Täytyy tunnustaa, että jo nyt sitä joskus kaipaa menneeseen. Ei pysyvästi, mutta hetkiin. Esimerkiksi kesäaamuihin Helsingin tuomiokirkon suntiona. Kadut ovat täynnä valoa ja avaruutta: uusi päivä on alkamassa, uuden armon kanssa. Lokit kirkuvat korttelin päässä Kauppatorin rannassa, Senaatintorin kauniit rakennukset kylpevät auringossa kaikkine hienoine mattasävyineen.
Kirkko on ihmisistä tyhjä: kuin resetoitu uutta päivää varten. Varsinaisesti se ei ole tyhjä: jotain on koko ajan läsnä, ja valo muistuttaa siitä. Hiljaisuuden keskellä siivoan käytäviä, pesen vessat, kannan kukat ja kynttilät alttarille, katselen hiljaista liekkiä. Kaikki on valmista: kaikki on nyt. Avaan oven suurella avaimella, työnnän sen auki, mereltä kantautuva pieni tuulenvire käy ympärille ja kaikki on kirkasta.
Realismin nimessä on sanottava, että heti tämän jälkeen kirkon kansoittavat sadat turistit, jotka ovat juuri saapuneet Helsinkiin (vai oliko se Petersburg?) risteilyaluksillaan. Mutta vaikka häly saapuu, on se elämän merkki (sekin) : ja hekin ovat lähimmäisiä, joita palvelemaan tänne on tultu. Jos hyvin käy, aloittaa kanttori pian harjoittelun – ja jos vielä paremmin käy, kyse on klassisesta urkumusiikista (tai sitten niistä tietyistä moderneista teoksista, joista aidosti pidän :).
Urkumusiikin jalous on yksi niistä asioista, joiden oppimisesta saa kiittää noita suntiovuosia. Ylivoimainen on tietysti Bach: nuoresta voi kuulostaa kliseeltä se, kuinka kaikkialla vain yksinkertaisesti todetaan, että hän on lyömätön. Sitten kun sen itse sisäistää, asiat ovat toisin. Bachin teoksissa elämä kulkee, kävelee, virtaa. Kuluu, mutta kunnialla. Kun Doorinen Toccata tai Passacaglia & Fuga Cm lähtevät soimaan, eivät ne koskaan todella lopeta. Ne jatkavat, jatkuvat sinussa.
Paljon oppimista tapahtuu huomaamatta, eikä vähiten esikuvien kautta. Katolisen ajan pyhimyskertomuksilla oli luultavasti oma varteenotettava paikkansa kasvatuksessa. Paljon voi tosin oppia myös eläviltä, vähemmän pyhiksi leimatuilta kanssakristityiltä. Monet hiljaisesti ja ahkerasti palvelevat opettavat suuria asioita. Itseään ei tarvitse tuoda esiin, jos se ei ole asian kannalta olennaista. Olennaista on sydämellä tehty työ toisten hyväksi. Vaikka vessojen pesu.
Niin elämä menee: kaikille ei ole mahdollista jäädä tekemään arvokasta, rasittavaa mutta riittävän selkeää perustyötä. Jotkut päätyvät ammatteihin, joissa työsarka ei koskaan ole valmis. Pappien kohdalla se on onneksi paitsi aina kesken, aina samalla valmis. Perustyö on jo tehty, jonkun Toisen taholta.
3 kommenttia:
Ohhoh. Olen nähtävsti unohtanut jotain oleellista, nimittäin ilmoittaa myös sinulle, että blogisi on mielestäni hurjan nautittavaa luettavaa..
Akka krätisee-blogissa jakelin pari postausta sitten niitä kiertäviä kehunappeja. Sinullekin olisi siellä yksi..
Tykkään erityisesti tosta lopusta: "Jotkut päätyvät ammatteihin, joissa työsarka ei koskaan ole valmis. Pappien kohdalla se on onneksi paitsi aina kesken, aina samalla valmis. Perustyö on jo tehty, jonkun Toisen taholta." Pappi ei ole koskaan "täysin palvellut". Kristus teki kaiken ja kuoli puolestamme, mutta edelleen ylipappina rukoilee puolestamme Isän oikealla puolella. Tästä me voisimme oppia jotain.
Oli jälleen ilahduttavaa lukea blogiasi! Olin huvittunut lukiessani kohdan, jossa puhuit nuorten yleisestä suhtautumisesta Bachin musiikkiin. Itselleni on käynyt juuri niin! Nuorena naureskelin hänen musiikilleen, en ymmärtänyt mitä tein. Vasta myöhemmin kuuntelin keskittyneesti yhden kappaleen, eikä se jäänyt siihen! Bachin musiikin loistokkuuden ymmärtää paremmin vasta myöhemmin, kun malttaa todella kuunnella. Kiitos paljon Tuomiokirkon aamut-tekstistäsi!
Lähetä kommentti