Kalifornian rannikko, osa 1

(Road trip 10)

Los Angeles, Channel Islands

Päivä 20: Santa Monica, Los Angeles

LA. Liikaa Autoja.
Huokaisen helpotuksesta, kun pääsemme ehjin nahoin ja peltikuorin Gettyn taidemuseon jättimäiseen parkkiluolastoon. Lonely Planet varoitteli Kalifornian liikenteestä, eikä suotta.

Getty on mahtava paikka. Ilmainen ja erittäin laadukas keskus toteuttaa taiteen keskeistä tehtävää: tuo ihmisiä sen luo, muodostamaan suhteen siihen – eli pohtimaan elämää, ja ennen kaikkea elämään sitä. Arkkitehtuuri on huikeaa, samoin maisemat kaupungin ylle – ja horisontissa siintävälle merelle, joka häipyy sinihämyyn. Ilmansaasteet ehkäisevät suurempaa näkyvyyttä. Silti tietoisuus Tyynestämerestä elävöittää.

Itselleni Gettyn kohokohtana on pieni Caspar David Friedrichin maalaus. New Yorkissa näin yhden Met’ssa; täällä kohtaan sellaisen, jota en entuudestaan tunne. Kävely iltahämärässä on mestarin viimeisiä tauluja, jossa tuttuun tapaan päivänajat yhdistyvät elämänaikoihin; kohti kuolemaa ja ylösnousemusta, kuun ja tähdenkin sitä kuvatessa.

Tien päässä odottaa Santa Monica Beach, vastaan vyöryvä valtameri ja tuulessa leijuva oleminen.


Pyöräilemme Venice Boardwalkin ihmissirkuksen ohitse laiturille katselemaan aaltoja ja kaupunkia; hiekka loistaa, meri on vielä kylmä, ihmiset lojuvat kuka missäkin ja autot ovat hetkeksi katveessa.

Illalla, aidon meksikolaisruoan jälkeen, päätämme ajaa Glendalen motelliimme Hollywoodin kautta. Iso virhe: liikenne on yhä illalla aivan kammottavan jumissa, ja yli tunnin junnaamisen jälkeen seikkailemme sivukatuja pitkin eteenpäin.

Päivä 21: LA, Malibu

Chavez Ridgen frisbeegolfrata kiertää harjua kaupungin yllä; liskot viuhahtelevat, peli kulkee ja aurinko porottaa. Ajamme Sunset Boulevardin lähes päästä päähän: Hollywood on niin täynnä väkeä, ettemme halua pysähtyä, ja jätämme myös epämääräiset Beverly Hillsin julkkiskartat ostamatta. Pacific Palisades tarjoaa paratiisinomaisen rauhanhetken: loistavaa kasvisruokaa, meri silmänkantamattomiin ja kukkien loisto.

Malibun rannalla surffareiden kauniit vaimot katselevat märkäpukuisten miestensä edesottamuksia. Ensikertalaiselle koreografian seuraaminen on lumoavaa. Harjoittelijat molskahtelevat aaltoihin yhdessä laidassa, kymmenet kokeneemmat nousevat keskemmällä laudoilleen, ja aallonkärjessä taiturit syöksähtelevät salamannopeina. Likaisen näköiset suuret pelikaanit liitävät komein, vakain liikkein rannan yllä. Laskuveden jättämiä merenihmeitä on mielenkiintoista tarkastella. Kahlaamme rannan poikki, palmut ja vanha valtatie 1 yläpuolellamme.

Santa Monican vuoret ovat hyvin kauniita: turhaan ei Muir kehunut erilaisia Kalifornian vuoria. Palaamme Mulholland Drivea pitkin itään, maisemia ihastellen ja loistavaa intialaista ruokaa nauttien; huoltoaseman pitäjiltä kannattaa kysyä vinkkejä…

Päivä 22: Channel Islands

Aikainen aamu: ajamme Venturaan ehtiäksemme Channel Islandsin lauttaan. Kaametamaraani puskee sumuun ja loikkii aalloilla, pärskeet lentävät. Pian vedestä kohoilee muutakin: delfiinit parveilevat ympärillä, peräaalloissa leikitellen.

Tunnin matkan jälkeen, sumun hälvetessä, merestä kohoaa pieni jyrkkärinteinen saariryhmä. Kansallispuisto tarjoaa ainutlaatuisen ikkunan siihen, miltä Kalifornian rannikko muinoin näytti. Nykyään asumattomalla saarella majailivat aikoinaan intiaanit, sitten eurooppalaiset uudisraivaajat; jälkimmäisten jäljiltä kasvaa villiintynyttä kauraa ja fenkolia, jota luonnon entisöijät yrittävät nyt hillitä. Valas syöksee höyryä aivan laivan vierellä, poikanen seurassaan; hylkeet ja merileijonat leikkivät laineilla, ja tunnelma on kovin kaukainen LA:n rantoihin verrattuna.

Vaellamme luonnonsuojelualueen halki Pelican Cove-poukamaa kohti, omintakeisia kasveja ja mahtavia maisemia ihastellen. Vähitellen vaellusryhmä pienenee ja pienenee, väki kääntyy takaisin ennen jyrkkiä jokikanjoneita. Jatkajat palkitaan upeilla näkymillä: meritähtiä on vielä nousuveden jäljiltä rantakivillä, merileijona uiskentelee lahdella ja aaltojen hengitys humisee rauhoittavasti. Paluumatkalla polkua juoksee vielä vastaan saarikettu, paikan oma nisäkäslaji: tuijotamme toisiamme hiljaisuudessa monta minuuttia.

Kuvia voit katsella tästä linkistä.

Meren rantaan

(Road Trip 9)

Ja jokainen päivä on ihana kuin merelle johtava tie.
- Anthony de Saint-Exupery, Terre des hommes (Siipien sankarit)


Meren rannalle saapumisessa on jotain syvän ikiaikaista. Aava jättää jälkensä rannikon asukkaisiin, jotka ovat aina hivenen erilaisia kuin useimmat sisämaan ihmiset; mutta erityinen vaikutus liittyy matkoihin, jotka saapuvat kaukaa ja päättyvät meren rannalle.

Aaltojen ääni resonoi pyhiinvaeltajan taajuuksilla ihmisessä. Rajallinen ja rajaton kohtaavat, yksilö ja kaikkeus. Ei ole lainkaan erikoista, että lukuisalle Santiagon tien vaeltajille on olennaista tehdä vielä jatkomatka meren rantaan, Finisterraan, ”maan ääreen”. Matka rajalle, laidalle, rannalle on silloin pisimmillään. Kun kasvot käännetään taas maata ja kotia kohti, sinne palataan muuttuneena. Joku polttaa vanhat vaatteensa tästä merkiksi.

Gonna take the state-by-state
‘til I hit the Golden Gate
get my feet wet in the ocean.

I’m still living in the dream we had
for me it’s not over...

Vanha kunnon Neil laulaa, ja kitaran sävelet siivittävät maailman lentoon; matkan tunnuslaulu kiteyttää olennaisen.

Talking ’bout you and me
talking ’bout eternity
talking ‘bout the Big Time.

Neil Young: Big Time

Kuolemanlaakso

(Road trip 8)

Aavikko tuo ihmisestä peruspiirteet esiin. Kuumat erämaat ovat ihmiselle ehkä vielä armottomampia kuin kylmät: turpea helle uhkaa moraalia enemmän. Las Vegasista lähikyliin; samassa pikkukaupungissa tien varresta löytyvät molemmat seuraavista, huonon maun huipentumana rakennettu ”Gentleman’s Club” (jossa ei liene mitään herrasmiesmäisyyttä) sekä huutava tienvarsikyltti.

Naapurina on Kuolemanlaakson kansallispuisto, kuuluisa Death Valley. Laakso vajoaa merenpinnan alapuolelle ja on kuuluisa hurjasta kuumuudestaan. Pelkistetyssä olemuksessaan se tarjoilee hämmentävää, karua kauneutta; aavikon jaloutta, joka käy ihmisen yli ja on hurmannut sellaiset kuuluisat erämaa-ajattelijat kuin Edward Abbeyn tai Joseph Wood Krutchin.

Päivä 19: Death Valley

Hämmentävää: sadekuuroja matkalla kuivuuden pesään. Kevät on viilein ja sateisin aika Death Valleyssa, mutta vesi lankeaa hyvin paikallisina kuuroina. Meille palkintona on täkäläisittäin viileämpi lämpötila (25-30 C) sekä uskomaton valo. Pilvien ja maiseman sävyt houkuttelisivat valokuvaamaan joka toisen mutkan kohdalla, mutta siinä nuoruuden into on häiventynyt järjen alle. Silti pysäytämme useamman kerran tiensivuun, kaikkea kauneutta ei vain voi ohittaa. Valokuvauksellisesti päivä on matkan aivan parhaimpia. (Kuvia voit katsoa tästä.)

Saavumme puistoon idästä, halki kymmenien kilometrien asumattomien osuuksien. Täällä on syytä olla vettä ja bensiiniä riittävästi. Puiston keskus kerää turistit: palmujen keitaan alla on muutama ravintola ja opaskeskus – sekä tietysti golfrata, kun kerran Amerikassa ollaan. Pitäähän sitä Kuolemanlaaksossa golfaamaan päästä, ajattelee amerikkalainen!

Tie vie etelään laaksoa pitkin ja ohittaa outoja ihmeitä. Devil’s Golf Coursen (ei pidä sekoittaa edelliseen rataan…) suolakentät tarjoavat näkymiä toisesta maailmasta. Murtuileva, mustavalkoinen pinta luo tuonpuoleisen tekstuurin maisemaan.

Taaempana häämöttää Badwater Basin, mantereen alin kohta, 86 metriä merenpinnan alla. Suolatasangot ovat auringossa niin vitivalkoisen kirkkaita, että aurinkolasienkin läpi uhkaa häikäistä. Varjot kutistuvat pieniksi aavistuksiksi, nestettä kuluu, horisontti väreilee.

Paluumatkalla voi, ja kannattaa, ajaa yksisuuntaista elämystietä Artist’s Palette –värivuorten ohi. Kivi näyttää kaikenväriset kasvonsa, tie kumpuilee ja kiertelee, valo lepää kaiken yllä. Maapallon ulkopuoliselta näyttävällä seudulla kuvattiin useita kohtauksia Star Wars: Episodi IV-elokuvaan.

Jäätelöä iltapäivän kuumuudessa kaupan luona; modernin matkaajan nautintoja. Suuntaamme kohti länsiuloskäyntiä, pysähtyen matkalla luontopolulle. Vihreät pensaat ja purot yllättävät: jäänteet muinaisesta järvestä muodostavat ekosysteemin, jota pienenpienet kalat elävöittävät. Aurinko kääntyy laskuun ja valonsäteet peilautuvat tummia sadepilviä vasten: laakson keskiosan dyynit loistavat kohdevalossa. Kauempana idässä siintää kivimuodostelmia kuin muinaisten kaupunkien raunioita. Tunnelma on maaginen. Pohjoisempana lepäävät oudot tasangot, joilla kivet liikkuvat toistaiseksi tuntemattomien luonnonvoimien seurauksena (Racetrack).

Yritämme ehtiä Ridgecrestin aavikkokaupunkiin ennen auringonlaskua, ja on pakko jatkaa matkaa. Laaksosta ei pääse pois nousematta vuorille: yli puolentoista kilometrin korkeusnousu ottaa kuumassa lämpötilassa koville, mutta urhea pikkuautomme selvittää tiensä saman tien alkavaan huimaan alamäkeen. Panamint Springsin viehättävä kylä tarjoaa iltaruokaa ja sateenkaariefektin lähivuorilla, kunnes laskeva aurinko värjää pienen aavikkotien majapaikkaa kohti. Iso armeijan lentokone kaartaa yltä, vierellä ovat suuret tukikohdat; valo leikkii oranssin sävyillä ja tekee taivaanrannan pilvistä tuonpuoleisia.