Syksyn iltapäivälehdet

Paras lööppi on keltamusta
vaahtera kerää katseet
ja sillä on aidosti asiaa.

Nuotiopuita

Ruska on juuri nyt parhaimmillaan pääkaupunkiseudulla. Puista on tullut korurasioita.

Ikkunan takana vaahtera on muuttunut nuotiopuuksi: se palaa kirkkaalla liekillä, ja nyt on puun toinen puoli enää hiillosta.

Tämä syksy on ollut harvinaista herkkua. Syyslomalla Pyhätunturilla oli myös ruska parhaimmillaan, enkä ollut moista maaruskaa nähnytkään. Mieleen iskeytyi sanapari epifaaninen koivu, tarkoittaen keltaisia kultaisia jumalaisia ilmestyksiä.
(Sellainenkin sana saattaa teologikoulutuksen saaneelle mieleen tulla...)

Tänä vuonna olen ollut yhä vaikuttuneempi venäläisen symbolistimaalari Mihail Nesterovin (1862-1942) tauluista. Nesterov on vanha suosikki, mutta nyt löysin  hänen syksyaiheiset taulunsa. Visions of Boy Bartholomew on nerokas ja siitä riittäisi paljon puhuttavaa; mutta yritän joskus julkaista siitä enemmän. Olennaista on tämä: Nesterovin tauluissa jumalallinen ilmentyy puiden ja valon kautta.

P.S. Syksyn sinfonia: Sibeliuksen kuudes, erityisesti osa 4. Syksyn lehdet lentelevät kauniisti ja pitkään, ilma on iholla raikas ja tuuli iloinen - kunnes lopulta aurinko laskee, saapuu yö, talvi ja kuolema. 

(Ja sitten joskus koittaa kevät, mutta se on jo eri sinfonia.)

Vauvan katse

Mitä vauvan silmissä näkyy?

Olen hämmästynyt siitä, miten kiehtovaa pienenkin vauvan kanssa seurustelu on. Kun kuuden viikon ikä saavutetaan ja katsekontakti sekä hymyt vahvistuvat, alkaa erikoinen aika.

Vauvat ovat täysin aitoja. He ilmaisevat tunnetilan täydesti, koko olemuksellaan. Vaikka vauvan huuto saattaakin olla rasittavaa, jos on itse väsynyt, on vauvojen kommunikaation rehellisyys koskettavaa. Koko ilme, kasvot, keho viestittävät tunnetilaa. Jos se on hymy, on lopputulos autuas.

Vauvat eivät vielä ole ”oppineet” ihmisen osan perusmetkua: naamioiden pystyttämistä. Pian se alkaa, eikä pääty, paitsi ehkä aivan vanhana (tai mystikkojen sekä muiden hullujen osalta).

Joskus naamiot ovat toki tarpeen, jotta ihmiset selviävät toistensa kanssa. Mutta usein olen miettinyt, miksi aikuisten pitää käyttää naamioita silloinkin, kun se on turhaa. Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisimme aitouteen, samalla hilliten itsekkyyttämme? Voisiko tuloksena olla sen valloittavuuden kaltaisuutta, jota vauvat ilmentävät?

Vauvoilla on vielä yksi erityiskyky. Koska syntymästä on niin vähän aikaa, heidän katseessaan näkyy sellainen puhtaus, joka heijastaa tuonpuoleista.

Kohtasin kirjassa toistaiseksi parhaan sanoituksen tästä ilmiöstä. Voitto Viron hieno ja hämmentävä Minä laulan lapselleni –kirja (1959, s.137) lainaa Friedrich Kayssleria:

Vastasyntyneen lapsen syvät, pohjattomat silmät näyttävät puhuvan meille asioita, näkymättömiä asioita, joiden edessä meitä värisyttää, joita varttuneempi lapsi ei milloinkaan pysty ilmaisemaan, koska he joutuvat näkyväisten asiain painon alle täydellisesti hautautumaan.

Itse en sanoisi, että ”ei milloinkaan”, sillä onneksi kaikki eivät hautaudu täydellisesti maallisten murheiden alle. Mutta harvinaista on sellainen silmien sanoma, jota vauvat välittävät.

Pieni rakkaudentunnustus

Tunnustan: rakastan. Nimittäin Before -elokuvasarjaa.

Jos olet romanttinen (ja vielä erityisesti jos olet teini), Before Sunrise laulaa vastustamattomasti nuoruudesta ja elämän matkoista. Etsin pitkään Kath Bloomin levyä.

Kymmenen vuotta myöhemmin olet ehkä naimisissa tai vakituisessa parisuhteessa, ja Before Sunset puhuu uskottavasti ja älykkäästi vanhenemisesta, unelmien muuttumisesta ja persoonallisuuksien monimutkaisuudesta.

Jälleen kymmenen vuoden kuluttua, keski-iän kynnyksellä, unelmien arvon muistaminen on entistä vaikeampaa, pitkää parisuhdetta voi helposti pitää itsestäänselvyytenä ja usein lastenhoito haastaa suhteen kestävyyden – ja Before Midnight sähähtelee juuri sillä taajuudella.

Äskettäin julkaistu Rakkautta ennen keskiyötä on hieno elokuva, joka käsittelee parisuhteita harvinaisen moniulotteisesti. Se on myös melkoinen elokuvatekninen taidonnäyte: ohjaaja Richard Linklater ja pääosia näyttelevät Julie Delpy ja Ethan Hawke onnistuvat erittäin pitkien ja intensiivisten yhtäjaksoisten kohtausten tekemisessä. (Kuvaaja Christos Voudourisille pisteet myös.)

Elokuvalla on erityispiirre: se on paras tuntemani elokuva parisuhteessa tapahtuvasta riitelystä. Leffaa voisi hyvin käyttää parisuhdekurssien keskustelumateriaalina. Mutta miksi riitelyn kuvaus on niin onnistunutta? Mainitsen kolme asiaa.

Henkilöt ovat samaan aikaan oikeassa ja väärässä, kuten oikeissakin riidoissa usein tapahtuu. Ei ole kyse siitä, kumpi on yksinkertaisesti oikeassa: vaan molemmat ovat sekä osittain oikeassa että osittain väärässä. Etenkin riidan edetessä.

Before Midnight kuvaa hienosti sitä, miten parisuhteessa vallitsevat perusjännitteet pääsevät riitatilanteiden kärjistyessä esiin ja vaikeuttavat riidan lopettamista. Esimerkiksi (avio)erosta aiheutuvat ongelmat siitä, miten ja missä aiemmasta suhteesta syntyneitä lapsia hoidetaan, väistämättä luovat paineita. Nykyisessä suhteessa aikoinaan tehdyt ratkaisut saattavat yhä hiertää, vaikka niistä on (monta kertaa) sovittu.

Viimeiseksi, elokuva kiinnittää mainiosti huomiota henkilökohtaisiin ongelmanratkaisukeinoihin, jotka kumpuavat sekä persoonallisuuksien luonteesta että opituista käyttäytymismalleista. Näiden keinojen skaala on laaja: myönnytyksiä, uhkailuja, neuvottelua, pakenemista, yrityksiä vain unohtaa… Luultavasti yksi syy, miksi pidin elokuvasta niin paljon, on siinä esiintyvä sama strategia jota itse huomaan käyttäväni (silloin harvoin kun riitelemme :) - eli yritys ratkaista pattitilanteita huumorilla.

Yleensä ne riidat, jotka kärjistyvät, ovat laajemmasta näkökulmasta katsottuna sekä karmeita että koomisia. Ihmisillä on anteeksiantamisen avaimet käsissään, ja silti he sätkivät kuin pellet. Tämän voi tajuta vaikkapa Kreikan-loman viimeisenä yönä.


P.S. Vauvaperhekin voi päästä leffaan, kiitos isovanhempien.

Miksi pidin Tolkien-messusta

Temppeliaukion kirkossa 11.8.2013 pidetyn Tolkien-teemaisen messun analyysi.

Ensiksi: koska otsikko on harhaanjohtava. Kyse oli ensisijaisesti messusta. Seurakunnan sunnuntaijuhlasta. Vasta toissijaisesti oli kyse Tolkien-teemaisesta messusta. Tämä kävi hienosti selväksi heti johdantosanoista.

Toiseksi: koska Tolkienin teokset sisältävät paljon kristillisesti olennaista. Teologiaa voi esiintyä myös kertomusten muodossa, ilman yksioikoisia opetuksia. Tämä messu tavoitti monia keskeisiä teologisia teemoja, jotka ilmenevät Tolkienin kirjoissa:

• Vähäpätöinen voi olla lopulta suurta. Ulkonäkö pettää.
• Maailmankaikkeus on lopulta hyvä, vaikka pahuus riivaa sitä. 
• Kaikista urheimmatkaan kuolevaiset olennot eivät ole täydellisiä, vaan lankeavat kiusauksiin, kuten sankarillinen Frodokin lopulta teki. 
• Viime kädessä armo pelastaa meidät. 

Kolmanneksi: koska messu tavoitti lukuisia ihmisiä, jotka eivät usein – jos koskaan – käy kirkossa. Messun vire oli avoimen ja positiivisen kristillinen, ja se suuntautui evankeliumin tarjoilemiseen fantasiakirjallisuuden ystäville, joita oli Helsingissä koolla erityisessä tapahtumassa.

On todettava, että messuun liittyi myös ongelma. Kun mediassa huudellaan Tolkien-messusta ja haltiakielisestä psalmista, käy hyvin helposti niin, että juttu vaikuttaa julkisuushakuiselta tempaukselta. Kirkko näyttäytyy sirkustemppujen esittäjänä, joka epätoivoisesti kerjää huomiota. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse Tolkien-messussa, ei ainakaan järjestäjien päämotiivina tai sen vaikutelman perusteella, mikä messusta syntyi paikalla olijalle. Julkisuus on hyvin vaikea laji: sitä tarvitaan, jos halutaan tavoittaa muuten etäällä olevia ihmisiä, mutta siinä on aina riskinsä.

P.S. Mitä muuten tapahtuisi, jos Tolkien-messun sijaan julkisuudessa pyörisikin tieto ”C.S. Lewis –messusta”? Veikkaisin, että se ei herättäisi yhtä suurta aprikointia. Onko niin, että Lewis on laajemmin hyväksytty kristilliseksi ajattelijaksi, vaikka molemmilla näistä ystävyksistä on erittäin syvällistä teologiaa?  ”Narnia-messu” olisi eri asia, mutta Tolkien-messuakaan ei kutsuttu vaikkapa Hobittimessuksi, ja silti kaikenlaisia ”suippokorvat siellä kokoontuu” -lausumia olen kuullut.

P.P.S. Messun saarna (Petri Tikka)

Lapsi: vaellus

Vauvan hoitaminen on kuin vaelluksella olemista: päivä täyttyy tarpeellisista askareista, jotka tulee tehdä. Jos olosuhteet ovat riittävän hyvät, onnellisuus riippuu paljolti siitä, miten asennoituu.

Vaeltaessa aikakäsitys muuttuu. Elämä pelkistyy perusasioihin. Kellonajat eivät ole niin tärkeitä. Olennaista on ruoka, juoma, kulku, virtaus, lepo.

En ole ikinä vaelluksella pitänyt tarpeellisia toimia mitenkään inhottavina, kuormittavina tai pahalla tavalla työläinä. Jos vettä pitää hakea joesta, sitä haetaan. Jos taival on taitettava sateessa, niin tehdään. Ruoka on laitettava, tavarat on huollettava, joka aamu on pakattava ja jatkettava matkaa. Ja tämä kaikki ei ole ”työtä”, vaan hyvää perustekemistä.

Onnellinen se, joka arkielämässään saavuttaa samankaltaisen asenteen. Vaellus on rajattu aika, mikä tekee siitä nauttimisesta helpompaa, samoin kuin erityinen maasto. Arki on arkea, mutta lopulta kyse on asenteesta. Jokainen päivä on lopulta erilainen, perustoimet tuottavat hyvää, aina on uutta koettavana. Ihmisen työn ei pitäisi olla työlästä, vaikka se olisi raskastakin, vaan tarkoituksen sävyttämää ja siunaamaa.

Eräs kesäilta pysähdyin harsovaippoja ripustellessani miettimään, miksi minua ei yleensä harmita, vaikka ”kotitöiden” määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Tajusin, että minun oli suotu suhtautua asiaan kuten vaellusaskareisiin. On asioita, jotka pitää tehdä. Niitä tehdessään kannattaa olla onnellinen.

Toki lapsen huolehtimiseen liittyvä syvä tarkoituksenmukaisuus tekee asiasta helpompaa. Lapsi katsoo suurilla silmillä, on täynnä Totuutta ja rohkaisee elämään.

Lasten ja imeväisten huudot

Jos uskot korkeampaan voimaan, joka on kaiken hyvän lähde, millä esimerkillä kuvaisit tuon voiman luonnetta? Eräät muinaiset israelilaiset tekivät yllättävän valinnan:

Herra, meidän Jumalamme, 
kuinka suuri onkaan sinun nimesi maan päällä!
Se julistaa sinun taivaallista kirkkauttasi.
Lasten ja imeväisten huudot todistavat sinun voimastasi. 
Ne ovat kilpenä jumalattomia vastaan, ne vaientavat vihamiehen ja kostoa janoavan.
(Ps. 8:2-3)

Joku kuuntelee lasten huutoja – ja hänelle tulee mieleen, että ne todistavat Jumalan voimasta. Jollekulle toiselle tulee mieleen aivan muuta, mikä on osoitus psalmin ajatuksen käänteentekevyydestä.

Blogin kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko ja kesälläkin se saattaa olla ajoittaista. Olen keskittynyt kuuntelemaan imeväisen huutoja, ja toisaalta yrittänyt saada töitä järkevissä määrin eteenpäin. Paavon kasvua seuratessa on voinut seurata ikkunasta kevään kasvua kesäksi ja valon leikkiä vihreillä lehdillä.

Onko onnellisimpina aikoina vähiten kirjoitettavaa, kuten sanotaan? Ehkä ei, vaan päinvastoin: olisi niin paljon, kaikki! Niin paljon, ettei tule kirjoitettua mitään, vaan yksinkertaisesti oltua.

Eihän huudon kuuntelu aina pelkästään ihanaa ole, mutta levollisina hetkinä suurten silmien katse ja leveä virne vauvan kasvoilla jättävät rasitukset taakse ja mielen valtaa järeä kiitollisuus.

Jukolan ihmeet

En muista ennen katselleeni puun läpi alttaria. Suppa on loistava metsäkirkon pitopaikka, kuten Jukolan viestin jämsäläiset järjestäjät osoittivat.

Se, että alttari on alhaalla, kuvaa mukavasti kristinuskon perussuuntia. Kyse ei ole korkeuksiin kohoavasta salista, jossa ylhäällä, tavoittamattomissa, siintää alttari ja pappi. Sellaisessa tilassa vertauskuvallisuus puhuu Jumalan ylhäisyydestä, joka muuttuu helposti kaukaisuudeksi.

Alttari supan tai amfiteatterin keskellä vuorostaan kuvaa hyvin sitä, kuinka Jumala on tullut alas, ihmisten keskelle. Tässä nimenomaisessa suppakirkkosalissa [olisikohan historian ensimmäinen kerta, kun tätä yhdyssanaa käytetään?] erinomaista oli sekin, että alhaalla oli pieni vesiallas, kuin puhdas lähde, ristin vierellä.

Jukolan viesti tarjoaa monenlaisia ihmeitä. Harvassa niistä on kristinuskon nimilappu, kuten metsäkirkossa, mutta kristitylle koko tapahtuma on osoitus siitä, mitä hyvää voi syntyä, kun ihmiset toimivat epäitsekkäästi yhteiseksi hyväksi. Talkoorekisterissä oli kuulemma lopulta 1666 nimeä (tosin sieltä puuttui nuorin talkoolainen eli Paavo, joten päästään paremmalta näyttävään lukuun 1667; Paavon tehtävä oli herättää positiivisia tunteita toimitsijainfossa. Hymyillessään hän onnistui siinä erinomaisesti!).

Nykyään on vaikeaa saada ihmisiä sitoutumaan pitkäkestoiseen vapaaehtoistyöhön tai sellaiseen toimintaan, mistä ei saa itselle suoraa hyötyä. Onneksi on paljon poikkeuksiakin, ja Jukola esittelee niitä joka vuosi. On hämmentävää ja suorastaan liikuttavaa, että väki ilmoittautuu vaikkapa ohjaamaan liikennettä kaukoparkissa: siellä jököttäessään he eivät edes pääse osallisiksi kisa-alueen hienosta tunnelmasta, kilpailun seuraamisesta puhumattakaan.

Ihmisistä löytyy paljon hyvää, kun sitä yhdessä aidosti etsitään. Jukolassa yhdistyy luonto, liikunta, ilo ja yhteistyö. Tapahtumassa on paljon niitä hyviä piirteitä, joiden vuoksi ihmiset hakeutuvat kesäfestareille, mutta liiallinen kaljanjuonti on poissa ja musiikki on korvaantunut urheilulla. Tarjolla on loistavan urheilulajin lisäksi niitä perusihmeitä, joista kannattaa olla kiitollinen.


p.s. Kristittynä muuten uskon ja ajattelen, että yksi syy, miksi Suomessa on niin paljon ihania kesätapahtumia ja turvallista kesämeininkiä, on täällä pitkään vaikuttanut kristillinen perinne. Moni voi yllättyä, miten paljon ongelmia seuraa, kun julkisista tiloista karsitaan hartaudet, kristillinen kasvatus ohenee ja kasteet vähentyvät. Uskonnonharjoitus ei ole menestysautomaatti tai takuu hyveellisyyden synnystä, mutta kristinusko on kasvattanut epäitsekkyyteen ja Jumala näyttää usein siunaavan heitä, jotka turvautuvat häneen. Yhteiskunnan (eli kaikkien, mikä on aina vaikeaa) tehtäväksi tulee kehittää jokin muu rakenne, joka kasvattaisi hyveisiin; ja kristittyjen tehtäväksi tulee terävöittää vapaaehtoisvoimin toteutettavaa, ulospäin suuntautuvaa kristillistä kasvatusta. Onneksi taitaa vähintään mennä kauan, ennen kuin Jukolasta poistuu metsäkirkko; jos muutoksia halutaan, mahtuu metsään varmasti myös muita vapaaehtoisuuteen perustuvia hiljentymishetkiä.

Kaste helluntaina

Vastakastettu vauva nostetaan ylös, iloinen huuto kajahtaa seurakunnasta ja väki saapuu parvena kastemaljan ympärille siunaamaan uutta tulokasta.

Tämä kaste tapahtui Chicagon luterilaisessa Augustana-seurakunnassa, jonka jumalanpalveluselämää oli ilo seurata. Se oli ensimmäinen tuntemani paikka, jossa yhdistyivät sekä liturgiset hienoudet että vahva yhteistunnelma. Koska asiaa oli pitkään työstetty ja eletty todeksi yhdessä, seurakunta ymmärsi, mistä liturgian kielessä oli kyse ja liittyi täysin sydämin tapahtumiin. Oli opettavaista huomata, että jopa evankeliumikirjan kantaminen keskikäytävälle voi olla aidosti ymmärrettävä kunnioituksen ele. (Suomessa se yleensä näyttäytyy pönötyksenä.)

Kaste jumalanpalveluksen yhteydessä on vaikuttava tapahtuma. Suomessa se tuntuu harvinaiselta, mutta maailmalla se on yleistä. Olennainen taustatekijä on seurakunnan sosiaalinen tilanne: pohjoismainen kansankirkko on erityinen ilmiö. Siellä, missä seurakunnat ovat tiiviimpiä tietyn ihmisryhmän joukkoja, on seurakuntaan kuuluminen suurempi osa identiteettiä ja silloin on luonnollista, että kastejuhla pidetään muun seurakunnan kanssa. Tätä kohtaa vaikkapa unkarilaisissa luterilaisissa seurakunnissa ja myös ulkosuomalaisseurakunnissa.

Monen tekijän summana päätimme, että oma lapsemme kastetaan seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa: Helsingin tuomiokirkon (kotikirkon, kirjaimellisesti!) helluntain messussa sunnuntaina 19.5. klo 10. Tuomiokirkossa emme todennäköisesti kokoonnu parvena koko seurakunnan voimin kastemaljan luo, mutta muu vahva yhteisyys toivottavasti korostuu.

Kuulin taannoin, että erään seurakunnan pappeinkokouksessa oli käsitelty sitä, kuinka olisi mukavaa, että kasteita olisi useammin messujen yhteydessä. Kyse on kuitenkin seurakunnan syvimmästä ytimestä. Eräs pastori kommentoi tähän, että idea on hyvä, sillä nykyajan kulttuurissa ihmiset haluavat mielellään olla esillä ja julkisuudessa. Eli tulijoita voisi löytyä.

Ehkä joku ajattelee, että mekin vain haluamme olla esillä, kun lapsi kastetaan julkisesti. Meille kyse on kuitenkin jostain valtavasti syvemmästä. On ollut hyvin koskettavaa kuulla, kuinka moni ihminen on rukoillut lapsemme puolesta jo ennen hänen alkuaan ja ennen hänen syntymäänsä. Monet heistä käyvät Helsingin tuomiokirkossa messussa, ja kaikki muutkin mahtuvat sinne kirkonpenkkiin. Tuntui hyvältä ja oikealta järjestää yhteinen juhla, koska asia on ollut niin yhteinen.

Se, miten Pyhä Henki johdattaa ihmisiä maailmassa, herättää usein hymyilyä. Tällä kertaa huvittavaa oli se, että emme mitenkään suunnitelleet kastetta helluntaiksi: päivämäärä 19.5. oli vain sellainen, joka sopi kaikille olennaisille osapuolille, kun asiaa suunniteltiin hyvissä ajoin (kuten Suomessa täytyy). Vasta myöhemmin valkeni, että sehän on helluntai: kristinuskon historian keskeinen kastepäivä. Pietarin helluntaipuhe lausuu:

”Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.” Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: "Veljet, mitä meidän pitää tehdä?" 

Pietari vastasi: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. 

Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.”
(Ap.t. 2:36–39)

Kaste on sekä yksilön että yhteisön asia, kuten koko kristinusko. Seurakunta tukee kastettavaa, mutta samalla yhteinen kastejuhla vahvistaa seurakuntaa: se muistuttaa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Ihminen, samaan aikaan pieni ja suuri, on Jumalan rakastama ja hänen huolenpitonsa alla. Kasteessa elää yhtä aikaa sekä syntymä että kuolema. Jotain vanhaa kuolee, jotain uutta syntyy ja ihminen valmistetaan koko elämän matkaa varten: myös kerran aikanaan tapahtuvaa fyysistä kuolemaa varten. Kasterukouksissa sanoitetaan varjeluksen pyyntö koko elämän tielle, aina taivaan kodin porteille asti. Kaikki toivovat, että tie olisi pitkä ja rikas, mutta jokaisen erilaisen tien puolesta rukoillaan.

Helluntain ohella toinen keskeinen kasteeseen liittyvä kirkkovuoden pyhä on pääsiäinen, joka on perinteisesti ollut kastepäivä. Väkevää symboliikkaa liittyy siihen, että pääsiäisyön pimeydessä kastettava liittyy Kristuksen kuolemaan ja herää pääsiäisaamun ylösnousemukseen veden, valon ja valkeuden kautta. (Floran blogi kertoo kuvaavasti tuoreesta pääsiäisyön kasteesta Helsingissä.) Siemen laskeutuu ensin maan pimeyteen ja sitten nousee rikkaana versona valoon!

Helluntaina iloitaan seurakunnan yhteydestä (”pyhäin yhteys, pyhä yhteinen seurakunta”, kuten uskontunnustus määrittelee), liitetään uusi jäsen valkopukuisten joukkoon ja kiitetään Jumalaa yhdessä kaikesta hyvästä. Tervetuloa mukaan erääseen meille hyvin erityiseen helluntaijumalanpalvelukseen!

Jos haluat muistaa meitä tai lasta, pyydämme, että sellaisessa tapauksessa harkitset kahta vaihtoehtoa. Ensiksi, messussa on paljon väkeä ja esimerkiksi koko Cantores Minores –poikakuoro; kryptassa on kirkkokahvit messun jälkeen ja kääretorttuja tarvitaan. (Jos teet sellaisen, liitäthän mukaan paperin siitä, mitä ainesosia leivonnaisessa on; ja jos ilmoitat meille, osaamme varautua siihen, montako kääretorttua on tekeillä.)

Toiseksi, lapsemme on jo aiemmin saanut ystäviltä runsaasti myös aineellisia lahjoja vaatteiden ja muiden tarvikkeiden muodossa. Sen sijaan maailmalla on paljon lapsia, joilta puuttuvat perustarpeetkin. Halutessasi voit tehdä lahjoituksen Kirkon Ulkomaanavun hätäapurahastoon: tili on FI33 1572 3000 5005 04 ja viestiksi voit laittaa ”Paavo Pihkalan kaste”. On hienoa nähdä, millaisen lahjoituksen voimme yhdessä tehdä vähäosaisten lasten hyväksi Paavon syntymän ja kasteen kunniaksi!

Isän muistiinpanoja lapsivuodeajalta

Lapsen syntymään liittyy niin vahvoja tunteita, että niiden kuvaaminen sanoilla on hyvin vaikeaa – ja intiimiä. Siispä keskityn asialinjaan.

Voisin kirjoittaa paljonkin silmistä, sormista, ilmeistä ja varpaista, mutta tyydyn vain viittaamaan kahteen tekstiin: Psalmiin 139 (1–18) ja Eino Leinon runoon Sua katson vaan. Leino tavoittaa tässä jotain olennaista tunteen syvyydestä, vaikka en ainakaan itse samaistu yhtä karuun kulkurin kohtaloon kuin viimeinen säkeistö lausuu.

Yhden kokemuksen perusteella ei ole tarkoitus ryhtyä tietäjäksi, mutta alla olevat ajatukset peilaavat omia tuntemuksia ja arvioivat suomalaista synnytyskäytäntöä yhdestä näkökulmasta. Toivottavasti näistä pohdinnoista on apua jollekulle; useimmat ystäväni ovat tosin jo perustaneet erilaiset perheensä, mutta kenties tieto kulkeutuu.

1. Suomalainen yhteiskunta näyttää voimansa lasten ja äitien hoidossa. 
Terveydenhuollon resurssien väheneminen vaikeuttaa hoitohenkilökunnan työtä, mutta omien kokemuksieni mukaan he yhä hoitavat tehtävänsä erinomaisesti. Ehkä asia korostui itselleni, koska palasin Yhdysvalloista juuri ennen perhevalmennuksia: rapakon takana ei ole puhettakaan tällaisista palveluista, jos et ole onnekkaan varakas.

2. Perhevalmennusten kehittäminen vuorovaikutteisempaan suuntaan on hyvä liike, vaikka kehitettävää on vielä Helsingissäkin.
Monet muualla asuvat ystävät ovat toistaiseksi päässeet osallistumaan vain luentotyyppisiin perhevalmennuksiin. Helsingin kolmesta kerrasta koostuva malli, jossa on myös ryhmäkeskusteluja, on askel eteenpäin. Ryhmäkeskustelujen vetäminen ei toki ole kaikilla terveydenhoitajilla verissä, mutta kyllä se siitä, kun matkaan lähdetään.

3. Vaikka terveydenhoito on Suomessa erittäin tasokasta, silti pitää itse olla kartalla. 
Esimerkiksi meidän kohdallamme odottavalla äidillä ilmeni voimakasta kutinaa joka puolella vartaloa, mutta paikallinen terveydenhoitaja oli hyvin epävarma, lähettäisikö äidin laboratoriokokeisiin, kun ei kerran ollut selkeitä raskausmyrkytyksen oireita. Onneksi lähetti. Synnytyssairaalat tietävät kyllä hyvin, että kokovartalokutina viittaa maksan ylikuormitukseen (raskaushepatoosi), mutta terveyskeskus ei näköjään välttämättä.
Eli: jos odottavalla äidillä on erikoisia tuntemuksia, vaikkapa kokovartalokutinaa, ota ne vakavasti.

4. Kätilöiden ja lastenhoitajien ammattitaito oli ainakin Kätilöopistolla hämmästyttävän hyvä, vaikka vaihteluväliä toki on.
Kaikista olennaisinta on tietenkin, että synnytys sujuu turvallisesti ja että ensimmäisinä päivinä perheen tilanne vakiintuu hyvään suuntaan. Hyvä ”asiakaskohtaamisen” asenne on yhtäältä plussaa tämän päälle, mutta lopulta enemmänkin kuin pelkkää plussaa: toimiva vuorovaikutus hoitotiimin ja perheen välillä auttaa huomattavasti perheen arjen hyvässä käynnistymisessä.

Kätilöopistolla lääketieteellinen ammattitaito näyttäytyi erinomaisena: turvallisuuden tunne säilyi koko ajan. Vaikka meidän kohdallemme sattui erittäin kiireinen (täysikuinen) yö, kätilö onnistui tehtävissään loistavasti. Ehkä eniten hämmästytti juuri se, miten kokeneet kätilöt onnistuvat jättämään muiden huoneiden murheet taka-alalle ja huoneeseen tullessaan antamaan rauhallisen, keskittyneen kuvan. Isä, joka liikkuu käytävillä lämmittämässä kauratyynyä tai keittämässä teetä, huomaa kyllä, millainen hervoton härdelli osastolla on silloin, kun kaikki huoneet ovat täynnä, monta äitiä synnyttää samaan aikaan ja joukossa on vielä muutama erityinen tapaus, joita sitten siirretään Lastenklinikalle tai operoidaan. Naistenklinikan remontti aiheuttaa kyllä kovia paineita Kätilöopistolle; toivottavasti henkilökunta saa jossain vaiheessa palkinnoksi lisälepoa.

Lapsivuodeosastolla saattaa myös olla kiire, kuten meidän kohdallamme oli, jolloin isän rooli korostuu tilannetiedon säilyttäjänä. Papereihin kirjataan hoitomerkinnät, mutta yövuorossa oleva kätilö ei tiedä kaikkea, mitä aiemmin on tapahtunut.

5. Hyvän imetysotteen löytyminen kohtalaisen nopeasti edesauttaa kaikkien jaksamista, ja tähän kannattaa kysyä rohkeasti ja jatkuvasti apua. 
Hoitohenkilökunta auttaa kyllä, mutta apua pitää uskaltaa kysyä riittävän usein. Meitä auttoi suuresti, että kolmannen päivän iltavuoroon sattui kokenut lastenhoitaja, joka osasi antaa viimeiset niksit parhaan asennon löytämiseen (ja kaivoi maidon väliaikaista hörppyytystä varten kaapista vanhan kapalovaipan, joka oli loistava). Ehkä etenkin sinnikkäille suomalaisille voi tuntua vaikealta soitella kelloa usein, mutta tässä vaiheessa hoitajia kannattaa vaivata.

6. Jos vauvan keltaisuuteen annetaan sinivalohoitoa perheen huoneessa, kannattaa pitää kiinni siitä, että lamppu tuodaan äidin sängyn viereen eikä erillisen vauvansängyn ylle.
Nuori kätilö lähti liikkeelle siitä, että vauva nukkuisi omassa sängyssään ja vasta sitten, jos ei meinaa millään onnistua, siirretään lamppu äidin sängyn viereen. On vaikea ymmärtää, miksi tätä pitää edes yrittää. Vauvalle laitetaan sokkoside silmille, joka ymmärrettävästi ärsyttää vauvaa. Jos vauva on tottunut nukkumaan äidin lähellä, mikä on todennäköisyys, että vauva rauhoittuu yksinään side silmillä lampun alle? Muutenkin on tarpeeksi haastavaa saada vauva sekä rauhoittumaan että sidottua side silmille (jos hereillä, ei halua sidettä; jos nukkuu, todennäköisesti herää siteen laittamiseen). Itse kikkailimme yhden unikerran vauvan rauhalliseksi omaan sänkyynsä, seuraava meni jo turhan vaikeaksi ja onneksi kokenut lastenhoitaja tilanteen nähdessään siirsi saman tien lampun äidin sängyn viereen.

Erillissänky-menetelmä ei selity (ainakaan tässä tapauksessa) edes hoitoteholla, sillä sängynvierilamppu hoiti asian erittäin tehokkaasti. Lisäksi asian tekee absurdimmaksi se, että lepo ja sujuva syöminen auttavat myös paljon keltaisuuden laskuun, ja nämä molemmat vaikeutuvat erillissänky-menetelmällä.

7. Suomessa jaetaan paljon erinomaista tietoa esitteissä ja neuvolakäynneillä. Aukkoja saattaa kuitenkin jäädä.
Itse emme törmänneet esitteissä, emmekä osanneet löytää muualta ajoissa tietoa siihen, että imetysaikana kannattaa varoa sipulia ja valkosipulia äidin ruokavaliossa, saati sitten mausteita. Vauvat ovat yksilöitä, mutta myöskään kaali ei sopinut ainakaan meille. Jos olisimme älynneet varoa etukäteen, olisi säästytty useammalta vatsavaivaitkulta.

Paljon olen miettinyt esiteollisten ja teollisten/kaupungistuneiden yhteiskuntien eroa synnytykseen ja lastenhoitoon liittyen. Perinteisemmässä, tiiviimmässä yhteisössä ihmiset (ainakin parhaimmillaan) oppivat monenlaista siitä, miten muut hoitavat lapsiaan ja valmistautuvat synnytykseen. (Tämä on jopa etu evoluution ja lajin säilymisen kannalta, ja myös monet ihmisapinat tekevät näin.)

Esimerkiksi laulun merkitys synnytyksessä tai vaikkapa vauvan eri äänien tunnistaminen erilaisiksi viesteiksi (milloin haluaa vessaan (!), milloin kipristää, milloin on nälkä) ovat nyky-Suomessa vielä vaihtoehtoisia menetelmiä, mutta pohjimmiltaan ne ovat ikiaikaisesti hyväksi koettuja keinoja. Meitä ainakin molemmat ovat palvelleet hyvin, mutta kieltämättä tiiviimpi yhteisöllisyys tekisi näiden käyttöönotosta helpompaa. (Synnytyslaulusta on mainioita kursseja. Vessahätäviestinnästä on netissä tietoa, mutta eri äännähdysten lukeminen vaatii kärsivällisyyttä. Unien jälkeen on helppo käyttää vauva pissalla vessassa, mutta ruoan jälkeiset hädät ovat haastavampia tulkita.)

-*-
Päällimmäisenä lepää suuri kiitollisuus siitä, että kaikki meni hyvin, ja että niin monet ihmiset ovat sekä vapaaehtoisesti että työtehtävissään tukeneet erään vauvan syntymää. Elämän suloisuus lepää väkevänä ohikiitävissä keväisissä hetkissä.


p.s.
Isyysvapaan soundtrack:
Kate Bush: Aerial
Jukka Perko & co: Avara
The Gentleman Losers
Sigur Ros: Takk
Mogwai: Young Team