Suuri kauneus

Rooma, ikuinen kaupunki, ihmisen ainainen kuva.

Eliitti juhlii, väki virtaa kaduilla, jokainen etsii jonkinlaista tarkoitusta elämälleen.

Paolo Sorrentinon hieno elokuva Suuri kauneus (La Grande Bellezza) on aikansa kuva ja toisaalta ajaton. Musiikki ja ilmiöt liittävät elokuvan 2000-luvun alkuun. Moni on nähnyt elokuvassa Berlusconin ajan Italian kritiikkiä.

Elokuvan ydin on kuitenkin ajaton: ihmisen etsintä. Juhlinta ja maine houkuttelevat. Nautinnoista ja statuksesta muodostuu elämän perusta. Ja kuitenkin jokin sisällä kalvaa: tässäkö kaikki?

Ehdin pitkästä aikaa elokuviin ja valitsin leffan trailerin perusteella. Sen lyhyt 'saarna' oli hieno. Ehkä se muistutti Waltarista? Ainakin elokuvan jälkeen, jostain syystä, poimin hyvin pitkästä aikaa Valtakunnan salaisuus -teoksen kirjahyllystä. Takakansi oli jätetty kirjanmerkiksi sivulle 288, jossa päähenkilö puhuu:

”Onnen oikusta sain tosiaan miehuuteni alkaessa mahdollisuuden saavuttaa kaiken, mitä nuorena olin turhaan ja kuluttavasti himoinnut”, jatkoin. ”Ystävyyttä, suosiota, ruumiin nautintoa. Jopa valtaa olisin voinut saavuttaa, jos olisin himoinnut valtaa, mutta vallanhimoa en koskaan ole ymmärtänyt. Pian tunsin vain tuhan maun suussani. Määrättömän nautinnon jälkeen olin vain lohduton. Mutta tiedän etten tahdo turvonneeksi elähtäneenä ukkona Roomassa toistella typerästi vanhoja ajatuksia ja loppuun naurettuja kaskuja.”

Sorrentino ja Waltari soittavat samoja säveliä. Syvällä elämän keskellä on Suuri kauneus, rakkaus ja usko, kestävä perusta elämän korskan keskellä.


p.s. Sorrentinolle kiitos myös johdannosta Vladimir Martynovin musiikkiin.

200 000 palan palapeli

Jos paketin kannessa lukee 200 tuhatta, miltä kuulostaa palapelin kokoamisen aloittaminen? Väitöskirja on suurin piirtein vastaava hanke.

Kotona työhuoneen seinällä riippuu 5000 palan palapeli, kaunis alppimaisema, joka koottiin lukioaikoina. Kun sitä teki ahkerasti, se syntyi kuukaudessa, hivenen ystävien avustamana tosin.

Jos väitöskirja-palapeliä kokoaa kymmenen kuukautta vuodessa, neljä vuoden ajan, päädytään alussa mainittuun lukuun. (Loput kaksi kuukautta vuodesta voi laskea muihin työtehtäviin ja lomiin.)

Miten edetä, jos silmien alla lukee 200 000?
On luultavasti autuasta, että harva väitöskirjan aloittava opiskelija tietää, miten paljon paloja lopulta tarvitaan. Luku voisi lannistaa.

Kokoamistapoja ja palapelejä on toki sangen erilaisia. Jollakulla on aloittaessaan silmiensä edessä mallikuva, palapelilaatikon kansi. Hahmo, dispositio on selvillä. Tähän yliopistot pyrkivät palapeliensä suhteen.

Mutta monet palapelit ovat monimutkaisempia. Kun niitä alkaa rakentaa, paljastuu, että kannen kuva ei näytäkään kaikkea, ainakaan kaikkea olennaisinta. Palapelin kuva ja palamäärä saattaa elää rakentamisen aikana. Arkistosta paljastuukin uusi kuva palapelistä. Jostain löytyy yllättäen uusia paloja, kun sinnikkäästi etsii. Aluksi tämä tuottaa aarteenlöytäjän riemua: ihanaa, uutta! Lopuksi tämä saattaa tuottaa myös tuskaa: jotain pitäisi tehdä vielä näillekin.

Ei liene kuin yksi ratkaisu: pala kerrallaan. Siten syntyvät kaikki palapelit. Onnellinen ja viisas on hän, joka kykenee nauttimaan yksittäisten palojen arvoituksista, jokaisen hetken vaatimuksesta ja lahjasta.

Sillä mitä teet, kun palapeli on valmis? Iloitset, katsot kuvaa tyytyväisenä. Ehkä näytät sitä kaverille: se valmistui! Ja tällainen siitä tuli.

Mutta harva jaksaa loputtomiin ihailla valmista palapeliä, ainakaan pientä. Hauskinta oli lopulta sen kokoaminen. Siksi palapelit usein puretaan ja kootaan joskus uudestaan. Niiden idea on rakentaminen, ei valmiina oleminen; matkanteko, ei perillepääsy.

Väitöskirjaan ei sovellu purkaminen, mutta muuten yhtäläisyyksiä on paljon. Moni on innoissaan nimenomaan rakentamisesta, ei valmiin kuvan katselemisesta. Toki väitöskirjan ideana on, että se tuottaa muille hyötyä ja iloa, vie tiedettä eteenpäin. Valmiilla kuvalla tulee olla itseisarvo, ei vain välinearvo.

Pienestä pitäen olen rakastanut palapelejä. Tässä vaiheessa, kun 200 000 palaa on luovutettu tutkittavaksi mahdollista liimaamista varten, tuntuu sangen hyvältä koota neljän palan nuppipalapelejä yksivuotiaan kanssa.

Kirje yksivuotiaalle

Ennen kuin saavuit, luulin tietäväni monta asiaa. Niistä voisi kirjoittaa pitkään, mutta valitsen yhden sykähdyttävimmistä.

Sinun kauttasi olen oppinut, mitä tarkoittaa kasvojen loistaminen ja silmien syttyminen. Olin toki onnekseni kohdannut näitä ihania ilmiöitä ennenkin, mutta Sinä olet ylittänyt kaikki aiemmat. Kun innostut, kasvoillesi syttyy valo, jota on vaikea kuvata. Sitä voisi sanoa taivaalliseksi tai tuonpuoleiseksi, sillä se on niin täyttä ja arjen-ylittävää; mutta samalla sen tekee niin kauniiksi juuri se, että tuo valo loistaa maallisessa. Kasvojesi valo on taivaallista-maallisessa, maallista-taivaallisessa.

Toivon, että saisit aina säilyttää jotain tuosta katseesta, valosta, asenteesta. Että saisit elämän kaikkien kolhujenkin jälkeen heijastaa taivaallista lapsenkatseessasi; myös lapsena-aikuisuudessa.

Sillä samalla kun olen ihaillut silmiesi kirkkautta, olen toisinaan pysähtynyt sen tosiasian äärelle, että aika vie vääjäämättömästi Sinuakin kohti haasteita. En ollut ennen Sinua ymmärtänytkään, miten autuas on alle yksivuotiaan maailma. Kaikki on vielä aitoa: ihmisten väliset kieroilut ja naamiot ja väkivallan kierteet eivät vielä ole saaneet Sinusta tukevaa otetta. Pian siirryt enemmän toisten seuraan, etsit paikkaasi yksilönä yhteisössä ja jaat ihmisen osan. Sitä ei voi välttää; sitä ei pidä liikaa murehtia; mutta silti siinä on tietty haikeus.

Päällimmäisenä on silti ilo ja kiitos; kaikki on armoa, kaikki on lahjaa, kaikki on lainaa; ja Sinä olet pienuudessasi suurista suurin, koska Kaikkivaltiaan henki virtaa Sinussa väkevänä ja tuoreena.

Blogeja

Kevät koittaa ja blogitkin heräävät eloon. Tarjolla tuoretta asiaa ekoteologiasta ja tulevan kauden pyhiinvaelluksista.

Kevään tunnelmiin voi virittäytyä G.M. Hopkinsin runon myötä.

Kohti vuotta 2014

Kiertokulkujen väliaika jää taakse: talvipäivänseisaus, joulu ja uudenvuodenvietto. Rituaaliset ajat osoittavat metkasti, miten ihmiskunta yhä seuraa ikiaikaisia perinteitä.

Juhani Rekolan esseet käsittelevät tätä ajanjaksoa tavalla, joka ei ole tavallisin. Kaikenlainen ylipositiivisuus on poissa, ehkä jopa positiivisuus. Silti äskettäin uudelleenjulkaistua Ilo pimeydessä –kokoelmaa voi suositella. Rekolan lause on kirjallisesti kovatasoista, syvällistä ja kiinnostavaa.

Vuosien välissä on perinteisesti aika luoda katsaus menneen ja tulevan välille. Tässä sellainen omien kirjoitusteni osalta, niille jotka haluavat lukea.

Retki-lehden pitkä sarja Amerikan kansallispuistoista ja luontovaikuttajista oli viime vuoden ilojani. Sarja päättyi syksyllä, mutta Ympäristökasvatus-lehdessä jatkuu toinen, lyhyempi luontovaikuttajien esittelysarja. Henkilögalleria on paljolti sama, mutta myös uutta on luvassa, kuten Liberty Hyde Baileyn esittely.

Crux-lehden Säkeistö arkeen –sarja, joka on ruotinut virsien teologiaa, jatkuu uudistuneena: nyt kohteena on jumalanpalvelus. Säkeistö pyhään –sarja tekee läpileikkauksen messun eri osiin ja niihin nivoutuviin virsiin. Ensimmäinen osa pohtii messun alkua ja ripin asemaa: jääkö se kynnysmatoksi, jota ei juuri huomata?

Tolkienin teologiaa ja filosofiaa käsittelevä artikkeli ilmestyi viimein loppuvuodesta, tuoreen Hobitti-elokuvan julkaisun alla. Tolkienista olisi hauska kirjoittaa ja luennoida enemmänkin, mutta saa nähdä, koska siihen löytyy aikaa ja tilaisuus; väitöskirja ja lapsenhoito täyttävät vuoden 2014 tehokkaasti.

Tammikuussa tapahtuu puheenvuorojen rintamalla, helmikuu lieneekin hiljaisempaa. Keskiviikkona 15.1. julkaistaan Vihreät riparit –hankkeelle kirjoittamani Eläimet ja kristinusko –materiaali, joka on suunnattu paitsi ripareille, myös muuhun käyttöön. Netistä löytyvät vihkosen tueksi myös oppituntimoniste ja sen käyttöohje. Eläimet ovat myös akateemisen teologian kannalta kiehtova aihe, josta ilmestyy englanniksi kirjallisuutta koko ajan enemmän.

Hyvän ja pahan samanaikaisuutta ruotiva radiohartauksien sarjani päättyy tammikuun lopussa. Keskiviikkoaamuina 22.1. on teemana Haudaniloisuus ja 29.1. Vanhojen viisaus. Harva tehtävä, jossa tulee valmistaa puheenvuoro, on yhtä mielekäs. Yleisö on suuri ja sisältää paljon väkeä, jota ei yleensä kirkkosaleissa näe. Seitsemän minuutin raami tarjoaa mahdollisuuden sanoa jotain, mutta ei liikaa. Siinä riittää haastetta.

Tätä kirjoittaessani maa on vihdoin valkoinen myös Helsingissä. Karkottakoon se kaamosmasennukset ja peittäköön vanhat ajat valkeudella! Kiitos Sinulle blogin seuraamisesta ja hyvää uutta vuotta.

Joulun lapsi

Vasta tänä vuonna olen ymmärtänyt sen syvyyden, joka liittyy käsitteeseen Joulun lapsi. En tunne mitään yhtä puhdasta kuin pienen vauvan iloinen katse: siinä pelkistyy hyvyys, valo ja kauneus. Ihmiselämän kaikenlaiset naamiot ja tahrat ovat vielä poissa.

Jokaisessa lapsessa on jumalallista, mutta Joulun lapsessa vauvankasvojen puhtauteen yhdistyy Jumalallisuus. Seimessä makaava vauva on puhdas kuva Jumalan hyvyydestä.

Ennen pidin seimiasetelmia sinänsä mukavina, mutta nyt ymmärrän paremmin niiden ytimessä olevan kauneuden. Seimien rakentaminen on merkittävä perinne monessa maassa ja lisääntyy Suomessakin. Monessa kaupungissa on tarjolla erilaisia seimiä näyttelyissä ja näyteikkunoissa.

Helsingin tuomiokirkon kryptassa on loppiaiseen asti esillä harvinainen seiminäyttely. Italiassa perinne on vahva ja seimet ovat pienoismalleja, monet niistä pienoisdraamoja. Näyttelyn suurimmat asetelmat ovat pieniä kyliä.

Itseäni viehätti kovasti myös se, että jouluasetelma oli kontekstualisoitu, tuotu eri aikoihin ja paikkoihin. Esimerkiksi italialaisen vuoristokylän puusepän paja oli mainio: varhaisnuori Jeesus avusti töissä.

Samasta kontekstualisoinnista on kyse aidossa vauvassa ja seiminäyttelyiden parhaimmistossa. Jumalallinen tulee todeksi arjen keskellä. Pyhä näyttäytyy sellaisessa muodossa, jonka voi tavoittaa, vaikka kaikkea sen syvyyttä ei voikaan sanoittaa. Vallitkoon jouluinen rauha sydämissä!



P.S. Toinen näyttely, joka on vielä esillä tammikuun alussa (12.1. asti) ja on erittäin suositeltava, on Sinebrychoffin museon Puut ovat runoja (Kristoffer Albrecht, Taneli Eskola, Ritva Kovalainen ja Pentti Sammallahti). Valtavan upeita valokuvia puista – ja samalla muista.

Hyvä, paha ja Vartija

On vaikeaa tavoittaa samanaikainen hyvä ja paha. Silti ainoa rehellinen vaihtoehto on todeta molempien vahva olemassaolo. Tästä peruslähtökohdasta kumpuavat neljän radiohartauden sarja ja Vartija-lehdessä ilmestynyt artikkeli teologianhistoriasta.

Kirjojen aihe voi kuulostaa tylsältä, mutta sen ei pidä antaa hämätä. Gary Dorrienin teokset liberaaliteologian historiasta Amerikassa johtivat minut monen teologisen löydön äärelle ja olivat jopa lukuelämys. Vasta viime vuosina itselleni on toden teolla selvinnyt, miten vahvasti teologian historiassa lyö aaltoliike. Välillä on tarpeen korostaa hyvyyttä, jottei lamaannus valtaa alaa. Mutta hyvyyden korostus voi langeta ylioptimismiin, ja viimeistään seuraava suuri katastrofi kasvattaa teologeja, jotka korostavat jälleen tarvetta ottaa pahuuden valta riittävän vakavasti.

Tämä aihe ei ole tärkeä pelkästään teologiasta kiinnostuneille, vaan myös muille. Maallistuneissa yhteiskunnissakin käy huonosti, jos hyvän ja pahan todellisuus unohtuu.

Sain tehtäväkseni neljän radiohartauden sarjan, kaksi marraskuussa ja kaksi tammikuussa, ja tämä valikoitui aiheeksi: hyvän ja pahan samanaikaisuus. Taustalla on Dorrienin teoksista tehtyjä löytöjä, kuten Reinhold Niebuhrin, Paul Tillichin ja Langdon Gilkeyn teologian rikkaus. Erityisesti Gilkeyn omaelämänkerrallinen romaani Shantung Compound antoi virikkeitä moneen radiohartauteen: toisen maailmansodan aikainen vankileiri Kiinassa tarjosi yhteiskunnan pienoiskoossa.

Radiohartauksille on tapahtumasivu Facebookissa ja marraskuun hartauksiakin voi kuunnella Yle Areenasta joulukuun alkupuolelle saakka. Aiheet, aikataulu ja linkit ovat alla. Dorrienin teoksista kirjoitin Vartija-lehden tuoreimpaan numeroon esittelyn, jota täydensin nettikirjoituksella. Toivottavasti nämä herättävät ajatuksia: kommentit ovat tervetulleita!

Hyvä ja paha: neljä keskiviikkoaamun radiohartautta
6.11. Arkipäivän tilastoimaton hyvyys
13.11. Perisynti ja perisiunaus
22.1. Haudaniloinen
29.1. Vanhojen viisaus

Lapsi

Lapsi on ihme
joka virtaa lävitsemme.

Syksyn iltapäivälehdet

Paras lööppi on keltamusta
vaahtera kerää katseet
ja sillä on aidosti asiaa.

Nuotiopuita

Ruska on juuri nyt parhaimmillaan pääkaupunkiseudulla. Puista on tullut korurasioita.

Ikkunan takana vaahtera on muuttunut nuotiopuuksi: se palaa kirkkaalla liekillä, ja nyt on puun toinen puoli enää hiillosta.

Tämä syksy on ollut harvinaista herkkua. Syyslomalla Pyhätunturilla oli myös ruska parhaimmillaan, enkä ollut moista maaruskaa nähnytkään. Mieleen iskeytyi sanapari epifaaninen koivu, tarkoittaen keltaisia kultaisia jumalaisia ilmestyksiä.
(Sellainenkin sana saattaa teologikoulutuksen saaneelle mieleen tulla...)

Tänä vuonna olen ollut yhä vaikuttuneempi venäläisen symbolistimaalari Mihail Nesterovin (1862-1942) tauluista. Nesterov on vanha suosikki, mutta nyt löysin  hänen syksyaiheiset taulunsa. Visions of Boy Bartholomew on nerokas ja siitä riittäisi paljon puhuttavaa; mutta yritän joskus julkaista siitä enemmän. Olennaista on tämä: Nesterovin tauluissa jumalallinen ilmentyy puiden ja valon kautta.

P.S. Syksyn sinfonia: Sibeliuksen kuudes, erityisesti osa 4. Syksyn lehdet lentelevät kauniisti ja pitkään, ilma on iholla raikas ja tuuli iloinen - kunnes lopulta aurinko laskee, saapuu yö, talvi ja kuolema. 

(Ja sitten joskus koittaa kevät, mutta se on jo eri sinfonia.)