Bruce Springsteen & E Street Band oli huikeassa vedossa Olympiastadionilla 31.7.2012. Helsingin Sanomien kriitikko kutsui osuvasti Springsteenia saarnamieheksi.
Konserttiin osallistujan näkökulma: kaupungin parhaat bileet. Hämmästyttävää energiaa, esiintymistaitoa, yhdessä soittamisen iloa. Erityispisteet harvinaisista kappalevalinnoista, kuten Back in Your Arms, Light of Day tai Loose Ends – joissa kaikissa oli myös huima lataus.
Pohdiskelijan näkökulma: rock-konserteissa on enemmänkin yhteyksiä uskonnollisuuteen kuin mitä yleensä tuodaan esille.
Ei ole harvinaista puhua ”rock-kulteista” tai verrata kovimpien fanien innokkuutta uskonnolliseen fan/aattisuuteen. Yllättävän vähän on kuitenkin tehty akateemista tutkimusta siitä, kuinka nykyaikana populäärimusiikki on usein saanut ihmisten merkitysjärjestelmissä (maailmankatsomuksissa) samankaltaisen aseman kuin mitä uskonnollisilla kokoontumisilla on kautta historian ollut.
Herätyskristilliset suuntaukset ovat toki usein kritisoineet rock-musiikkia, enemmän tai vähemmän pätevin perustein. Lähtökohtaisesti ei kuitenkaan pitäisi olla mitään väärää siinä, että ihmiset kokevat iloa, elämyksiä, yhteyttä toisten kanssa ja nauttivat elämästä kaikkien vaikeuksien keskellä. Gospel-rockyhtyeiden kohdalla tämä yhdistyy suorasanaisesti kristinuskoon.
Springsteenin sanoma on juuri rockin ilosanoma: piristys arjen keskelle. Hänen omaa uskonnollista vakaumustaan en ala tässä analysoimaan, vaikka toteankin, että se sisältää erittäin mielenkiintoisia piirteitä. Sen sijaan kommentoin lyhyesti Helsingin Sanomien Otto Talvion keikka-arviota, josta tässä lainaus:
”Bruce ei vain lainaa esiintymisessään karismaattisilta parantaja-saarnaajilta, vaan hän on sellainen – häntä seuratessa odottaa koko ajan milloin rammat yleisössä nousevat rullatuoleistaan ja sokeat alkavat nähdä.
Tämä tapahtuu erityisesti Brucen show'n keskeisessä "saarnaosuudessa", joka alkaa pitkällä spirituaalisella johdantopuheella ja tällä kiertueella jatkuu My City of Ruinsilla. Kun torvet ja gospellaulajat tulivat mukaan, ei mikään erottanut tilaisuutta 42 000 hengen jumalanpalveluksesta. Seurakunta tosin palvoi lavalla tunnelmaa nostattavaa rock 'n' roll -saarnaaja Springsteeniä.
Yhdessä yleisön biisitoiveplakaatissa häntä kutsuttiinkin Pyhäksi Bruceksi.”
Talvio on tavoittanut jotain olennaista. Springsteen on Amerikan mustien gospelsaarnaajien rock-seuraaja. Häneen puheensa loistava rytmi ja tehokeinot nousevat hikisistä kirkkosaleista. Yksi täydennys on kuitenkin tehtävä Talvion arvioon: lopulta yleisö ei palvonut pelkästään Springsteeniä, vaan jotain syvempää.
Saarnaajien mahdollinen voima on siinä, että he onnistuvat herättämään yleisössä sellaisia syviä tuntoja, jotka ovat elämässä keskeisiä. Pelkkä henkilöpalvonta ei innosta. Tarvitaan jotain laajempaa: yhteinen aate, yhteinen ihmisyys – tai yhteinen usko.
Springsteenin saarnojen voima on siinä, että ne nostavat esiin elämän peruskysymyksiä ja ennen kaikkea toivon sanoman. Duunari jaksaa yrittää elää, edes autoa virittelemällä; parisuhde on mennyt säröille, mutta yhteisen rakkauden muistot pitävät yhä elävänä, kun ne viiltävät; läheinen ihminen on kuollut ja kaupunkikin raunioina, mutta yhdessä on mahdollista löytää tie eteenpäin.
Saarnaaja kutsuu yleisönsä mukaan tunnetilaan: ja jos tuo tunne on toivo ja ilo, on mahdollista kokea voimaa ja yhteyttä, joka ulottuu jopa suomalaisen olympiastadionin laajuudelle ja siitä eteenpäin arkeenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti