Tree of Life

Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset,
kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?
- Job 38: 4,7

Näillä Raamatunjakeilla alkaa Terence Malickin uusin elokuva, Tree of Life: pitkä ja hämmästyttävän kaunis kommentaari elämästä. Malick on ennenkin ollut tunnettu hitaista, lumoavista kuvista, joita esimerkiksi Veteen piirretty viiva (Thin Red Line) ja The New World ovat tarjoilleet. Luonto on keskeisessä osassa, mutta myös ihminen: kyse on yhteenkuuluvuudesta, keskellä olemisesta. Yksilö voi usein vain hämmästellä, sekä kauneutta että kauheutta.

En heti muista toista elokuvaa, johon olisi koottu yhtä paljon kauniita kuvia. Lasten maailma tavoitetaan kaikessa multaisessa käsinkosketeltavuudessaan ja leijuvassa unenomaisuudessaan. Ankara mutta hyvää tarkoittava isä on harvinaisen monisärmäinen hahmo, ja Brad Pitt tekee erinomaista työtä roolissaan; äiti (Jessica Chastain) on enemmän luonnonlapsi, samaan aikaan irrallinen ja kiinteästi yhteenkuuluva ympäristönsä kanssa. ”Pitäkää huolta toisistanne! Rakastakaa kaikkea, jokaista lehteä…”

Ei tämä kaikille eikä etenkään kaikkiin aikoihin varmasti uppoa. Elokuva vaatii mahdollisuuden keskittyä, ja riittävästi tilaa pääkopassa; mutta ennen kaikkea itselleen annetun luvan lähteä lentoon. Lapsenomaisin silmin katsottuna elämän ihmettely sekä mikroskooppisessa että universuminlaajuisessa mittakaavassa, solut ja ihmiset ja tulivuoret ja planeetat kaikki asettuvat kokemuksen soljuvaan virtaan. Preisnerin Lacrimosa jyrisee äidin surua menetyksestään, poika ui talosta ulos ja valo heijastuu taivaallisesti myös pilvenpiirtäjien seinästä Sean Pennin taustalla; kaikki asettuu elämän kokonaisuuden yhteyteen, ja unetkin ovat todellisuutta.