Isän muistiinpanoja lapsivuodeajalta

Lapsen syntymään liittyy niin vahvoja tunteita, että niiden kuvaaminen sanoilla on hyvin vaikeaa – ja intiimiä. Siispä keskityn asialinjaan.

Voisin kirjoittaa paljonkin silmistä, sormista, ilmeistä ja varpaista, mutta tyydyn vain viittaamaan kahteen tekstiin: Psalmiin 139 (1–18) ja Eino Leinon runoon Sua katson vaan. Leino tavoittaa tässä jotain olennaista tunteen syvyydestä, vaikka en ainakaan itse samaistu yhtä karuun kulkurin kohtaloon kuin viimeinen säkeistö lausuu.

Yhden kokemuksen perusteella ei ole tarkoitus ryhtyä tietäjäksi, mutta alla olevat ajatukset peilaavat omia tuntemuksia ja arvioivat suomalaista synnytyskäytäntöä yhdestä näkökulmasta. Toivottavasti näistä pohdinnoista on apua jollekulle; useimmat ystäväni ovat tosin jo perustaneet erilaiset perheensä, mutta kenties tieto kulkeutuu.

1. Suomalainen yhteiskunta näyttää voimansa lasten ja äitien hoidossa. 
Terveydenhuollon resurssien väheneminen vaikeuttaa hoitohenkilökunnan työtä, mutta omien kokemuksieni mukaan he yhä hoitavat tehtävänsä erinomaisesti. Ehkä asia korostui itselleni, koska palasin Yhdysvalloista juuri ennen perhevalmennuksia: rapakon takana ei ole puhettakaan tällaisista palveluista, jos et ole onnekkaan varakas.

2. Perhevalmennusten kehittäminen vuorovaikutteisempaan suuntaan on hyvä liike, vaikka kehitettävää on vielä Helsingissäkin.
Monet muualla asuvat ystävät ovat toistaiseksi päässeet osallistumaan vain luentotyyppisiin perhevalmennuksiin. Helsingin kolmesta kerrasta koostuva malli, jossa on myös ryhmäkeskusteluja, on askel eteenpäin. Ryhmäkeskustelujen vetäminen ei toki ole kaikilla terveydenhoitajilla verissä, mutta kyllä se siitä, kun matkaan lähdetään.

3. Vaikka terveydenhoito on Suomessa erittäin tasokasta, silti pitää itse olla kartalla. 
Esimerkiksi meidän kohdallamme odottavalla äidillä ilmeni voimakasta kutinaa joka puolella vartaloa, mutta paikallinen terveydenhoitaja oli hyvin epävarma, lähettäisikö äidin laboratoriokokeisiin, kun ei kerran ollut selkeitä raskausmyrkytyksen oireita. Onneksi lähetti. Synnytyssairaalat tietävät kyllä hyvin, että kokovartalokutina viittaa maksan ylikuormitukseen (raskaushepatoosi), mutta terveyskeskus ei näköjään välttämättä.
Eli: jos odottavalla äidillä on erikoisia tuntemuksia, vaikkapa kokovartalokutinaa, ota ne vakavasti.

4. Kätilöiden ja lastenhoitajien ammattitaito oli ainakin Kätilöopistolla hämmästyttävän hyvä, vaikka vaihteluväliä toki on.
Kaikista olennaisinta on tietenkin, että synnytys sujuu turvallisesti ja että ensimmäisinä päivinä perheen tilanne vakiintuu hyvään suuntaan. Hyvä ”asiakaskohtaamisen” asenne on yhtäältä plussaa tämän päälle, mutta lopulta enemmänkin kuin pelkkää plussaa: toimiva vuorovaikutus hoitotiimin ja perheen välillä auttaa huomattavasti perheen arjen hyvässä käynnistymisessä.

Kätilöopistolla lääketieteellinen ammattitaito näyttäytyi erinomaisena: turvallisuuden tunne säilyi koko ajan. Vaikka meidän kohdallemme sattui erittäin kiireinen (täysikuinen) yö, kätilö onnistui tehtävissään loistavasti. Ehkä eniten hämmästytti juuri se, miten kokeneet kätilöt onnistuvat jättämään muiden huoneiden murheet taka-alalle ja huoneeseen tullessaan antamaan rauhallisen, keskittyneen kuvan. Isä, joka liikkuu käytävillä lämmittämässä kauratyynyä tai keittämässä teetä, huomaa kyllä, millainen hervoton härdelli osastolla on silloin, kun kaikki huoneet ovat täynnä, monta äitiä synnyttää samaan aikaan ja joukossa on vielä muutama erityinen tapaus, joita sitten siirretään Lastenklinikalle tai operoidaan. Naistenklinikan remontti aiheuttaa kyllä kovia paineita Kätilöopistolle; toivottavasti henkilökunta saa jossain vaiheessa palkinnoksi lisälepoa.

Lapsivuodeosastolla saattaa myös olla kiire, kuten meidän kohdallamme oli, jolloin isän rooli korostuu tilannetiedon säilyttäjänä. Papereihin kirjataan hoitomerkinnät, mutta yövuorossa oleva kätilö ei tiedä kaikkea, mitä aiemmin on tapahtunut.

5. Hyvän imetysotteen löytyminen kohtalaisen nopeasti edesauttaa kaikkien jaksamista, ja tähän kannattaa kysyä rohkeasti ja jatkuvasti apua. 
Hoitohenkilökunta auttaa kyllä, mutta apua pitää uskaltaa kysyä riittävän usein. Meitä auttoi suuresti, että kolmannen päivän iltavuoroon sattui kokenut lastenhoitaja, joka osasi antaa viimeiset niksit parhaan asennon löytämiseen (ja kaivoi maidon väliaikaista hörppyytystä varten kaapista vanhan kapalovaipan, joka oli loistava). Ehkä etenkin sinnikkäille suomalaisille voi tuntua vaikealta soitella kelloa usein, mutta tässä vaiheessa hoitajia kannattaa vaivata.

6. Jos vauvan keltaisuuteen annetaan sinivalohoitoa perheen huoneessa, kannattaa pitää kiinni siitä, että lamppu tuodaan äidin sängyn viereen eikä erillisen vauvansängyn ylle.
Nuori kätilö lähti liikkeelle siitä, että vauva nukkuisi omassa sängyssään ja vasta sitten, jos ei meinaa millään onnistua, siirretään lamppu äidin sängyn viereen. On vaikea ymmärtää, miksi tätä pitää edes yrittää. Vauvalle laitetaan sokkoside silmille, joka ymmärrettävästi ärsyttää vauvaa. Jos vauva on tottunut nukkumaan äidin lähellä, mikä on todennäköisyys, että vauva rauhoittuu yksinään side silmillä lampun alle? Muutenkin on tarpeeksi haastavaa saada vauva sekä rauhoittumaan että sidottua side silmille (jos hereillä, ei halua sidettä; jos nukkuu, todennäköisesti herää siteen laittamiseen). Itse kikkailimme yhden unikerran vauvan rauhalliseksi omaan sänkyynsä, seuraava meni jo turhan vaikeaksi ja onneksi kokenut lastenhoitaja tilanteen nähdessään siirsi saman tien lampun äidin sängyn viereen.

Erillissänky-menetelmä ei selity (ainakaan tässä tapauksessa) edes hoitoteholla, sillä sängynvierilamppu hoiti asian erittäin tehokkaasti. Lisäksi asian tekee absurdimmaksi se, että lepo ja sujuva syöminen auttavat myös paljon keltaisuuden laskuun, ja nämä molemmat vaikeutuvat erillissänky-menetelmällä.

7. Suomessa jaetaan paljon erinomaista tietoa esitteissä ja neuvolakäynneillä. Aukkoja saattaa kuitenkin jäädä.
Itse emme törmänneet esitteissä, emmekä osanneet löytää muualta ajoissa tietoa siihen, että imetysaikana kannattaa varoa sipulia ja valkosipulia äidin ruokavaliossa, saati sitten mausteita. Vauvat ovat yksilöitä, mutta myöskään kaali ei sopinut ainakaan meille. Jos olisimme älynneet varoa etukäteen, olisi säästytty useammalta vatsavaivaitkulta.

Paljon olen miettinyt esiteollisten ja teollisten/kaupungistuneiden yhteiskuntien eroa synnytykseen ja lastenhoitoon liittyen. Perinteisemmässä, tiiviimmässä yhteisössä ihmiset (ainakin parhaimmillaan) oppivat monenlaista siitä, miten muut hoitavat lapsiaan ja valmistautuvat synnytykseen. (Tämä on jopa etu evoluution ja lajin säilymisen kannalta, ja myös monet ihmisapinat tekevät näin.)

Esimerkiksi laulun merkitys synnytyksessä tai vaikkapa vauvan eri äänien tunnistaminen erilaisiksi viesteiksi (milloin haluaa vessaan (!), milloin kipristää, milloin on nälkä) ovat nyky-Suomessa vielä vaihtoehtoisia menetelmiä, mutta pohjimmiltaan ne ovat ikiaikaisesti hyväksi koettuja keinoja. Meitä ainakin molemmat ovat palvelleet hyvin, mutta kieltämättä tiiviimpi yhteisöllisyys tekisi näiden käyttöönotosta helpompaa. (Synnytyslaulusta on mainioita kursseja. Vessahätäviestinnästä on netissä tietoa, mutta eri äännähdysten lukeminen vaatii kärsivällisyyttä. Unien jälkeen on helppo käyttää vauva pissalla vessassa, mutta ruoan jälkeiset hädät ovat haastavampia tulkita.)

-*-
Päällimmäisenä lepää suuri kiitollisuus siitä, että kaikki meni hyvin, ja että niin monet ihmiset ovat sekä vapaaehtoisesti että työtehtävissään tukeneet erään vauvan syntymää. Elämän suloisuus lepää väkevänä ohikiitävissä keväisissä hetkissä.


p.s.
Isyysvapaan soundtrack:
Kate Bush: Aerial
Jukka Perko & co: Avara
The Gentleman Losers
Sigur Ros: Takk
Mogwai: Young Team