Kiire

Kiire on kuolemaksi.

Jos elämää nopeuttaa, kuten kiirehtivä maailma tekee, mihin päästään nopeammin?

Sinne, mikä on jokaisen määränpää.

Hautaan.

Hamsterinpyörä

(Rautatiemies, osa 2)

Muuttuvan maailman keskellä ei välillä voi välttää rautatiemiehen tunnetta (katso edellinen blogiteksti). Sitä, että maailma kiirehtii, harva ehtii katsoa ympärilleen, ja hidas kauneus on alati uhanalaisempaa. Ne, joiden annetaan toisinaan katsoa sivullekin hamsterinpyörästä, tuntevat olonsa jäänteiksi menneestä maailmasta.

Miksi hamsterin- eikä oravanpyörä? Orava on hamsteria onnekkaampi: se juoksee vapaana. Se ei ole menettänyt otettaan puihin, auringonvaloon, vuodenaikoihin.

Kävelyvauhdilla, tai vielä junassa, ehtii nähdä ympärilleen. Autossa on keskityttävä ajamiseen - tai viimeistään kuulokkeilla kuunteluun. Juoksijatkin, sinänsä mainiota toimintaa harrastavat, yhä useammin peittävät aistihavaintonsa musiikin alle. Kaupungissa tämä on asteen ymmärrettävämpää: osa äänistä on sangen ärsyttäviä. Mutta on kaupungissakin paljon kuuntelemisen arvoista. Maaseudusta puhumattakaan. Ja hetkessä läsnä olo on alati hyväksi. Kuulokkeiden seurauksena jokainen on omassa maailmassaan, soundissaan: nykyajan kuva. Ihmiset samassa tilassa, mutta silti toisaalla.

P.S. Blogi palaa kesäajalta, nyt kun intiaanikesä kääntyy pakoon: luvassa on sisältöä useamman kerran viikossa.

Rautatiemies

I feel like an old railroad man

who's really tried the best that he can

to make his life add up to something good

but this train no longer burns on wood

and I guess I will never understand

the times that I live in

are not made for a railroad man

Mark Oliver Everett, mies jota kutsutaan kirjaimella E, pelkäsi lentämistä niin paljon, että turvautui Yhdysvaltojen poikki meneviin juniin – ja havaitsi, että koko USA:n matkustajajunajärjestelmä oli henkihieverissä. Väki lentää, tai kulkee lyhyempiä matkoja omilla autoilla: kuka nyt junia käyttää? Sehän on hidasta ja epämiellyttävää: siellä on niin paljon tuntemattomia samassa tilassa.

E valmisteli niihin aikoihin kunnianhimoisinta levyään, Blinking Lights and Other Revelations – tuplaa, ja yritti päästä (yli)kaupallistuneen levyteollisuuden muurien yli. Musiikin pitäisi olla nopeaa, helposti omaksuttavaa ja helposti myytävää.

Kirjassaan Things the Grandchildren Should Know E kertoo, kuinka rautatiemiehet vaikuttivat hänestä samanlaisilta musiikkimaailman vanhojen edustajien kanssa: sellaisten, jotka halusivat kulkea hitaasti ja persoonallisesti. Joille nopeus tai helppous ei ollut kaikki kaikessa.

I feel like an old railroad man

getting on board at the end of an age

the station's empty and the whistle blows

things are faster now

and this train is just too slow

and I know I can walk along the tracks

it may take a little longer but I'll know

how to find my way back

Eels: Railroad Man,

levyltä Blinking Lights and Other Revelations

Levyversio, jonkun tekemä rautatieaiheinen video

Hieno live-version video

Asioita joita lastenlasten tulisi tietää

Things the Grandchildren Should Know. Mark Oliver Everett, paremmin tunnettu nimellä E, kirjoitti hämmentävän hyvän kirjan elämästään. Tämä yksi kiinnostavimmista nykyisistä lauluntekijöistä on maailmankuulun kvanttifyysikon poika, jonka ensimmäisiä muistoja isän koskettamisesta on yritys elvyttää häntä; kasvatuksen suhteen eksyksissä olevan äidin omaishoitaja; rakkaan sisarensa hautajaisjärjestelyjen vastaava.

E:n elämä on toden totta tarua ihmeellisempää. Syytä ei edes ole olettaa, että mies liioittelisi: niin moni asioista on yleisesti todennettavia seikkoja, ja niin vahva rehellisyyden tuoksu koko jutussa leijailee. Tunnetko sen: jostain nousevan varmuuden siitä, että nyt ollaan luiden ja ytimien tasolla, jossa ei enää ole tarvetta lisätä tai jättää pois. Totuus on tarpeeksi kova.

E:n kuuluisin yhtye on The Eels. Saatan olla puolueellinen, mutta totean silti, että harvan yhtyeen jokainen levy on selkeästi tutustumisen arvoinen. Eelsin kohdalla näin on.

Toki jotkut nousevat vielä ylitse muiden. Lähimpien ihmisten kuolemien aiheuttamasta syvästä masennuksesta ja siitä toipumisesta kertova Electro-Shock-Blues on ollut monelle hyvin tärkeä levy. Kokemuksen syvyyksistä E onnistuu välittämään jotain aitoa, haavoittuvaa – surullista, mutta ennen kaikkea elämään kurkottavaa. Lattialla makaavan siskon ruumiista kertovista alkusanoista päästään lopulta ”Maybe it’s time to live” – lausumaan, jolla on melkoista kaikupohjaa.

Things the Grandchildren Should Know on paitsi kirjan, myös kappaleen nimi E:n hämmästyttävältä mestariteokselta (enkä lausu näitä sanoja kovin usein) Blinking Lights and Other Revelations. Tuplalevyn saaminen julki oli vaikeaa, eikä ihme: liki 40 kappaletta, osa hyvin vähäeleisiä. Kokonaisuutta rytmittävät instrumentaaliosuudet, laulujen aiheet vaihtelevat suuresti, kantavana teemanaan elämän suloinen karheus.

(jatkuu seuraavassa numerossa)

www.myspace.com/eels tarjoaa lähtöpisteen.

Raamit

Viimeinen ovi

on vaakasuora.

Pimeyden sydän

Harvoin kohtaa kuvaukseltaan yhtä vaikuttavaa elokuvaa kuin Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. Redux. Valon ja varjon vaihtelu kuvaa olemassaolon veitsenterällä elämistä hämmästyttävän hienovaraisesti. Pilvet, valonsäteet, sävyt kertovat tarinaa päähenkilöiden kasvojen lisäksi. Tämä jos mikään on eksistentialistista elokuvaa, olemassaolon kokonaisvaltaista kokemusta tavoittelevaa.

Joseph Conradin pienoisromaani Pimeyden sydän, jota elokuva versioi, on vuorostaan hämmentävä kielellisen kuvauksensa syvyydessä. Uskomattoman kertomisvoimaiset lauseet piirtävät esiin Afrikan ja ihmisen sydämeen käyvän jokimatkan kokemuksen: kuin jonkin elävän ja toden.

Kirjan kertomistilanne on vene Thames-joella: rinnastus Britannian ”kehitysmaa-aikojen” ja kirjan kuvaaman imperialismin ajan välillä on huima. Jokin ajaa ihmisen eteenpäin, valtaamaan – käyttämään valtaa. Onko tuo jokin syvällä, pohjimmiltaan puhdasta eteenpäin menemisen uteliasta ja hyväntahtoisena itseään pitävää draivia? Vai onko sen lähtökohta todellakin pimeyden sydämessä – jonne se myös vie? Ja ovatko erottelut mahdollisia: vai onko ihminen aina monisävyinen, hyvän ja pahan sekamelska?

Kirjassa ja elokuvassa on vahva yksilön ja yhteisön välisen suhteen kuvaamisen näkökulma. Päähenkilöt ovat menneet yhteisön turvallisten, totuttujen rajojen tuolle puolen: Kurtz molemmissa teoksissa, mutta jokimatkaajat Marlow ja Willard myös. Kurtz on ylittänyt rajan pysyvästi: matkamiehet horjuvat tunnetun ja tuntemattoman välillä. Ja heitä piinaa se kiusallinen näkökulma, jonka tuttuun yhteisöön saa ulkopuolelta: sen näkeminen, kuinka pimeyden sydän ei ole heistä kaukana vaan heidän keskellään, vaikka yhteiskunta sen yrittääkin peittää ja unohtaa.

Molemmista vahva suositus, kirjasta ja elokuvasta: kunhan on riittävästi aikaa (ja päivisin valoa, ettei pimeys käy liialliseksi). Lopputeksteistä selvisi, että elokuvaajana oli Vittorio Storaro, Bertoluccin elokuvista tuttu valon mestari: hämmentävän herkkävaistoinen taitaja. Täytynee jatkaa hänen elokuviensa etsimistä. Conradin Nostromo jatkaisi laivateemaa: saisikohan sen matkattua?

Susitaipaleelta

Lähes sata kilometriä metsämaisemaa. Autuasta.

Pohjois-Karjala tarjoaa vielä kohtalaisen käymättömiä korpimaita. Tosin suomalainen metsä ei ole entisensä: nykyään Lapin eteläpuolella on vaikeaa ellei mahdotonta löytää pistettä, josta olisi pidempään kuin kilometri lähimmälle (metsäauto)tielle. (Näin Jussi Kivi toteaa mainiossa Kaunotaiteellisessa eräretkeilyoppaassaan.) Metsät on kesytetty.

Susitaival kulkee myös enimmäkseen talousmetsissä. Onneksi hyvin hoidettu talousmetsä on vielä kelpo kulkea. Valitettavasti myös toisenlaista metsätaloutta ilmenee, ja paljon.

Susitaipaleelle on löydetty kilometrikaupalla kapeita hiekkaharjuja, joiden päällä polku kulkee männikön halki. Vierelle levittäytyvät suloiset kangasmetsät, sammalpeite, sienet ja mustikat. Suuret ja pienet järvet aukeavat ympärille, lähes rakentamattomina. Ja sitten, yhtäkkiä, polku törmää avohakkuualueisiin. Valtava kontrasti, paratiisin kunnailta helvetin autioon risukkoon. Miten kohtelemme metsiämme?

Kuvia löydät tästä linkistä.

Älyvapaa vaellus

Kuinka ajattelematonta!

ja ihanaa.

Vaellus on parhaimmillaan älyvapaata:

on vain

kulkee

tie vie.

Olemme niin kiinni järjessämme

kaikissa arkipäivän askareissa:

kuinka hyvää tekeekään pelkistyä

älytä olla vain yhdessä ajatuksessa.

Jotain kertoo kulttuuristamme se, että tyhmyyttä kutsutaan älyvapaudeksi ja huolimatonta toimintaa ajattelemattomaksi. Äly ja ajatus ovat suurimpien lahjojen joukossa, mutta myös toisinaan kahleita. Joskus älyvapaus on hyvin vapauttavaa. Ja ajattelemattomuus arvo itsessään, oikein ymmärrettynä.

Yltäkylläisyys

Kylläinen

hän sanoo kyllä

kaikki on yes

Yltäkylläinen

silloin on menty yli

pudottu kylläisen alueelta

eisyys?

eines.

Jokapäiväinen leipämme

Yhä enemmän sitä kiinnittää huomiota leivän makuun.

Kyse on samasta kysymyksestä: Kuuletko linnun laulun? Maistatko leipäsi?

Ehkä kaikista eniten ruoan kohdalla piirtyy esiin ihmisen hämmästyttävä kyky pitää olennaisimpia asioita itsestäänselvinä. Etenkin, jos ravinnosta ei koskaan ole ollut puutetta. Yltäkylläinen yhteiskunta, ihminen on ylensyönyt - ei kylläinen, vaan yltäkylläinen. Rasvaa on pudonnut yllekin. Välillä tekee mieli antaa ylen.

Jokainen suupala on suuri nautinto: jos ne maistaa, voiko olla enemmän kiinni hetkessä, elämässä? Samaan hengenvetoon on tunnustettava, että se on vaikeaa. Ainakin itse epäonnistun tässä usein - mutta samalla iloitsen siitä, että maistan keskimäärin yhä useamman palan.

Kunnon ruisleipä, sellainen, jonka kuori on kova ja maku pehmeä, on maanläheisyydessään taivaallista. Puhdasta voita sen päälle, kenties siivu juustoa - luomakunnan antimet eivät siitä juuri parane.

Kuvaavaa on, että nykyään ruista joudutaan tuomaan ulkomailta Suomeen ja että suosituimmat leivät ovat ihme sekoitteita. Saattavathan nekin toki olla kelpoja luokassaan - ainakin, jos ei ole luomuleipää maistanut.

Se, mikä maksaa enemmän, on kirjaimellisesti kallisarvoisempaa. Sellaisen eteen kannattaa nähdä vaivaa - luopua jostain, jotta lopulta olisimme rikkaampia.