Rockefeller

Chicagon yliopistoalueella on hyvin erityinen kadunkulma. Takana on Frank Lloyd Wrightin maailmankuulu Robie House; edessä on mahtava Rockefeller-kappeli; ja sivulla on moderni Business School, Booth. Ikkunoista loistaa valo kahdesta suunnasta: liiketalouden pyörteissä kisaavat opiskelijat lukevat yömyöhään, kun humanistit kävelevät elokuviin katua pitkin; ja toiselta puolelta loistavat majakan tavoin kappelin hiljaiset tornivalot.

Kappeli on yliopiston sielu; näin ajatteli Joe Sittler, joka usein saarnasi Rockefellerissä. Kappeli muistuttaa siitä, että tässä ei ole kaikki; että tällä hyörinällä ja raadannalla ja huvittelulla ja juoksevilla vuosilla on jokin syvempi merkitys. Kokoontuminen avajaisjumalanpalvelukseen ei ole yliopistolle vain jäänne muinaisesta perinteestä, vaan sillä on suurempi tarkoitus.

Nykyään on korostunut se piirre, joka oli olemassa jo Joen aikana: yliopistoväki on entistä monikulttuurisempaa. Miten ylläpitää jumalanpalveluselämää tai yleensä spiritualiteettia hyvin kansainvälisessä tilanteessa?

Rockefellerissä asia on ratkaistu tarjoamalla hyvin erilaista toimintaa. Pääprofiili on kristillinen, muttei (käsittääkseni) varsinaisesti mihinkään yhteen kirkkokuntaan täysin sitoutunut. Mutta viikko-ohjelmaan mahtuu myös joogaa (jota perinteisesti harvemmin on kirkoissa harjoitettu, vaikka ruumiinkulttuuria arvostettaisiinkin), ja jopa 31.tammikuuta ”Sleep-in for Imbolc”, eli muinaisen ajanjakson muistaminen: hiljentyminen talvipäivänseisauksen ja kevätpäiväntasauksen puolivälissä.

Onko tuloksena yleisuskonnollinen sekasoppa? Tähän asti havaintoni ovat, että kun eri tilaisuuksilla (en ole tosin käynyt joogassa, ja nukuin kotona imbolcini) on eri profiilit, ei sekoittumista tapahdu niin paljon. Ymmärrän tarpeen ylläpitää jonkinlaista yhteistä hengellisyyden keskusta yliopistolla. Ympäristössä on sitten lukuisia hengellisiä yhteisöjä omine rakennuksineen ja riitteineen. Mutta ymmärrän kyllä myös luonnehdinnan, jonka mukaan Rockefeller on ”uskonnon kappeli”.

Jumalanpalvelus oli mielenkiintoinen. Musiikki on erittäin korkeatasoista: tämänkaltaiseen yliopistoon mahtuu paljon osaamista, ja urut ovat kuuluisat. Erittäin pehmeä ja samalla vahva ääni; pillistöt sekä edessä sivulla että takaparvella. Liturgia oli korkeakirkollisuuden tasossa lähinnä ehkä keskimääräistä anglikaanisuutta (mitä tämä nyt sitten tarkoittaakaan), eli suomalaista luterilaisuutta hivenen juhlavampaa, mutta samalla sisältäen vapaampia elementtejä. Periamerikkalainen rauhankättely kuului tietysti asiaan, ja messun kaavassa oli Rainer Maria Rilken runo Jumalalle. Jälkimmäinen ei ihan heti menisi läpi Suomessa. Ehtoollisen asettamisen aikana soitettiin vaimeasti kelloa, kädenojennuksena (kirjaimellisesti…) katolisille. Kuten sanottua, mielenkiintoista.

Kappeli on arkkitehtuuriltaan upea, ja sen torni on erityinen paikka; mutta siitä lisää toiste, samoin kuin eräästä messun vaikuttavimmasta piirteestä. Jos haluat katsella yliopiston arkkitehtuuria, lumimassoja ja yksityiskohtia köynnöksistä, kuvia löytyy tästä.