Ihmiselle tekee aika ajoin hyvää lähteä tutuimmista ympyröistä, comfort zonelta; vaikka lähtemiseen liittyy oma kotikaipuunsa, on se pohjimmiltaan vain hyvä merkki. Parhaimmillaan matka vahvistaa arkea.
Vaikkei vuosia niin hirveästi vielä ole (paitsi että nuorten kanssa työskennellessä huomaa kyllä jotain…), havaitsee jo tässä vaiheessa sen, kuinka lähteminen käy vaikeammaksi ajan myötä. Yhtäältä ihmistä uhkaa aina jämähtäminen, mutta toisaalta on kyse myös hyvästä arjesta, josta irtautuminen on haastavaa. Ja kuitenkin se kannattaa, näin uskon.
Pitkästä aikaa en olekaan ollut kyselemässä niin monia asioita kuin täällä. Kun viipyminen on vähän pitkäaikaisempi, eikä kämppiksiä ole, joutuu setvimään monia asioita. Miten kaupassa punnitaan vihannekset? Miten komposti toimii? (Ei toimi. Sylkee.) Käykö opiston henkilökortti suoraan yliopistolla? Mikä kopiokone toimii ja miten?
Kaikkea ei voi kysyä aina virkailijoiltakaan, vaikka he hyvin ystävällisiä ovatkin. Usein on vain mentävä katsomaan, tarkkailtava muita ja kyseltävä ohikulkijoilta.
Onneksi on karjalaisia sukujuuria, eikä tuntemattomien puhuttelu tuota vaikeuksia (ja seurakuntatyö muuten auttaa tässä myös, sen verran ”jänniin” tilanteisiin sitä siellä joutuu, ja itsensä tietty nolaaminen tulee myös tutuksi:). Olisivatko karjalaiset – tämä on nyt vaarallinen lause – Suomen amerikkalaisinta väestöä, tässä suhteessa ainakin? Pohjalaiset voivat olla teksasilaisten sukusieluja, mutta hymyilevä tervehtiminen raitilla yhdistää kyllä karjalaisia enemmän amerikkalaisiin.
Kun on vieraassa maassa eikä tunne juuri ketään, on sangen mukavaa, että väki tervehtii. Amerikkalaisia syytetään usein pinnallisesta ”haudujuduu”-kulttuurista, mutta ainakaan oppilaitosyhteisössä en ole kokenut tervehtimistä pohjimmiltaan pintapuoliseksi. Rajatumpi yhteisö, ja sama kirkkokunta taustalla, tietysti vaikuttaa; mutta on myös arvostettava kulttuurillinen valinta, että vastaantulijoita tervehditään tietyin reunaehdoin (eli riittävän rajatussa yhteisössä, joka voi olla oppilaitos, maaseutupaikkakunta tai taloyhtiön parkkipaikka).
Tämä muuten yhdistää Suomen maaseutua ja Gesterbytä, myös. Ero Helsinkiin on huomattava – ja myös Espooseen, jossa karjalainen isäni herätti ”kahjokoseon”-ilmeitä tervehtiessään taloyhtiön parkkipaikalla väkeä. Gesterbyssä voi olla suhteessa paljon alkoholisteja ja elämässään harhailijoita, mutta parkkipaikalla löytyy työntöapua tarvittaessa. Laajemmassa merkityksessä comfort zone, alue jossa viihtyy (ja on riittävän turvallista), koostuu lähimmäisyydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti