Onko se kala? Onko se pienoissukellusvene?
Ei, se on vedessä sukeltava pieni nisäkäs.
Hämmentävää. Mielen ala-asteaikaisista sopukoista nousee sana: vesimyyrä. Kai sellainen on olemassa? Ainakin tässä kirkkaassa ojassa sukelteleva otus näytti hiireltä tai myyrältä.
Olen Kasabergetin luona: Kirkkonummen kalliomäkien kierros on jälleen edistynyt. Lähellä Vårnäsin museosiltaa (neukkujen rakentamaa) kiipeän kalliota ylöspäin – valtavan suppilovahverokeitaan halki. Harvoin sitä on näin parasta ennen – rajapyykillä: vielä eilen sienet olivat poimittavissa. Dorgarnin ylängöllä noukimme niitä äidin kanssa kymmenkunta litraa, valmiiksi pakastettuna: ne olivat umpijäässä, mutta aivan hyviä. Tänään ne ovat jo alkaneet mädäntyä.
Mäki on pitkä ja jyrkkä, alkaa vähän hengästyttääkin. Saavun puunrajaan: alkaa sileä, sammaleen ja jäkälän peittämä avokallio kohti taivasta. Sammal on saippuanliukas, kallio pitävämpi: pääsen ylös ja hämmästyn. Käsittämättömän komea avokallionäkymä vastavalossa: kilometrin säteellä kaikkialla kallioita ja neitseellisen vehreää sammalta. Kelopuita, matalaksi jääneitä mäntyjä kovalla alustalla, muutama koivu: taustalla Porkkalan niemen harjanteet auringon hämyssä. Toisella puolella näkyy kerrostaloja aivan lähellä – mitä ihmettä! Hetken pohdinta selittää ne Espoonlahden ja Espoon keskuksen taloiksi, kymmenen ja kahdenkymmenen kilometrin päässä.
Termospullosta kuumaa teetä kallionharjanteella. Tavallista erikoisempia kivenmuotoja: geometristä taidetta. Alhaalla – laakson täysikasvuisten puiden latvat ovat korkeudellani – rääkkyy jokin lintu: krääk krää, uskomattoman ruma ääni. Myöhemmin näen siitä vilauksen: näyttää jonkinlaiselta haukalta. En tutki koko aluetta, on niin pahuksen liukasta. Tyydyn hitaaseen laskeutumiseen, ylitän ojan ja ihmettelen vesimyyrää.
Hiekkatiellä on komeat kivipylväät molemmin puolin: vanhaa asutusta. Aurinko käy jo laskuun, mutta päätän vielä tutkia rantakallion vajaan kilometrin päässä. Vanha metsätien pohja vie vaahteralehtoon, lehdettömään, jonka keskellä lojuu kivijalkoja ja pellinpalasia. Vuokra-ajalta? Ylitän niityn, ilma kylmentää ja usva alkaa nousta valkoisena riekaleverhona. Metsäkaistaleella kasvaa ylikypsiä kanttarelleja, keltaväri loistaa hämärtyvässä valossakin. Merenlahti on aivan tyyni: vastarannan mökin ikkunasta loistaa pronssisena horisontin aurinko. Vain mäen puiden latvoihin osuu enää valo.
Kiipeän ylös, liukasta on, löydän vanhat kiviset ampumamuurit ja pienen uudemman nuotiopaikan. Myslipatukka ja teetä, katselen taivaan mukana värjäytyvälle lahdelle. Tästä olisi mukava seurata lintujen suurmuuttoa, ajattelen. Kuluu minuutti, ja takaata kuuluu kaakatusta. Kahdenkymmenenviiden hanhen parvi suorittaa ylilennon vajaan kymmenen metrin korkeudelta, vaivautumatta nostamaan turhaan korkeutta mäkeä enempää. Näky on niin jalo, etten edes ajattele valokuvausta, ennen kuin parvi on jo lahden yllä ja kääntyy kaakattaen kohti etelää. Sublime.
Usvan halki pellon laitaa kohti autoa. Peura säpsähtää ja juoksee pitkässä kaaressa lahden rantaan, sympaattisesti pomppien. Hiekkatiellä kohtaan neljä lisää: niiden valkohännät vilkkuvat hauskasti hämärtyvässä metsässä. Matkalla keltainen kuunsirppi nousee, pilvet käyvät punaisiksi ja pysäytän auton pellon laitaan näkyä katsellakseni. Ojanvarren puiden hahmot piirtyvät tummina silhuetteina usvaan.
Kirkkonummella parkkeeraan Prisman ylätasanteelle ja hamstraan ruokavarastoa täydemmäksi. Hyllyjen välissä ja liikennevalojen jonossa ajattelen, että jos elinympäristö olisi vain tässä, olisi jotain keskeistä menetetty.
p.s. Wiki-setä kertoo: Arvicola terrestris, vesimyyrä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti