kuitenkin toiset.

Lukukokemuksena ei yhtä pysähdyttävä kuin ihmisluonnetta luotaavat Macbeth tai Rikhard III, eikä yhtä syvällisesti ajattelua haastava kuin Mitta mitasta - tai ainakaan yhtä analyyttisen syvällisesti. Uni onkin ehkä analyysiä, systeemiä pakenevaa - ja kenties lopulta todellisuudesta enemmän kertovaa. Analyysi kun tahtoo pilkkoa yhden todellisuuden osiksi, jotta voi tutkia sitä; ja usein unohtaa korjata leikkauksen haavat todellisuuden iholla.

Toiseen ja viimeiseen asiaan. Juhannusaattona en sentään yrittänytkään mennä toimistolle, vaan lähdin ennen illaksi luvattua sadetta Kirkkonummen 'erämaihin', Meikon salomaa-alueelle. Vaipo-järvi sijaitsee jo ylängöllä; sieltä kohti Meikoa ja eväslounasta korkealla rantatöyräällä. Matkalla löytyi upea "luonnonorkidea", kaiketi maariankämmekän sukulainen; hämmästyttävän kaunis. Lukuisat valkoiset orkideamaiset kukinnot, joita kiersivät violetinsiniset pistekoristelukuvioinnit.

Meikon vieressä on pieni Vitträsk, jossa kasvaa jonkin verran lumpeita; epätodellisen kauniita nekin, jalokiviä veden pinnalla. Rannassa silmä osui käsiteltyyn kiveen: siellähän olikin neukkujen vanha bunkkeri, puoliksi täynnä kiveä, muisto Porkkalan vuokra-ajalta. Nyt sen luo vie vain kapea polku, kilometrien päässä lähimmästä asutuksesta.

Oikaisin takaisin suuren avosuon kautta, Pallaksen-reissun suonylityksistä rohkaistuneena. Kuivaksi osoittautui, vaan ei havaintojen suhteen: metso lensi pakoon, hilla kukki (ja muutkin), suohaukat hätistelivät tunkeutujaa loitommas ja tunnelma oli omanlaisensa.

Se, joka jaksoi lukea tänne asti, saattaa ihmetellä tämän luontokuvauksen yksityiskohtien tarpeellisuutta. Minulle retki oli hyvä muistutus siitä, millaisia aarteita odottaa muutaman kymmenen minuutin matkan päässä. Historia elää ympärillämme ja meissä: luonnon valtavan pitkät syklit ja ihmisen edesottamukset (bunkkerin rakentaminen kuvaa niiden luonnetta hyvin). Joka päivälle löytyy ihmeitä - kotipihastakin, jos ei kauemmas ehdi. Ja tietysti seinien sisältäkin, mutta sinne ei toivoisi pelkästään jäävänsä. Ennemmin ulos niiden tärkeimpien sisältä löytyvien aarteiden kanssa.


p.s.
Valtaojan Ihmeitä: kävelyretkiä kaikkeuteen -kirja sai kesälukemistoksi seuraajia kirjaston mainioiden esittelyjen kautta: Yrjö Hailan Retkeilyn rikkaus: luonto ympäristöhuolen aikakautena sekä Jussi Kiven Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas. Jälkimmäinen vaikuttaa tässä vaiheessa kiintoisammalta, vaikka ensimmäisessä enemmän detaileja - tai ehkä juuri siksi. Caspar David Friedrichin huomioimisesta Kivi toki saa paljon pisteitä meikäläiseltä...