Elokuvateatteri, mies astuu lavalle esittelemään elokuvaa – risti otsassaan.
On ehkä hivenen vaikea kuvitella, että Suomessa yliopiston elokuvateatterissa istuttaisiin tuhkaristit otsilla. Amerikassa siihen ei kiinnitetä kummempaa huomiota. Uskonto ja sen symbolit ovat vielä osa arjen kokemusmaailmaa.
Kuinka moni suomalainen on yleensä osallistunut tuhkakeskiviikon jumalanpalvelukseen, jossa paaston alkamisen merkiksi piirretään tuhkalla risti otsaan? Tuhka on katoavaisuuden merkki: risti viittaa kuolemaan ja kilvoitteluun, mutta ennen kaikkea ylösnousemukseen. Koko paastonajassa on koko ajan läsnä kaksi puolta: juhlan odotus ja jo tapahtunut juhla. Keskittyminen pyrkii palvelemaan ihmistä.
Suomalaisissa seurakunnissa ei yleensä pidetä tuhkakeskiviikkoa tärkeänä, eikä aina oikeasti paastoakaan. Ehkä sillä on yhteys siihen, että luterilaisina ei haluta tehdä asioista numeroa eikä korostaa omia tekoja – kuten kilvoittelua paaston aikana. Ja kuitenkin tuhkaristi on juuri sellaista aisteilla havaittavaa uskonnollista kokemusta ja elämistä, jollaista moni ihminen kaipaa.
Elokuva alkaa: ”En halua olla ympäristöni tuotos. Haluan, että ympäristöni on minun tuotokseni. Vuosia sitten meillä oli kirkko. Se on tapa sanoa, että meillä oli toisemme.” Ja Gimme Shelter jyrähtää käyntiin. Anna suojapaikka. ”War, children, it’s just a shot away.”
Martin Scorcesen elokuvissa on yleensä syvä pohjavire. Ihmisen pahuus ja unelmat roiskuvat valkokankaalla. Marty mietti nuorena, ryhtyäkö papiksi vai ohjaajaksi. Välillä hän yhdistää kutsumuksia.
The Departed on hyvä esimerkki elokuvasta, jonka syväviesti jää turhan usein huomaamatta. Taide on ikiaikaisesti tarjonnut mahdollisuuksia sekä viihteellisempiin että syvempiin tulkintoihin. Parhaissa taideteoksissa on taso, johon usein hienovaraiset merkit viittaavat. Kuten taulun tai elokuvan nimi.
”The Faithful Departed.” Uskossa poisnukkuneet. Mitä tarkoittaa, että elokuvan nimi on departed? Missä ja miten sama sana toistuu leffassa? Mikä on se asetelma, jonka elokuvan alku antaa koko tarinalle?
Alku löytyy Youtubesta: voit halutessasi katsoa sen tästä. Elokuvatarjonta on ollut korkeatasoista, mutta harvoin kohtaa näin hienoja leffan aloituksia. Pääpaha, todellakin melkoinen paholaisen vertauskuva, kertoo valinnasta. Nöyrtyäkö – vai ottaako itselleen. Nuori poika käy vielä kirkossa. Kunnes hänet houkutellaan, ostetaan. Mitkä ovat ensimmäiset sanat kaupankäynnin jälkeen?
”Sinun käsiisi, Herra, annamme palvelijasi sielun. Tämän maailman silmissä hän on nyt kuollut. Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”
Ja poika sanoo: ”Aamen.” Näiden sanojen ja koko kohtauksen merkitys avautuu vasta koko elokuvan myötä.
Piru puhuu: ”Kirkko haluaa päättää sun paikkas. Polvistu, seiso, polvistu, seiso – jos sä seuraat tuollaista juttua, en mä tiedä mitä voin tehdä sun hyväkses. Mies tekee oman kohtalonsa. Kukaan ei anna sitä sulle. Sä otat sen. Non-serviam.”
”James Joyce”, näppärä poika vastaa.
”Kun sä päätät todella olla joku, sä voit olla sitä. Ne ei kerro sulle tätä kirkossa. Kun mä olin sun ikäinen, ne sanoi että meistä voi tulla joko poliiseja tai rikollisia. Nykyään mä sanon: kun sä katsot ladattua asetta – mitä eroa sillä on?”
Valinta. Identiteetti. Isähahmot. Totteleminen tai omien halujen tavoittelu, yhdistelmänä. Mikä ajaa ihmistä pohjalla? Yhä kaipaus olla hyvä? Katsoa auringossa kimmeltävää kupolia, ja kaiken jälkeenkin unelmoida siitä, että olisi hyvä?
Departed. Kuolleet.
”Anna anteeksi ne kaikki synnit, jotka hän ihmisen heikkoudessa teki.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti