(Amerikan ja Euroopan välissä, osa 3/3)
Elämän pysyvin piirre on muutos. Joskus, eri etappien välillä, polku vie suuremman mäen läheltä. Jos hyvin käy, saat voimia kiivetä mäen päälle: vaikka aina on helpompaa kiertää alempaa ohi. Huipulta, tuulessa, hikisenä katselet ympärillä avautuvaa maisemaa. Näet, mistä olet tullut; maasto piirtyy pääpiirteissään selkeänä. Tuollaiselta tuo vaihe näyttää kauempaa katsottuna; ja tuossa näkyy se kivikko, tuolla tuo niitty…
Sivuilla näkyy kiinnostavia näkyjä, mutta ne eivät ole yhtä merkityksellisiä, vaikka kiehtovia ovatkin; niihin ei ole henkilökohtaista suhdetta. Edessä aukeaa ehkä lumoavin maisema: suunta, johon olet aikonut kulkea, tai johon koet välttämättömäksi kulkea. Siitä näkyvät pääpiirteet: etenkin aivan seuraava maasto. Tuosta alas, tuolta puiden siimekseen; tuolla vähän kauempana nousevat harjanteet. Mutta tarkkaa reittiä ei näy; ainoa tapa saada se selville on kulkea.
Horisontissa loistavat kirkkaudessa vuoret. Nekin näkee usein parhaiten ylhäältä. Myöhemmin, alhaalla, kun suo aukeaa, siintää taivaanrannassa huippu: kaukaisena, muistuttaen, suuntaa antaen. Ehkä joskus askeleet vievät taas laelle; siihen saakka on vain kuljettava metsän halki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti