Saariston lapset ja opetus

Islannista riittää tarinoita. Eräs nuori aikuinen muisteli Mývatnin Kraflan jatkuvia laavapurkauksia 1980-luvulla. Ne sattuivat ajoittumaan aina hänen syntymäpäiviensä aikaan. Ankeaa - tulivuori esti juhlat!

Ihmiset, jotka kasvavat läheisemmässä yhteydessä luonnonvoimiin, joutuvat sopeutumaan paljon. Samalla he saavat kasvatusta, joka ei ole itsestäänselvyys. Luonto, ja yleensä myös heidän ympärillään elävät sopeutumaan joutuneet aikuisensa, kasvattavat heitä ihmisen osaan maailmassa. Kyse ei ole edes siitä, että aina ei saa, mitä haluaisi. Kyse on jopa siitä, että useimmiten näin käy, ellei suostu suhteuttamaan toiveitaan tilanteeseen ja tekemään itse parhaansa.

PISA-tutkimusten ja suomalaisen koululaitoksen budjettikurjuuden keskellä tulee usein ankea olo. Hallitseva maailmankatsomus perustuu siihen, mitä voi laskennallisesti mitata. Säästötoimet vievät koko ajan aikaa henkilökohtaisilta kohtaamisilta ja yhteisöllisyyden mahdollisuuksilta. Kun luokkakoot kasvavat liian suuriksi ja ryhmässä on liikaa oppilaita, jotka kaipaisivat erityishuomiota, alkaa yhtälö olla mahdoton.

Saariston lapset eivät välttämättä loista PISA-tutkimuksissa, yhtä vähän kuin metsäseutujen kyläkoulujen väki. Mutta heille on jäänyt enemmän aikaa kasvatukseen, kun taas muualla painotetaan opetusta.

Kasvatus on tärkeintä, ei opetus. Jos lapsi kasvaa vastuulliseksi nuoreksi - pohjalla se, että häntä on kunnioitettu, rakastettu ja hänelle on asetettu rajat - hän pärjää hämmästyttävän hyvin missä tahansa ammatissa hän toimiikin. Miten niin? Kun vierailee saaristoseudulla, tämän huomaa. Vaikkapa Islannissa, saaristoa sekin.

Miten kääntää koulutuslaitoksen, yhteiskunnallisen ohjauksen suuntaa siihen, että kasvatus on kuitenkin tärkeämpää kuin opetus? Onneksi Mika Ojakangas ja monet muut yrittävät.