Aavikko tuo ihmisestä peruspiirteet esiin. Kuumat erämaat ovat ihmiselle ehkä vielä armottomampia kuin kylmät: turpea helle uhkaa moraalia enemmän. Las Vegasista lähikyliin; samassa pikkukaupungissa tien varresta löytyvät molemmat seuraavista, huonon maun huipentumana rakennettu ”Gentleman’s Club” (jossa ei liene mitään herrasmiesmäisyyttä) sekä huutava tienvarsikyltti.
Naapurina on Kuolemanlaakson kansallispuisto, kuuluisa Death Valley. Laakso vajoaa merenpinnan alapuolelle ja on kuuluisa hurjasta kuumuudestaan. Pelkistetyssä olemuksessaan se tarjoilee hämmentävää, karua kauneutta; aavikon jaloutta, joka käy ihmisen yli ja on hurmannut sellaiset kuuluisat erämaa-ajattelijat kuin Edward Abbeyn tai Joseph Wood Krutchin.Päivä 19: Death Valley
Hämmentävää: sadekuuroja matkalla kuivuuden pesään. Kevät on viilein ja sateisin aika Death Valleyssa, mutta vesi lankeaa hyvin paikallisina kuuroina. Meille palkintona on täkäläisittäin viileämpi lämpötila (25-30 C) sekä uskomaton valo. Pilvien ja maiseman sävyt houkuttelisivat valokuvaamaan joka toisen mutkan kohdalla, mutta siinä nuoruuden into on häiventynyt järjen alle. Silti pysäytämme useamman kerran tiensivuun, kaikkea kauneutta ei vain voi ohittaa. Valokuvauksellisesti päivä on matkan aivan parhaimpia. (Kuvia voit katsoa tästä.)
Saavumme puistoon idästä, halki kymmenien kilometrien asumattomien osuuksien. Täällä on syytä olla vettä ja bensiiniä riittävästi. Puiston keskus kerää turistit: palmujen keitaan alla on muutama ravintola ja opaskeskus – sekä tietysti golfrata, kun kerran Amerikassa ollaan. Pitäähän sitä Kuolemanlaaksossa golfaamaan päästä, ajattelee amerikkalainen!
Tie vie etelään laaksoa pitkin ja ohittaa outoja ihmeitä. Devil’s Golf Coursen (ei pidä sekoittaa edelliseen rataan…) suolakentät tarjoavat näkymiä toisesta maailmasta. Murtuileva, mustavalkoinen pinta luo tuonpuoleisen tekstuurin maisemaan.
Taaempana häämöttää Badwater Basin, mantereen alin kohta, 86 metriä merenpinnan alla. Suolatasangot ovat auringossa niin vitivalkoisen kirkkaita, että aurinkolasienkin läpi uhkaa häikäistä. Varjot kutistuvat pieniksi aavistuksiksi, nestettä kuluu, horisontti väreilee.
Paluumatkalla voi, ja kannattaa, ajaa yksisuuntaista elämystietä Artist’s Palette –värivuorten ohi. Kivi näyttää kaikenväriset kasvonsa, tie kumpuilee ja kiertelee, valo lepää kaiken yllä. Maapallon ulkopuoliselta näyttävällä seudulla kuvattiin useita kohtauksia Star Wars: Episodi IV-elokuvaan.
Jäätelöä iltapäivän kuumuudessa kaupan luona; modernin matkaajan nautintoja. Suuntaamme kohti länsiuloskäyntiä, pysähtyen matkalla luontopolulle. Vihreät pensaat ja purot yllättävät: jäänteet muinaisesta järvestä muodostavat ekosysteemin, jota pienenpienet kalat elävöittävät. Aurinko kääntyy laskuun ja valonsäteet peilautuvat tummia sadepilviä vasten: laakson keskiosan dyynit loistavat kohdevalossa. Kauempana idässä siintää kivimuodostelmia kuin muinaisten kaupunkien raunioita. Tunnelma on maaginen. Pohjoisempana lepäävät oudot tasangot, joilla kivet liikkuvat toistaiseksi tuntemattomien luonnonvoimien seurauksena (Racetrack).
Yritämme ehtiä Ridgecrestin aavikkokaupunkiin ennen auringonlaskua, ja on pakko jatkaa matkaa. Laaksosta ei pääse pois nousematta vuorille: yli puolentoista kilometrin korkeusnousu ottaa kuumassa lämpötilassa koville, mutta urhea pikkuautomme selvittää tiensä saman tien alkavaan huimaan alamäkeen. Panamint Springsin viehättävä kylä tarjoaa iltaruokaa ja sateenkaariefektin lähivuorilla, kunnes laskeva aurinko värjää pienen aavikkotien majapaikkaa kohti. Iso armeijan lentokone kaartaa yltä, vierellä ovat suuret tukikohdat; valo leikkii oranssin sävyillä ja tekee taivaanrannan pilvistä tuonpuoleisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti