Saaristomerellä tulee olo, että on korkealla: vaikka todellisuudessa on hyvin matalalla. Saaret sisältävät hienoja näköalakallioita: mutta nekin nousevat vain hivenen merestä, joka valtavalla tasaisuudellaan hallitsee kaikkea.
Ehkä tilanteessa on jotain syvempää vertauskuvallisuutta. Mataluuden kautta korkeuden tajua. Olen vain pieni olento - ja kuitenkin tämä kaikki on minun; ei omistuksen, vaan kuulumisen kautta. Minä kuulun tänne; tämä kuuluu minuun.
Rannikot ja saaristo opettavat ihmiselle rajallisuutta. Meren ja maan raja on samalla olemassaolon rajallisuuden opettaja. Tila antaa näköaloja, saa näkemään myös valtavan kauneuden. Ehkä siksi niin suuri osa ihmiskunnan syvällisimmästä ja kauniimmasta taiteesta ja kulttuurista liittyy juuri rannikoihin?
Purjeveneillä vaeltaminen on niin vertauskuvallista toimintaa, etten edes yritä pureutua siihen tässä kovin pitkälle. Kaikki tuulen mukana kulkeminen ja flow, olosuhteiden ymmärtäminen ja niihin sopeutuminen, jokaisen päivän matka...
Verrattuna jaloilla tehtävään vaeltamiseen on veneen asema mielenkiintoinen. Voisi ajatella, että tilanne on sangen eri: et ole vain oman kehosi varassa. Mutta eikö kehokin ole kokonaisvaltaisen ihmisen väline, instrumentti? Se, jonka välityksellä ilmaisemme ja koemme. Se, joka resonoi - olosuhteiden ja minän välillä. Se, joka kantaa meitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti