Ekoteologiaa

Ensimmäinen ekoteologian luentosarja alkaa yliopistolla 19.1.

On ollut mielenkiintoista valmistella ensimmäistä kokonaista luentosarjaa, josta on vastuussa. Koko lukuvuoden 2010 käytännössä keräsin ekoteologista aineistoa, ja tänä lukuvuonna on tuntunut sangen hyvältä tyhjentää päätä paperille. Se, että nyt voi käsitellä asioita myös suullisesti toisten ihmisten kanssa koko kevään ajan, on motivoiva ja haastava asia.

Kaksi mahdollista väärinkäsitystä on saman tien kumottava. Ensiksi, ekoteologiaa on toki opetettu Helsingin yliopistossa sisällön puolesta ennenkin, muttei näin laajasti, eikä tällä nimikkeellä. Jo Martti Lindqvist sisällytti etiikan ja ekumeenikan luentoihinsa ekoteologisia teemoja 1970-luvun loppupuolella, mutta sen jälkeen opetuksen tarjoaminen aiheeseen liittyen on ollut hyvin satunnaista. Timo Veijolan raamatuntutkimuksen luennot ja Suvielise Nurmen ympäristöetiikan luennot ovat olleet käsittääkseni ainoiden laajempien kokonaisuuksien joukossa.

Toiseksi, en onneksi ole täysin yksin tästä vastuussa, vaan yliopistonlehtori Heikki Pesonen on ollut olennaisessa osassa koko kurssin synnyssä. Heikki on tehnyt jo pidempään uskontotieteellistä ympäristötutkimusta, johon hän sai myös tietokirjan kirjoittamisapurahan, minkä vuoksi vastaan periodista 3 yksin. Periodissa 4 myös Heikki on mukana, kun käsittelemme opiskelijoiden ryhmätöiden pohjalta syventäviä teemoja, kuten ekofeminismiä, prosessiteologiaa ja vapautuksen ekoteologioita.

Olen pitkään ollut innostunut opettamisesta, aina sijaisopettajan arjesta alkaen. Pastorin työ tarjosi siihen erilaisia tilaisuuksia. Viime aikoina käytännön ekoteologian koulutukset ja luennot ovat tuoneet hyvää vaihtelua kirjamaailmaan: hyvin monesta syystä olen kiertänyt mielelläni eri puolilla Suomea puhumassa ja keskustelemassa. Yliopistomaailmassakin olen puhunut, mutta tämä on ensimmäinen laajempi kokonaisuus.

On metkaa miettiä, mitkä rakenteet ja työtavat palvelisivat oppimista parhaiten. Käytännön opetustilanteissa olen tottunut virittävien, prosessoivien ja ylipäätään osallistavien metodien käyttöön; yliopistolla frontaaliopetus eli edestä puhuminen on suuremmassa osassa, mutta pyrin silti yhdistämään hyväksi koettuja menetelmiä myös luentosaliin. Oman lisänsä tilanteeseen tuo se, että luentosarja on mahdollista liittää monitieteellisten ympäristöopintojen HENVI-kokonaisuuteen. Paikalla on siis myös luonnontieteilijöitä ja muiden humanistis-yhteiskunnallisten tiedekuntien väkeä.

Suoritin itse HENVI-johdantokurssin syksyllä: oli mielenkiintoista tutustua eri ympäristöalojen väkeen ja näkökulmiin. On hyvä, että humanistit ja luonnontieteilijät, eri variaatioineen, joutuvat ja pääsevät samaan tilaan. Haasteena on yhteisen kielen löytyminen, maailmojen kohtaaminen. Omalle luentosarjalleni se merkitsee sitä, että ymmärrettävyyden on oltava kunnossa.

Joseph Sittler, väitöskirjani kohde, piti tavoitteenaan juuri tätä: julkista keskustelua teologiasta tavalla, joka on ymmärrettävää ihmisille, jotka ovat aiheesta kiinnostuneita. Kaikkia kristinuskon perusasioita ei voi aina kerrata, mutta perustavimpia ja syvimpiä asioita on usein syytä sanoittaa tilanteeseen soveltuvalla tavalla. Kyse on myös ajattelun selkeydestä: jos teologisen ajatusrakennelman aidosti ymmärtää, pitäisi olla myös mahdollista kertoa siitä tavalla, joka on ymmärrettävää. Oma lukunsa on se, että tiedemaailman ihmisillä (ja muissakin maailmoissa, toki) on usein kiusaus todistella pätevyyttään käyttämällä vaikeaa ja teknistä kieltä. Kuitenkin, jos tieteen (tai vaikkapa uskonnon) perimmäinen rooli muita palvelevana toimintana otetaan tosissaan, ei pätevyyden merkkinä ole vaikeatajuisuus vaan ymmärrettävyys.

Sitä lähdetään tavoittelemaan Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 8 torstaisin klo 12.15-13.45, 19.1.-3.5. Tervetuloa kuuntelemaan luentoja ja osallistumaan keskusteluun, vaikket koko kurssia suorittaisikaan! Luentojen aiheet ja aikataulun löydät tästä linkistä, joka vie ekoteologia-blogiin.