Pyhiinvaellusta Ruotsissa

Vadstena on yksi kauneimmista kaupungeista, joita tunnen. Seminarium om pilgrimsteologi 6.-8.2. tarjosi sekä akateemista että hengellistä antia.

Maailmalla tehdään kohtalaisen vähän akateemista teologista pyhiinvaellustutkimusta: useimmiten asialla ovat uskontotieteilijät. Edes valtava yhdysvaltalainen AAR / SBL –konferenssi ei tarjonnut ainuttakaan varsinaista esitelmää alalta. Sen sijaan paikkaan (place) kohdistuu kansainvälisesti alati kasvavaa mielenkiintoa. Usein paikkojen merkitystä käsittelevät kirjat pohtivat samalla luonnon merkitystä ja yleensä myös pyhiinvaellusta, joten kiinnostuksen kohteeni yhdistyvät näissä teoksissa.

Ruotsin kirkon tukema pyhiinvaellusteologia ja sen tutkimus on ensi sijassa luonteeltaan hengellistä, mutta sisältää myös kuvailevaa tutkimusta. Vaikka Ruotsissa on useita pyhiinvaelluskeskuksia ja palkattua henkilökuntaa, on Vadstena alan ydinkeskus, monestakin syystä. Ikivanha birgittalaisperinne tekee kaupungista katolisen pyhiinvaelluskohteen, ja 1990-luvun lopussa syntynyt Pilgrimscentrum on monin tavoin näyttänyt tietä ruotsalaiselle ja koko pohjoismaalaiselle pyhiinvaellusajattelulle.

Erityisen vaikutusvaltainen on ollut Hans-Erik Lindström, jonka seitsemän pyhiinvaelluksen avainsanaa ovat Pilgrimscentrumin teologian ydinaluetta. Ne ovat levinneet muihin pohjoismaihin, joskin Suomessa hyvin harvoin tiedetään Lindströmin osuutta asiassa. Hänen kirjansa Pilgrimslivet (2005) avaa tarkemmin avainsanoja, joiden taustalla on hänen pitkä kokemuksensa pyhiinvaelluksen parissa. Vielä käytännönläheisempiä havaintoja pyhiinvaelluksesta löytyy Lindströmin aiemmasta kirjasta Det Sjunger Under Skosulorna (1997). Toinenkin Pilgrimslivet-niminen kirja on olemassa, nimittäin tuore ja mainio kokoelma ajatuksia sekä kuvia vaelluksiin liittyen (2012, toim. Anna Braw).

Lindström ei tänä vuonna ollut seminaarissa, mutta Sanna Lindström ja monet muut pyhiinvaellusajattelijat kylläkin. Seminaarin ja Vadstenan arvostuksesta kertoo se, että puhujien joukossa oli useita piispoja, etenkin ”kolmen Martin kopla” eli Martin Lind, Modeus ja Lönnebo. Seminaarin esitelmät julkaistaan aikanaan kirjana ja kahden edellisen seminaarin artikkelikokoelmia saa keskuksen nettikaupasta.

Lindin käytännön elämään sovellettu ehtoollisteologia (esim. Salt, bröd och vin - en pilgrimsteologi, 2011) käyttää pyhiinvaellusta kokonaisvaltaisena kuvana kristityn elämästä (”tiestä”). Modeus taasen tunnetaan Suomessakin selkeästä ulosannistaan (mainittakoon samalla, että Lindin skåne-svenska oli muuten hitusen vaikeaa ymmärtää) ja luovasta ajattelustaan esimerkiksi kasvatuksen saralla. Myös hänen tämänkertainen puheensa kasvojen merkityksestä oli kiinnostava.

Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Lönnebo, samaan aikaan hauras ja suoraselkäinen vanhus, jonka rytmitetty puhe eteni syvällisten ajatusten maastossa hiljaa kävellen. Etenkin rukoushelminauhasta tunnettu Lönnebo kirjoittaa yhä kirjoja ja ajatus on terävä. Esimerkiksi käsite ”sentrifugi-yhteiskunta” on sangen osuva. ”Det är svårt att vara still i centrifugen.” Kristinusko ja muut hitauden ideologiat linkoutuvat kauemmas vinhasti sykkivästä nykyelämän liikekeskuksesta.

Lönnebo on osallistunut myös Ruotsin kirkon ekoteologian kehittämiseen, jonka tutkiminen oli matkani sivutarkoitus. Valitettavasti peruskäsitykseni varmistui: yllättävän vähän Ruotsissakin alaa harrastetaan. Stefan Edman lienee nimekkäin hahmo, jonka lukuisten herättelevien kirjojen joukossa on myös Lönnebon kanssa yhdessä kirjoitettuja teoksia (esim. tämä). Ekofeminististä teologiaa edustaa Maria Jansdotter Samuelsson, joka on toukokuussa Sigtunassa pidettävän merkittävän kansainvälisen ekoteologisen seminaarin paikallinen yhteyshenkilö.

Pyhiinvaellusteologiaa on talvella ja keväällä tarjolla myös Helsingissä. Pidän aiheesta kurssia yliopistolla yhdessä Heikki Pesosen kanssa: Pyhiinvaellus, paikka ja pyhä -kurssi tarjoaa mainion mahdollisuuden yhdistää erilaisia kiehtovia aiheita. Yliopistolla metodi on akateeminen, mutta kirkollistakin sovellusta on tarjolla Vanhassa kirkossa torstai-iltoina 21.2., 28.2., 21.3 ja 4.4. Toisesta Mooseksen kirjasta eli Exoduksesta liikkeelle lähtien käsittelen pyhiinvaellusteologiaa sekä kristinuskon ”perusjuonena” että käytännön pyhiinvaelluksiin liittyen. Lisätietoa löydät aihetta käsittelevästä blogistani pyhiinvaelluksesta.blogspot.fi.

Vadstenan ja sen ympäristön kauneudesta kirjoitin syksyllä. Talvipuku on erilainen, muttei vähemmän kaunis: lumi kehystää vanhojen puutalojen värikylläisiä pintoja ja luostarin jyhkeitä piirteitä. Vätternin rannassa jäälautat keinuvat ja tuulisena päivänä aaltojen pisarat jäätyvät koristeiksi rantamuuriin. Jos avantouinti ei houkuta, selkäänsä voi elvyttää uimalla harjakattoisessa hallissa. Kaiketi vain Ruotsissa (ja Vadstenassa) voi onnistua, että kerran viikossa hallissa pidetään ”ui rauhassa”-tunti: valot sammutetaan, kynttilät palavat altaan ympärillä ja hämärään sukeltaessa voi kuvitella uivansa katedraalissa.

Narnia-planeetalle

Lumi on verhonnut puut taikamaailmaksi, joten on hyvä aika kirjoittaa Narniasta.

C.S. Lewisin kirjasarjan salaisuuksia on nimittäin selvitetty ennenkuulumattomalla tavalla. Kirjat ovat olleet hyvin suosittuja, mutta lukijat aina Lewisin ystävästä Tolkienista lähtien ovat kummastelleet, miksi niissä esiintyy niin erikoinen joukko hahmoja ja tapahtumia.

Suomessa tammikuussa vieraillut Oxfordin yliopiston tutkija Michael Ward sai lopulta selville Lewisin jekun. Keskiajan kirjallisuutta ammatikseen tutkinut Lewis oli hyvin viehättynyt vanhasta seitsemän taivaan mallista, jossa eri taivaankappaleisiin liittyi kuhunkin oma symboliikkansa. Planeetoilla ja kuulla oli kullakin oma metallinsa, niihin nivoutui tietty temperamentti, hyveet ja paheet.

Ward julkaisi kirjoissaan Planet Narnia ja The Narnia Code todellisen jymyuutisen: Narnian seitsemän kirjaa liittyvät kukin yhteen taivaankappaleista ja niiden symboloimista asioista. Kirjojen hahmoissa näkyvät planeettasymboliikan luonteenpiirteet, sekä hyvissä että pahoissa muodoissaan. Metallit ja värit nivoutuvat osaksi tarinoiden tunnelmaa, ja jopa sanavalinnoissa näkyy taivaankappaleiden pohjalta muotoutuneiden termien suosiminen.

En käy avaamaan asiaa enempää, vaan tyydyn lämpimästi suosittelemaan kirjoja ja Wardin haastatteluja. Viime aikoina on ollut esillä myös Lewisinkin mentorina toiminut G.K. Chesterton, jonka Oikea oppi -teos löytyi jupiteerisen joulupukin kontista. Chesterton, josta myös vieraili puhumassa tutkija Oxfordista, ansaitsee oman blogitekstinsä joskus; todettakoon vain, että Antti Nylenin käännös on kulttuuriteko ja tarpeen tämän ajan keskusteluihin kristinuskosta.

Oxfordilaisen Tolkienin teologiasta olisi paljonkin keskusteltavaa, ja valmis dispositio pienelle kirjallekin siitä, mutta toistaiseksi joudun tyytymään lehtiartikkeliin. Tekstin valmistumisen siivitti työskentelyhytti junassa Orivedelle, jossa lumihankien keskellä vietetty äänitysretriitti piristi perinteisesti. Onneksi Keskuspuistokin tarjoaa lumimaisemia: talvi sivakoi eteenpäin lujaa vauhtia kaikkien haasteiden ja hyvien asioiden keskellä.

Työn alla

Luontokirkkovuosi, Amerikan kansallispuistot ja Arjen virret.

Loppuvuosi ja vuodenvaihde ovat sujuneet vapaa-ajan osalta kirjoitustöiden merkeissä. Suurin työ on ollut Luontokirkkovuosi -kirja, jonka yhdessä ympäristöeetikko Suvielise Nurmen kanssa toimitamme. Työryhmään on kuulunut lisäksi ympäristökasvattaja, kirkon kasvatustyöntekijä ja kanttori. Parin vuoden prosessi on pian valmis: kirja esitellään Jyväskylässä 10.1. Nuori2013-tapahtumassa, johon Kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivät ovat tänä vuonna yhdistyneet.

Kirjan ensimmäinen työnimi oli Metsäkirkkokäsikirja. Tavoitteena on koko ajan ollut tarjota virikkeitä luonnon ja hartauselämän yhdistämiseen. Koska kirja käsittelee myös sisätiloissa tapahtuvaa luonnon huomiointia ja vuodenajoista tuli keskeinen kirjan jäsennys, otsikko muuttui. On ollut palkitsevaa kanavoida englanninkielisen maailman virikkeitä kirjaan (Season of Creation, uusi kirjallisuus luontoon ja jumalanpalveluselämään liittyen, A Rochan materiaalit jne.). Samalla on jälleen ollut sangen haastavaa tehdä kirjaa päivätyön (ja muiden projektien) ohella. Lopputulos, kirjan julkaisu on suuren ilon aihe!

Amerikan kansallispuistot, joita tämä blogi esitteli viime vuonna, ovat Retki -lehden pitkän kirjoitussarjan aiheena. Ensimmäiset osat ovat jo valmiina: Yellowstone ilmestyi numerossa 9/2012. On ollut mukavaa palata matkamuistojen pariin ja tutkia puistoja lisää. Kirjoitussarjan jokaisen osan kyljessä ilmestyy pienempi juttu Amerikan luontovaikuttajista, joten akateeminen tutkimuskirjallisuus pääsee myös käyttöön. Rehellisesti väitän, että Retki-lehti on yleistasoltaan erittäin kiinnostava julkaisu – suosittelen!

Olen huomannut tutkineeni kasvavassa määrin virsikirjaa. Sysäyksen tähän antoi paitsi virsien hienous, myös luontoaiheen kartoittaminen virsikirjassa. Erityisesti retriittejä ohjatessa ja valmisteltaessa on ollut mielenkiintoista tutkia suomen- ja ruotsinkielisten virsikirjojen luontosisältöjä. Tämän seurauksena ilmestyy seuraavassa Crux-lehdessä Talvivirren puolustus -kirjoitus, joka tarkastelee eri vuodenaikojen tarpeellisuutta.

Tänä vuonna Cruxissa ilmestyy myös Säkeistö arkeen -kirjoitussarja, joka nostaa esiin jokapäiväiseen elämään liittyviä vähemmän tunnettuja virsisäkeistöjä. Yhä enemmän hakeudun sellaisten sanoittajien seuraan, jotka tarkastelevat sekä hengellisiä että maallisia asioita yhtä aikaa. Teologeista esimerkiksi Joseph Sittler, Karl Rahner (ainakin osittain), Jaakko Haavio ja Anna-Maija Raittila vetävät puoleensa kokonaisvaltaisella ymmärryksellään.

Tällä hetkellä englanniksi kirjoitetaan kasvavassa määrin teologista kirjallisuutta, joka tarkastelee jokapäiväiseen elämään liittyviä asioita, kuten syömistä, matkustamista, musiikkia ja elokuvia. Siitä olisi hauska pitää vaikkapa luentosarja; jos sitä muutaman vuoden päästä ehtisi?


P.S. Hyvää uutta vuotta!
Kiitos blogin seuraamisesta, ilman lukijoita tämä olisi sangen turhaa.

Löytöjä musiikkirintamalla

Kaukana ovat lukioajat, jolloin saattoi aktiivisesti seurata nykymusiikin kehitystä. Onneksi joskus tulee yhä lähdettyä keikoille ja osa musiikkitietoisista ystävistä jaksaa vielä vihjata helmistä: aikuisuuden harmaata turtumusta vastaan tulee taistella!

Elokuussa lähdin keikalle ennen kaikkea kuulemaan Timo Kämäräisen mahtavaa kitarointia, mutta samalla kiinnosti duon varsinainen päätähti. Suvi Isotalo on nuori laulaja-lauluntekijä, jota luotettava ystävätaho oli joskus suositellutkin – eikä syyttä. Kaksi albumia julkaissut Isotalo on säilyttänyt kaiken nuoruuden raikkautensa: persoonallisuus yhdistyy melodisuuteen ja hyviin sanoituksiin. Esimerkiksi ”Minä en lähde koskaan pois” sisältää loistavia lauseita vanhenemisesta: ihojen kankaat vaihtuvat.

Isotalon ensimmäisen levyn tuotti mainio Matti Johannes Koivu, toisen Kämäräinen. Kitaraosuuksia kannattaa kuunnella tarkalla korvalla: harvinaista tyylitajuisuutta, jota on saanut ihailla jo esimerkiksi Kuustosen ja Perkon Profeetta-levyllä. Näistä muusikoista kuullaan vielä paljon lisää.

Spotify on karu palvelu musiikintekijöille, mutta loistava kuuntelijoille. ”Related Artists” -toiminta on auttanut löytämään monta mainiota artistia. Pääasiassa instrumentaalimusiikkia loihtiva Album Leaf on yksi heistä. Kalifornian-mies tekee täydellistä taustamusiikkia työnteolle tai lepäilylle. American Dollar ja Hammock saivat seuraa.

Välillä uudet artistit löytyvät yllättävistä paikoista. Svenska Järn -yhtiön eli Ruotsin VR:n asiakaslehti suositteli Tallest Man on Earth -folkmiestä, joka onkin melkoinen Dylanin ja Cashin jälkeläinen. Esimerkiksi Love is All, Over the Hills tai Walk the Line ovat harvinaisen vahvatunnelmaisia vetoja. Kitara selkään ja tien päälle.

Voi kalkkunaparat

Ne kasvatetaan teollisuuden ehdoilla, raha suurimpana arvona. Tehokkuus on kaiken mitta: jokaisen hetken pitää olla tuottava. Jos niitä kohdeltaisiin aina elävinä olentoina, tehokkuus kärsisi. Siksi silmiä on suljettava. ”Näin se maailma vaan menee”, sanotaan.

Kiitospäivänä arviolta 46 miljoonaa kalkkunaa kohtaa loppunsa Amerikassa.

Seuraavan päivän nimi on Black Friday: kaupat aukeavat monin paikoin jo yöllä. Tehokkuus kunniaan: perheen parissa juhlivien kuluttajien tulee päästä mahdollisimman pian takaisin kauppoihin. Tarjoukset ovat niin houkuttelevia, että väki on usein rynnistänyt sisään tappavalla vauhdilla. Alennukset nyt vain vaativat veronsa. Muutama kuolee tai ruhjoutuu kaupan ovensuussa. Mutta ostosvierailut ovat nousseet 308 miljoonaan ja kaupankäyntiä tehtiin 11.2 miljardilla.

Voi kalkkunaparat.

Thank you for riding the CTA

Chicago Transport Agency. Rotta juoksee metron kiskojen välissä, ihmiset seisovat laiturilla ilmeettöminä ja musiikki täyttää kaartuvan tunnelin. Kannettavat kovaääniset katusoittajalla?

Ei kaiuttimia, ei soitinta, ei yhtyettä: yksi kuluneisiin vaatteisiin verhoutunut musta mies, joka katsoo infotaulua ja laulaa. Hämmästyttävän hieno lauluääni kimpoaa seinästä kattoon ja kaikkialle, ja muovitettu taulu toimii rytmisoittimena. Taulu joustaa juuri sen verran, että sitä voi käyttää rumpukalvona, ja erilaiset iskutavat tuottavat kokonaisen rumpusetin.

All flesh is grass
all beauty a flower
but the Word of God
stands forever.

Laulusäkeet ovat raamatunlauseita, rytmitettynä räppäyksellä ihmisen osasta; juna rymisee paikalle ja gospel sekoittuu kolinaan.

Moottoritien yläpuolella melu ja pakokaasut suhisevat, väki pakkautuu pimeässä bussin suulle. Sisällä tungoksesta kirkuu huuto. Nuoren opiskelijatytön älypuhelin on juuri varastettu. Tyttö itkee, naiskuljettaja karjuu että pitää olla varovainen, koko auto surisee reaktioita. Useampi tarjoaa puhelintaan, jotta tyttö voi soittaa yhtiöön ja sulkea numeron, keski-ikäinen nainen yrittää lohduttaa, naapuripenkin mies murjoo: ”This is Chicago! You gotta be awake!”

Auto sysähtelee eteenpäin, itku ja neuvot ja toru ja poru kaikuvat, latinomies etsii yhtiön numeron ja soittaa ja antaa puhelimen tytölle. Liittymä suljetaan, melu hiipuu, väki vähenee. Naapuripenkin mies yltyy profeetalliseksi: ”Minä näin, se mies näki, sinä et nähnyt, hän luuli että kukaan ei näe! Mutta Taivaallinen Isä näkee. Hän näkee, ja tuomitsee.”

Thank you for riding the CTA, kiittää metallinen naisääni automaattikaiuttimista. University Street, ollaan perillä, ollaan keskellä Amerikkaa.

Chicago, intiaaneja ja ekoteologiaa

Juna rämisee kuten ennenkin, Frank Lloyd Wrightin talot ovat yhtä upeita ja kirjastot täynnä kiinnostavia opuksia.

Matka on melkoisen työpainotteinen, mutta jos työstään nauttii, niin ei ole valittamista. Tutkimuksen tekeminen on usein urheilun tai luostarikilvoittelun kaltaista: se vaatii energiaa ja keskittymistä, mutta vie mukanaan.

Erityisväriä ensimmäiseen Chicagon viikkoon toi se, että Lutheran School of Theology (LSTC) vietti Native American –teemaviikkoa. Vance Blackfox, ainut (!) intiaaniopiskelija Amerikan luterilaisissa seminaareissa, oli päävastuussa. Elokuvailloista kävi ilmi, että luterilaiset tekivät yllättävän paljon hyvää työtä intiaanialueilla (Native Nations –filmi), kunnes resurssit lopahtivat 1990-luvulle saavuttaessa. Harmillista.

Toinen elokuva, March Point, oli hieno esimerkki intiaaninuorten voimaantumisesta. Kolme syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta sai elokuvanteosta kiinni ja tarkoitusta elämäänsä. Reservaatin maita ryöstettiin liittovaltiolle laittomasti 1900-luvun alussa ja niille rakennettiin lopulta öljyjalostamo, joka uhkaa lopettaa kalastuselinkeinon. Nuoret pääsivät jopa senaattoreiden puheille, mutta kauniita sanoja kummempaa ei juuri herunut. Yhteisö kuitenkin arvosti nuorten aktiivisuutta ja heidän tulevaisuutensa näytti ainakin hetken valoisammalta.

Ympäristörasismi on iso ongelma Yhdysvalloissa. Saastuttavimmat laitokset sijaitsevat yllättävän usein värillisten lähiöiden luona. Mitenkäs Suomessa: onko oikein, että Pohjois-Suomi kantaa vastuun saastuttavista laitoksista?

Käytännön ekoteologiaa harrastin etenkin vierailulla Wheaton Collegen A Rocha –ryhmän luo. Pidin alkupuheenvuoron rikkaan evankelikaalisen oppilaitoksen Kristinusko ja luonto –paneelikeskustelussa, joka keräsi vaali-illasta huolimatta kiitettävästi väkeä. Professorit olivat värikkäitä puhujia ja keskustelu hyvää. Evankelikaaleja tapaan piakkoin lisää: Evangelical Theological Society kokoontuu Milwaukeessa pääteemalla Caring for Creation.

Ehdin jo säikähtää Chicagoon palattuani, kun vaaliennuste näytti hetken ylivoimaa Romneylle. Onneksi valitsijamiesten lukumäärä oli toinen juttu. Rannan moottoritie oli suljettu, kun demokraattien valvojaisia pidettiin McCormick Placella. Ensi viikonloppuna siellä alkaa American Academy of Religionin suuri konferenssi, jonne meno oli tämän matkan alkusysäys.

Taidettakin on ollut tarjolla, esimerkiksi kuubalaisen huippukuoron ilmainen konsertti Rockefellerissä. Perheenjäsenten lisäksi on ikävä kitaraa, mutta aika rientää nopeasti.

Fern Hill

Porttikäytävä tuoksuu tutulta, raput narisevat muistia virkistäen ja ovi vingahtaa auki kuten ennenkin. Puolentoista vuoden jälkeen paluu asuntoon, jossa vietti monta kuukautta, on kiinnostava kokemus: uuden ja vanhan outo sekoitus.

Keittiön sekalainen astiakokoelma on yhä sama, kahvinkeittimestä puuttuu vain yksi osa enemmän. Huonekalujen hullunkurinen perhe kokoontuu yhä yhteen. Olohuoneen perällä on tuttu tumma kirjahylly ja sen tyhjillä hyllyillä tutut pari kirjaa – mukaan lukien kanneton runokokoelma ja sen sisällä Dylan Thomasin Fern Hill -runo.

Now as I was young and easy under the apple boughs
About the lilting house and happy as the grass was green,
     The night above the dingle starry,
          Time let me hail and climb
     Golden in the heydays of his eyes,
And honoured among wagons I was prince of the apple towns
And once below a time I lordly had the trees and leaves
          Trail with daisies and barley
     Down the rivers of the windfall light.

Runon loput viisi säkeistöä ja lähdetiedot löytyvät osoitteesta http://www.poets.org/viewmedia.php/prmMID/15378.

Ennen kuin edellisen kerran tulin Chicagoon, runo oli tuttu vain osittain: väitöskirjani kohde, kirjallisuutta rakastava teologi Joseph Sittler, viittasi siihen toisinaan. Otin tavakseni lukea aamuisin englanniksi Uutta testamenttia ja selailla runokokoelmaa, mikä johti minut Fern Hillille.

Runon selittäminen on karseaa puuhaa. Jos syöt erinomaisen aterian ja kuuntelet kaunista musiikkia, voitko kertoa kokemuksesi sanojen avulla toiselle? Runous parhaimmillaan sukeltaa syvälle kokemusten ytimeen, mutta se tapahtuu juuri siinä muodon ja sisällön yhteenkietoutumisessa, joka on runo ja jota ei voi täysin toistaa toisessa muodossa.

Omalta osaltani voin sanoa, etten tiedä toista runoa, joka yhtä kiehtovasti tavoittaa lapsuuden ilon, väkevän kokemuksen ja lumoavan maailman. Lauseissa elää valo, leikki ja luonto; niissä väreilee perimmäisten muistikuvien säteilevä kirkkaus. Lopulta kaikelle muodostaa taustan ikääntyminen, ajan vääjäämätön kuluminen, kuolevaisuuden kaiho – ihmisen osa.

Thomasin kieli kurkottaa uskontoon kuvatessaan syvimpiä merkityksiä. Voiko lapsuutta, luontoa ja ihmisen osaa lopulta kuvata muulla tavoin?

In the sun that is young once only,
          Time let me play and be 
     Golden in the mercy of his means,
And green and golden I was huntsman and herdsman, the calves
Sang to my horn, the foxes on the hills barked clear and cold,
          And the sabbath rang slowly
     In the pebbles of the holy streams.

Hurrikaania odotellessa

Edellisen kerran Amerikkaan tullessani oli Chicagossa historiallisen suuri lumimyrsky, nyt iskee itärannikolle vuorostaan ennätyshurrikaani. Täytyy pitää matalaa profiilia näistä, tai en kohta enää ole toivottu vierailija tännepäin…

Mantere otti torstaina matkailijan vastaan hymyillen: pilvipeite repeili Newfoundlandin yllä, paljastaen kauniit ja karut maisemat. Nova Scotian rantatörmät paistattelivat ilta-auringossa ja geologiset muodostelmat johtivat uutta mannerta kohti. Rannikko kaartuu Appalakkien selkärangan suuntaisesti.

New Englandin kuuluisa ruska on jo huippunsa ohittanut, mutta yhä kaunis: jalolehtipuita on paljon ja värisävyjä myös. Parinkymmenen asteen intiaanikesäiset lämpötilat hemmottelevat ulkoilijoita. Koko ajan varmistuu se, että etelästä saapuva hurrikaani Sandy tulee yhdistymään koillismyrskyyn ja luultavasti vielä idästä tulevaan kylmään rintamaan. Tyyntä myrskyn edellä – etenkin lauantaina Walden Pondilla, jonka takaa loistaa hämmästyttävä aurinkokehien muodostelma ja ”sateenkaari” taivaankannessa. Moni Thoreaun seuraaja varmaan luki tarkasti moisia merkkejä taivaalla.

Hylkäsin jo perjantaina alkuperäisen suunnitelman New Yorkiin ja Jerseyhyn menemisestä tiistaiksi ja nappasin lennon maanantaiaamuksi Chicagoon, mutta myrsky oli odotettua nopeampi: maanantaiaamuna klo 6 loppuivat lennot. Onneksi on ystäviä, joiden katon alla oleilla.

Myrskyn odottaminen on mielenkiintoinen olotila, josta suomalaisella ei juuri ole kokemusta. Joku voisi luulla, että ainahan myrskyjä voi paeta – mutta eipä voi. Erityisen totta tämä on köyhempien maiden asukkaille, ja ylipäänsä kaikille heille, joiden koti sattuu olemaan myrskyn reitillä. Minnekäs kotisi siirrät? Moni on kömpinyt New Jerseyssä hätäsuojiin ja nousee sieltä aikanaan katsomaan, onko talo yhä tallella. Köyhissä maissa ei edes hätäsuojia välttämättä ole lainkaan.

Monenlaisia ajatuksia tämä herättää. Yksi vahvimmista on kunnioituksen tunne kaikkia virkavallan edustajia ja vapaaehtoisia kohtaan, jotka tekevät parhaansa auttaakseen myrskyn uhkaamia. Pimeään, hirmumyrskyiseen ja tulvivaan yöhön lähteminen on kova juttu. Bostonissa on odotettavissa kaatuvia puita, rannikkotulvia ja sähkökatkoja, mutta etelämpänä on tosi kyseessä. Todennäköisesti tuloksena on ennätystulvia monessa osavaltiossa, lumimyräköitä Appalakeilla ja jättiaaltoja Suurilla järvillä asti.

Jos on kokenut jonkinlaisia luonnonkatastrofeja, suhtautuu luultavasti eri tavalla uutisiin. Yhtälö on vaikea: jatkuvista huonoista uutisista ei saisi masentua, mutta välinpitämättömyyskin on vaarallista.

Samaan aikaan kun ilmastonmuutos näkyy ennätyslämpiminä vuosina, lisääntyvät poikkeukselliset myrskyt. Tilastollinen yhteensattuma? Uskokoon sen ken tahtoo. Maapallo varoittaa meitä, mutta kansa on uppiniskaista.

Lapsettomuus ja lapsi

Tahaton lapsettomuus on vaikeasti ymmärrettävä asia.

Ihmisen on yleensä vaikea ymmärtää sellaista, josta hänellä ei ole omaa kokemusta. Lapsettomuuden kohdalla asiaa vaikeuttaa se, että ihmisten kesken vallitsee yleensä sanomaton laki siitä, että ”normaaliin elämään” kuuluu lasten saaminen.

Tästä seuraa monenlaisia asioita. Yhtäältä moni ajautuu ajattelemattomuuteen. Tunnustan itsekin parikymppisenä mokanneeni asiassa: kun 35-vuotiailla pariskunnan jäsenillä ei kerran vielä ollut lasta, ilman muuta oletin, että he eivät vain ole halunneet sellaista. Onneksi en koskaan sanonut tätä heille, vaan ystäväni korjasi erehdykseni jo aiemmin. Kaikki eivät saa lapsia, vaikka haluaisivat.

Miksi tämä on niin vaikeasti sisäistettävä ajatus? Nykyään tilanne parantuu vähitellen, kun lapsettomuudesta puhutaan enemmän julkisesti, mutta asenteissa on yhä parantamisen varaa. Luulen, että yksi suuri syy on siinä, että lasten saaminen on niin syvällä kulttuurissamme ja biologiassamme. Se on asia, jota harvoin käsitellään tietoisesti koko laajuudessaan.

Moni ajattelee, että eihän nyky-yhteiskunnassa ole samanlaista normaaliuden ihannekuvaa kuin ennen, kun vaikkapa maalaisyhteiskunnassa tulevaisuus oli suoraan riippuvainen lapsista. Mutta olemme ihmiskunnan ikiaikaisen luonteen perillisiä enemmän kuin ehkä tajuamme. Ellei tietoista lapsettomuuden huomioimista tapahdu, ihminen luontaisesti olettaa, että lapsia saadaan.

Tämä koskee myös heitä, jotka itse haluavat lapsia. Lapsettomuus jää helposti kaukaiseksi uhkakuvaksi, ennen kuin se tulee lähelle: joko tuttavien tai oman tilanteen kautta. Lasten saamisen syvä kulttuurinen ja biologinen perimä meissä aiheuttaa sen, että lapsettomuuden kriisi on hyvin vaikea. Vaikka on totta, että elämässä on monia muitakin tarkoituksia, ei se helpolla lohduta lapsetonta. Etenkin naisten on erittäin vaikea päästä yli tahattomasta lapsettomuudesta.

Yhteys toisiin ihmisiin on sekä välttämätöntä selviytymisen kannalta että valtava haaste. Yhtäältä moni ei vielä tajua lapsettomuuden tuskaa, ja saattaa sortua sinänsä inhimillisiin mutta karmeisiin valelohdutuksiin: ”Tunnen pariskunnan, joka sai kuin saikin kahdentoista vuoden päästä lapsen!” tai ”Onhan myös mahdollisuus adoptioon”. (Vielä karseampi on tietysti oletus töihin keskittymisestä: ”Te olette sitten halunneet luoda uraa.”)

Toisaalta se, että tuttavat saavat lapsia, tuo vajaavaisuuden tunteen käsin kosketeltavaksi lapsettomille ystäville. Monen on vaikea välttää epäoikeudenmukaisuuden tai jopa kateuden tunteita. Usein seurauksena on kasvava ulkopuolisuus: kriisiaikana lapsiperheiden kanssa voi olla vaikea olla tekemisissä, ja sen jälkeen lapsiperheet viettävätkin luontevasti aikaa toisten lapsiperheiden kanssa.

Hädässä ystävä punnitaan. Tuttava, joka ymmärtää lapsettomuutta, on kriisissä olevalle valtava aarre. Samalla ahdingoissa koetellaan maailmankatsomusta, uskontoa.

Usko, toimiva parisuhde ja lähipiirin tuki olivat ainakin meille kahdelle ne tekijät, jotka auttoivat selviämään lapsettomuuskriisistä. Jos elämään suhtautuu siten, ettei siltä voi vaatia asioita, vaan kaikki on lahjaa, helpottuvat kateuden ja katkeruuden vaarat. Jos elämään suhtautuu siten, että toisten ilo on myös oma iloni, ei tuttavien perheenlisäys ole itseltä pois vaan lisää kaikille. Ystävät ja sukulaiset, joille voi kertoa myös vaikeista asioista, auttavat jaksamaan. Simpukka-yhdistys tekee loistavaa työtä.

Seurakunnat tarjoavat parhaimmillaan vertaistukea ja voimia jaksamiseen, esimerkiksi tyhjän sylin rukoushetkien kautta. Ja pahimmillaan seurakunnat ovat yhteisöjä, jotka korostavat tiettyä normatiivista perheihannetta, ja työntävät siten käytännössä poispäin erilaisia poikkeavia. Kontrasti Jeesukseen, joka liikkuu hyljeksittyjen parissa, voi olla valtava. Mutta lähtökohtaisesti useimmat kristityt yrittävät ymmärtää lähimmäisiään. Kirkon piirissäkin tarvitaan vain vielä selvästi enemmän keskustelua ja ymmärrystä poikkeavia kohtaan. Asenteet muuttuvat vain, kun asiat tulevat henkilökohtaisella tasolla lähelle: kasvot auttavat ymmärtämään.

Meidän kahden kohdalla lapsettomuuden kriisin saimme  - lahjaluonnetta on syytä korostaa, vaikka toki asiaan liittyy paljon ”omaa” työtä – käsiteltyä lopulta niin, että kykenimme elämään täydesti. Adoptio ei koskaan tuntunut meidän tieltä.

Jos olet hyväksynyt ajatuksen siitä, että et ole ikinä vanhempi kenellekään: et kerro yhdellekään omalle lapselle iltasatua, yksikään lapsenlapsi ei valvo vuoteesi vierellä kun olet vanha ja raihnainen – jos olet hyväksynyt tämän ajatuksen, et ole koskaan enää täysin entisesi. Elämässä on monia teitä, monia merkityksiä, monia tapoja palvella. Omat lapset eivät ole ainut tie, mutta kylläkin tavattoman suuri ja siunattu tie.

Tällaisen tilanteen keskelle saapuva täysin yllättävä raskausuutinen on järisyttävä – niin kuin se on hyvä ollakin! Suurta huumoria liittyy siihen, että myös vuosikaudet tahattomasti lapsettomana ollut yllättyy perinpohjin raskaudesta. Elämä lähtee uuteen suuntaan, maailma näyttää erilaiselta ja miksi ihmeessä nuo ihmiset rautatieasemalla kävelevät aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Lapsettomuus aiheuttaa myös sen, että lapsen turvallista kehitystä ei pidä itsestäänselvyytenä. Lapsen mukanaan tuoma asia on paitsi suuri ilo, myös huoli. Mutta kuten elämässä yleensäkin, voi vain luottaa, tehdä voitavansa ja rukoilla. Elämä on heittäytymistä – ja luottamista käsivarsien olemassaoloon.

Ultraäänikuvauksessa vieraileminen vahvistaa väkevästi ymmärrystä siitä, että lapsi on lapsi jo kolmen kuukauden iässä. Kyljen kääntäminen ja sormien heiluttaminen sykähdyttävät. Jokaisesta terveyteen viittavasta uutisesta voi vain olla valtavan kiitollinen.

On vaikea kuvata, miten paljon mieltä ilahduttaa ystävien ilmaisema ilo ja tuki lapsen johdosta. Sydämellinen, suuri, lämmin kiitos! Ja iso myötätunnon osoitus teille, jotka olette vielä tahattomasti lapsettomia. Vaikka se olisi vaikeaa, eläkää!