Yhä enemmän sitä kiinnittää huomiota leivän makuun.
Kyse on samasta kysymyksestä: Kuuletko linnun laulun? Maistatko leipäsi?
Ehkä kaikista eniten ruoan kohdalla piirtyy esiin ihmisen hämmästyttävä kyky pitää olennaisimpia asioita itsestäänselvinä. Etenkin, jos ravinnosta ei koskaan ole ollut puutetta. Yltäkylläinen yhteiskunta, ihminen on ylensyönyt - ei kylläinen, vaan yltäkylläinen. Rasvaa on pudonnut yllekin. Välillä tekee mieli antaa ylen.
Jokainen suupala on suuri nautinto: jos ne maistaa, voiko olla enemmän kiinni hetkessä, elämässä? Samaan hengenvetoon on tunnustettava, että se on vaikeaa. Ainakin itse epäonnistun tässä usein - mutta samalla iloitsen siitä, että maistan keskimäärin yhä useamman palan.
Kunnon ruisleipä, sellainen, jonka kuori on kova ja maku pehmeä, on maanläheisyydessään taivaallista. Puhdasta voita sen päälle, kenties siivu juustoa - luomakunnan antimet eivät siitä juuri parane.
Kuvaavaa on, että nykyään ruista joudutaan tuomaan ulkomailta Suomeen ja että suosituimmat leivät ovat ihme sekoitteita. Saattavathan nekin toki olla kelpoja luokassaan - ainakin, jos ei ole luomuleipää maistanut.
Se, mikä maksaa enemmän, on kirjaimellisesti kallisarvoisempaa. Sellaisen eteen kannattaa nähdä vaivaa - luopua jostain, jotta lopulta olisimme rikkaampia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti