Joulun tuttu esine suomalaisissa kodeissa: suklaarasia. Ilon sekä ahdistuksen lähde – jälkimmäisen, kun on syöty liikaa. Mutta milloin viimeksi olet katsonut tarkkaan, mitä syöt?
Eräänä joulun jälkeisenä iltana silmäni havahtuivat konvehdin kauneuteen. (Ei, en ollut päissäni.) Paitsi makuun, myös muotoon on kiinnitetty valtavasti huomiota – ja sitten syöjät eivät yleensä kiinnitä siihen mitään huomiota. Reunaviivat, koristeet, kirjailut: kaikki hyvin tarkkaa työtä. Kun noukit tutun rasian käteen, huomaat tämän (jos et ole jo huomannut / syönyt kaikkea:).
Lapsi osaa tämän yksityiskohtien ihmettelyn. Jossain vaiheessa opimme pois siitä – ja haasteena on oppia siihen takaisin. Lasten kaltaisten on…
Paras suklaahan on käsityötä. Silloin mestarillinen muotoilu on kaikkein suurinta. Joku voisi ajatella, että on synkkää, että joku käyttää paljon vaivaa objektiin, joka pian syödään. Mutta jos sen kauneutta arvostetaan ja siitä nautitaan, onko se niin paha asia? Aikansa kaikella.
Tällä lienee jotain vertauskuvallisuuttakin.
p.s. Pakkanen ja harvinainen valoilmiö, kirkas taivas, tarjoavat runsaasti kauneutta katsojalle – sekä päivällä että yöllä. Talviauringon matala valo eri pinnoilla; kuunvalo jäänhileisellä kuusenlatvalla; tähtimäinen pakkasen kimallus kaikkina päivänaikoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti