(Road trip 5)
Kuusi päivää, kuusi kanjonien kansallispuistoa. Kirjoitukset ja kuvat kahdessa osassa.
Päivä 12. Arches
Miten kuvailla Utahin kanjoneiden ainutlaatuisia maisemia? Kivimuodostelmia, joiden koko ja ikä ylittävät yleensä käsityskyvyn? Kaikkia värejä: punaista ja keltaista, ruskeaa ja harmaata, sinistä ja vihreää, mustaa ja valkoista; kaaria, jotka ovat kuin ikkunoita; mesa- ja butte-muodostelmia, suuria siloseinäisiä kivilinnakkeita; kanjoneita, joiden syvyydestä ei saa kuvista mitään käsitystä; kevään katoavaa kukkaloistoa ja ikiaikaisia harmaita puita; veden ihmeelliseksi tekemiä kuivia muotoja ja juuri nyt kohisevia vesiputouksia.
Tie Salt Lake Cityn seudulta Archesin luo on elämys. Jälleen yhden vuoristoharjanteen ylitys ja valtava alamäki; karut kivilinnakkeet ilmestyvät ja autius hallitsee. Lopulta punaiset jättiläiset kohoavat edessä.
Archesin kansallispuistoa on kutsuttu usein yhdeksi maailman kauneimmaksi paikaksi, ja vaikka amerikkalaiset ovat kovia mainostamaan, ovat he tällä kertaa sangen oikeassa. Kiven ja veden, tulen ja tuulen ikivanha taistelu (tai leikki, kummasta sanasta pitää enemmän) on tuottanut valtavan määrän kaaria ja muita hämmästyttäviä muodostelmia.
Aavikon kevät yllättää meidät: emme osaa odottaa kukkien väriloistoa emmekä pensaiden vehreyttä. Aurinko leimuaa punakivisillä kaarilla, jotka piirtyvät terävinä taustan ukkospilviä vasten. Vaikutus on lähtemätön.
Vanha viisaus siitä, että kannattaa lähteä ainakin yhdelle pidemmälle polulle, todistaa itsensä jälleen. Lähdemme iltaa vasten kohti Navajo- ja Partition-kaaria, yhdelle matkan parhaimmista kävelyistä. Pidempikin reissu olisi ollut mukava tehdä, mutta päivänvalo loppuisi kesken. Laskeva aurinko sytyttää kivien huiput tuleen, kun ajamme hämärän halki huimaa tietä.
Päivä 13: Canyonlands
Moabin aavikko-frisbeegolfradasta nauttimisen jälkeen tie nousee Island in the Sky – mesalle, eli suurelle saarelle valtavan kanjonimaan yllä. On kuuma, mutta keväästä johtuen ei sentään liian; jälkeenpäin tosin huomaamme, että 50-kertoimisen aurinkorasvan käytöstä huolimatta molemmilta palaa ihan kunnolla muutama huonommin rasvattu ihonkohta.
Canyonlands on asteen tuntemattomampi kansallipuisto, jonka kolme osa-aluetta jäävät erillisiksi: Colorado- ja Green-jokien kanjoneita ei helpolla ylitetä. Maisemaa hallitsee suunnattomuus; mittakaavaa on vaikea käsittää paikan päällä ja vielä vaikeampaa kuvien perusteella. Jylhyyden lisäksi erikoisuutena on Upheaval Domen valtava kraateri, kuin alaspäin kääntynyt kupoli.
Geologia on äärimmäisen kiintoisa laji, johon alkeellinenkin perehtyminen rikastuttaa elämää. Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta – kirja tarjoaa mainion lähtökohdan (ja Kirkkonummen – Inkoon seudun geologia-luontoretket hyvää lisävirikettä). Oli hämmentävää aikoinaan saada selville, kuinka myöhäistä nykygeologinen tietämys on; atomeille osattiin tehdä jo monenlaista, ennen kuin mannerlaattoja ymmärrettiin kattavammin. Ja vielä nykyäänkään montaa asiaa ei yksinkertaisesti tiedetä. Maan ytimeen on vaikea mennä tekemään empiirisiä havaintoja.
Utahissa geologisten voimien valtava laajuus ajan ja massan suhteen kirkastuu. Upheaval Domen synty oli pitkään epäselvä: tällä hetkellä varmistumassa oleva teoria on meteorikraateri, josta on vain tuhoutunut lähes kaikki mineraaliaineisto avaruuskappaleesta.
Päivä 14: Capitol Reef
Keväällä kanjonialueen leirintäalueet ovat täynnä, sesonki on suurin. Saimme illalla yhden viimeisistä Canyonlandsin alueen telttapaikoista, ja senkin puiston ulkopuolelta. Amerikkalaisten leirintäalueiden paikat ovat yleensä valtavia – jotta ylisuuret asuntoautot mahtuvat. Yö kanjoniylängöllä on mieliinpainuva; katselen pitkään tähtien syttymistä ja pakenevia värejä. Huonona puolena on lähistön ”mönkijäkilpuri”-kilpailusta johtuva kansoitus: naapuripaikalla joku ropaa mönkijää pitkälle yöhön ja röyhtäilee hämmästyttävän kovaäänisesti. Lyhyehkön yön jälkeen kömmin aamulla katsomaan auringonnousua: valo punertaa kanjonisaaret hiljaisuuden vallitessa.
Aikaisesta aamusta johtuen saamme kuin saammekin telttapaikan Capitol Reefin kansallispuistosta, vaikka ajomatka viekin kolmisen tuntia huoltoasemasuihkun kera. Olemme jo lanseeranneet juttusarjan ”Kaikennäkenyt kansallispuistokävijä liikuttuu”, joka ei petä. Capitol Reef tarjoaa huimia kivimuodostelmia (yllättävää, eikö?) ja Fruitan hämmästyttävän hedelmäpuulehdon kuivuuden keskellä.
Kansallispuiston laakso on tyyppiesimerkki monokliinistä, painuneesta vajoamasta, jonka toinen laita kohoaa jyrkästi. Tuloksena on mitä ihmeellisempiä muodostelmia ja outo vinous: näyttää kuin maisema olisi koko ajan kallellaan. Keskellä virtaa joki, joka luo erinomaiset olosuhteet ruoan kasvattamiselle. Muinaisten intiaaniasutusten jälkeen pieni mormonipioneeriyhteisö asettui tänne, ja hedelmäpuut voivat yhä hyvin. Intiaanit jättivät jälkeensä kalliomaalauksia sekä kastelukanavien pohjat; mormoniasutuksesta on jäljellä muutama museoitu talo.
Jokaisesta kansallispuistosta ja niiden historiasta voisi kertoa muutaman blogin verran; tiivistys on karua. Capitol Reefissä ajamme yhtä matkan kapeimmista teistä, joka kiemurtelee kapenevan rotkon pohjalla. Perillä odottaa loistava vaellusmaasto. Polut vievät kahteen suuntaan: jatkuva kiipeäminen Kultainen valtaistuin-vuoren luo on koko matkan kuumin osuus, mutta loistava kävely. Vastaan tulee kaksi ihmistä; ja kun myöhemmin kuljemme parkkipaikalta toiseen suuntaan helpompaa polkua, on luku 58 (M laski). Vähähiuksinen pääni on lähellä ylikuumeta varotoimenpiteistä huolimatta, ja vettä kuluu litratolkulla. (Vakiovarusteena autossa on oltava iso kanisteri.)
Illalla makaamme raukeina Fruitan nurmella; joki solisee taustalla, ja kohta havahdumme kolmen kauriin läsnäoloon; ne syövät nurmea kymmenen metrin päässä. Aurinko laskee, kuu nousee, ja punaiset jylhät rinteet palavat hitaasti hohtaviksi kekäleiksi ennen lempeää pimeyttä.
Kuvat ovat katsottavissa tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti