Saariston lapset ja opetus

Islannista riittää tarinoita. Eräs nuori aikuinen muisteli Mývatnin Kraflan jatkuvia laavapurkauksia 1980-luvulla. Ne sattuivat ajoittumaan aina hänen syntymäpäiviensä aikaan. Ankeaa - tulivuori esti juhlat!

Ihmiset, jotka kasvavat läheisemmässä yhteydessä luonnonvoimiin, joutuvat sopeutumaan paljon. Samalla he saavat kasvatusta, joka ei ole itsestäänselvyys. Luonto, ja yleensä myös heidän ympärillään elävät sopeutumaan joutuneet aikuisensa, kasvattavat heitä ihmisen osaan maailmassa. Kyse ei ole edes siitä, että aina ei saa, mitä haluaisi. Kyse on jopa siitä, että useimmiten näin käy, ellei suostu suhteuttamaan toiveitaan tilanteeseen ja tekemään itse parhaansa.

PISA-tutkimusten ja suomalaisen koululaitoksen budjettikurjuuden keskellä tulee usein ankea olo. Hallitseva maailmankatsomus perustuu siihen, mitä voi laskennallisesti mitata. Säästötoimet vievät koko ajan aikaa henkilökohtaisilta kohtaamisilta ja yhteisöllisyyden mahdollisuuksilta. Kun luokkakoot kasvavat liian suuriksi ja ryhmässä on liikaa oppilaita, jotka kaipaisivat erityishuomiota, alkaa yhtälö olla mahdoton.

Saariston lapset eivät välttämättä loista PISA-tutkimuksissa, yhtä vähän kuin metsäseutujen kyläkoulujen väki. Mutta heille on jäänyt enemmän aikaa kasvatukseen, kun taas muualla painotetaan opetusta.

Kasvatus on tärkeintä, ei opetus. Jos lapsi kasvaa vastuulliseksi nuoreksi - pohjalla se, että häntä on kunnioitettu, rakastettu ja hänelle on asetettu rajat - hän pärjää hämmästyttävän hyvin missä tahansa ammatissa hän toimiikin. Miten niin? Kun vierailee saaristoseudulla, tämän huomaa. Vaikkapa Islannissa, saaristoa sekin.

Miten kääntää koulutuslaitoksen, yhteiskunnallisen ohjauksen suuntaa siihen, että kasvatus on kuitenkin tärkeämpää kuin opetus? Onneksi Mika Ojakangas ja monet muut yrittävät.

Väkivalta mediassa

(Mielipidekirjoitus, jota ei julkaistu painetussa mediassa.)

Mitä me haluamme Kauhajoen tragedian kaltaisilta uutisoinnilta?

Viimevuotisen Jokelan tragedian uutisoinnin aiheuttama kritiikki vaikuttaa ehkäisseen joitain ylilyöntejä nyt tapahtuneen onnettomuuden uutisoinnin suhteen. Silti median toiminnassa on yhä arvosteltavaa. Yleisön on pohdittava kysymyksiä siitä, mitä se haluaa ja mikä on sille hyväksi. Neljä kysymystä tähän liittyen:

Miksi Helsingin Sanomat julkaisi Jokelan ampujasta valtavan kuvan ja Kauhajoen ampujasta etusivun kuvan? Nämä kuvakoot ja –paikat ovat sellaisia, ettei niitä saavuta kuin kourallinen kaikista tunnetuimpia henkilöitä. Presidenttikään ei saa monesti näin suurta kuvaa lehteen. Kun sellainen julkaistaan julkisuutta kipeästi tavoittelevasta sairaasta yksilöstä, tuetaan toisten samanlaisten haaveita näkyvyydestä.

Kun ampujan kaltaisten häiriintyneiden yksilöiden tarkoituksena on saavuttaa mahdollisimman suurta julkisuutta, niin onko viisasta uutisoida näyttävästi sitä, kuinka näyttävästi tapahtumaa on uutisoitu? Yksinkertainen toteamus siitä, että uutinen on levinnyt laajalle, riittäisi. Kuvamateriaali uutisoinnista vaikkapa CNN-kanavalla vain lisää potentiaalisten ampujien mielenkiintoa vastaavaan toimintaan.

Haluammeko me todella, että onnettomuuden satuttua kanssaihmisemme kuvaavat sitä kamerakännyköillään? Tällaista käyttäytymistä Suomenkin suurimmat uutispalvelut ovat peräänkuuluttaneet internetsivuillaan. Heti järkyttävän otsikon alla on teksti: ”Olitko paikalla? Lähetä meille kuvasi.” Onko tarpeen tirkistely vai myötätunto?

Haluammeko me todella nähdä yksityiskohtaista kuvamateriaalia murhenäytelmistä? Nykyään on mahdollista saada ennen näkemättömän paljon materiaalia onnettomuuksista. Silti tilanne on sinänsä sama kuin aikaisemmin: medialla on yhä valinnan vapaus siinä, kuinka raakaa aineistoa näytetään. Se, että rankka materiaali myy, ei saisi olla peruste sen julkaisemiseen. Raaka kuvasto on haitallista etenkin lapsille, mutta myös aikuisille. Vaihtoehtoina on ahdistuminen yksityiskohdista tai turtuminen. Kumpikaan ei liene tavoiteltava tila.

Arvovalinnat on palautettava julkaisutekojen taustalle. Tämä vaatii vastuullisuutta kuluttajilta, mutta ennen kaikkea median tekijöiltä. On kyettävä yhdessä sopimaan, mikä on hyväksi ja mikä ei, ja toimimaan sen mukaan. Tästä on käytävä laaja julkinen keskustelu.