Elämässä voi olla monia suuriakin muutoksia, mutta on vain muutama kerta, kun kaikki muuttuu. Lapsen syntymä on yksi niistä.
Edellinen yhtä suuri muutos itselleni oli parisuhteen alku. Sanoitin asiaa intuitiivisesti toteamalla, että en enää ollut, vaan olimme. Nyt on seuraava vaihe, joka vaatii lisätarkkuutta kaikista keskeisimpään verbiin: olemiseen.
Veikkaan, että maailmasta löytyy kieli, jossa on eri verbimuodot kaksin olemiseen ja useamman henkilön kesken olemiseen. Suomeksi on tyydyttävä lisämääreisiin. Kun parisuhde alkoi, en enää ollut, vaan olimme (kahden). Nyt emme enää olleet, vaan olimme (monta). Olimme (perhe).
Sekä afrikkalainen ubuntu-ajattelu että länsimainen (joskin täällä vastakulttuurillinen) prosessiajattelu opettaa, kuinka ihminen ei koskaan ole eristetty yksilö. Se, mitä minä olen, on aina suhteessa-olemista. Olen mitä olen, koska muut ovat olleet minulle sitä mitä he ovat olleet, ja koska ympäristöni on ollut sellainen kuin se on ollut. On olemassa ”minää”, omaa itseäni, persoonaani, mutta kokonaisuus on muodostunut olennaisesti toisten kautta. Jos selvittäisi henkilöt ja luonnon ja paikat, jotka ovat olleet vaikuttamassa minuun (ja minä vähitellen heihin), saisi selvitettyä olennaisia syitä sille, miksi olen mitä olen.
Olla-verbiä on kohta käytetty enemmän kuin tässä blogissa koko viime vuoden aikana; on siis aika lopettaa. Tämä on kirjoitettu ennen lapsen syntymää. Ajattelin pidättäytyä kirjoittamisesta toviksi ja keskittyä uuden hengittämään tulleen ihmisen ihmettelyyn. Toivottavasti olemme kaikki hengissä. Ja pysymme Hengessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti