Pidemmät vaellukset on vähäksi aikaa kuljettu; lyhyemmät (ja tietty Se Pisin) jatkuvat...
Juhannus/Johannes kiinnittää kirkonpalvelijat paikkakunnilleen. Ja jos esimerkiksi kävisi niin, että puolison mummolla olisi merkkipäivät toisella puolen Suomea, olisi tuloksena varsin erilainen keskikesän juhla.
Yritin voittaa laiskotteluhalun ja lainasin kirjastosta Juhannusyön unen. Matti Rossin uudet suomennokset ovat luettavaa kieltä, ei vanhaa Cajander-tyylist'. Parashan se alkukieli olisi, mutta nautinnollista näinkin: upeaa suomentamista.
Näytelmä on jännä: yhtäältä ohimenevä kuin uni, toisaalta mieltä kiehtova vertailukohtansa lailla. Jotain tuntuu jäävän elämään unesta, ja uni tuntuu jotenkin tutulta aiemmin elettyyn nähden... ja silti joltain jotenkin vieraalta, eri todellisuudesta kertovalta.
Tai sitten samasta todellisuudesta, mutta niin eri näkökulmasta.
Näytelmä näytelmässä, uni unessa; mielemme näyttämöllä seikkailevat itseämme muistuttavat hahmot, kuitenkin toiset.
Lukukokemuksena ei yhtä pysähdyttävä kuin ihmisluonnetta luotaavat Macbeth tai Rikhard III, eikä yhtä syvällisesti ajattelua haastava kuin Mitta mitasta - tai ainakaan yhtä analyyttisen syvällisesti. Uni onkin ehkä analyysiä, systeemiä pakenevaa - ja kenties lopulta todellisuudesta enemmän kertovaa. Analyysi kun tahtoo pilkkoa yhden todellisuuden osiksi, jotta voi tutkia sitä; ja usein unohtaa korjata leikkauksen haavat todellisuuden iholla.
Toiseen ja viimeiseen asiaan. Juhannusaattona en sentään yrittänytkään mennä toimistolle, vaan lähdin ennen illaksi luvattua sadetta Kirkkonummen 'erämaihin', Meikon salomaa-alueelle. Vaipo-järvi sijaitsee jo ylängöllä; sieltä kohti Meikoa ja eväslounasta korkealla rantatöyräällä. Matkalla löytyi upea "luonnonorkidea", kaiketi maariankämmekän sukulainen; hämmästyttävän kaunis. Lukuisat valkoiset orkideamaiset kukinnot, joita kiersivät violetinsiniset pistekoristelukuvioinnit.
Meikon vieressä on pieni Vitträsk, jossa kasvaa jonkin verran lumpeita; epätodellisen kauniita nekin, jalokiviä veden pinnalla. Rannassa silmä osui käsiteltyyn kiveen: siellähän olikin neukkujen vanha bunkkeri, puoliksi täynnä kiveä, muisto Porkkalan vuokra-ajalta. Nyt sen luo vie vain kapea polku, kilometrien päässä lähimmästä asutuksesta.
Oikaisin takaisin suuren avosuon kautta, Pallaksen-reissun suonylityksistä rohkaistuneena. Kuivaksi osoittautui, vaan ei havaintojen suhteen: metso lensi pakoon, hilla kukki (ja muutkin), suohaukat hätistelivät tunkeutujaa loitommas ja tunnelma oli omanlaisensa.
Se, joka jaksoi lukea tänne asti, saattaa ihmetellä tämän luontokuvauksen yksityiskohtien tarpeellisuutta. Minulle retki oli hyvä muistutus siitä, millaisia aarteita odottaa muutaman kymmenen minuutin matkan päässä. Historia elää ympärillämme ja meissä: luonnon valtavan pitkät syklit ja ihmisen edesottamukset (bunkkerin rakentaminen kuvaa niiden luonnetta hyvin). Joka päivälle löytyy ihmeitä - kotipihastakin, jos ei kauemmas ehdi. Ja tietysti seinien sisältäkin, mutta sinne ei toivoisi pelkästään jäävänsä. Ennemmin ulos niiden tärkeimpien sisältä löytyvien aarteiden kanssa.
p.s.
Valtaojan Ihmeitä: kävelyretkiä kaikkeuteen -kirja sai kesälukemistoksi seuraajia kirjaston mainioiden esittelyjen kautta: Yrjö Hailan Retkeilyn rikkaus: luonto ympäristöhuolen aikakautena sekä Jussi Kiven Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas. Jälkimmäinen vaikuttaa tässä vaiheessa kiintoisammalta, vaikka ensimmäisessä enemmän detaileja - tai ehkä juuri siksi. Caspar David Friedrichin huomioimisesta Kivi toki saa paljon pisteitä meikäläiseltä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti