Sibeliuksen kuudes ja syksy

Sibeliuksen kuudes sinfonia: kun loppusyksystä, ikään kuin loppuelämästä,
kaikki elo ja kauneus nousee vielä kerran riemuitsevaan kiitoon,
kauneus kieppuu ilmassa kirkkaana kuin värikkäät lehdet auringossa;
kieppuu useamman kerran, aina uudelleen nousten ja loistaen,
kunnes laskeutuu hiljaa ja hämärä kasvaa ja ensilumi sataa.
Nukkuu odottaen kevättä ja muuttuu mullan kautta uudeksi elämäksi.

Vielä ehti painaa kaasua!

Bussimme odotti liikennevaloissa x-risteyksessä. Poikittain kulkevalla tiellä kiisivät autot. Äkkiä näin, kuinka yksi kuljettajista painoi lujaa kaasua. Vielä kerkesi, vaikka valo vaihtui jo punaiseksi samaan aikaan.

Tuli mieleen ihmisen yleinen käytös ekokriisissä. Punainen valo sieltä juuri tulee, mutta kyllähän-mä-ehdin-vielä kun painan lujaa kaasupoljinta...

Ajattelen ennen kaikkea yhteiskunnallista ja yhteisöllistä tasoa, en yksilöpsykologiaa, vaikka sielläkin sama dynamikkaa usein vallitsee. Pysähtyä pitäisi, mutta sen sijaan painetaan lujempaa kaasua. Että meidän Kanada ehtisi vielä hyödyntää nämä öljyhiekat, että meidän Suomi ehtisi vielä hakata nuokin metsät. Brasilian johdon meininki on lähinnä sitä, että ajetaan, vaikka monta jalankulkijaakin jää suoraan alle.

Kirjoitin äskettäin kirja-arvion Maria Katajavuoren erinomaisesta teoksesta Kuoleman ja elämän kysymys (2018). Sekin nousi aamulla mieleen Itäkeskuksen risteyksessä.

Puukäsityöt ja työelämä

Tein puukäsitöitä viimeksi yläasteella. Kuitenkin ajattelen nykyisiä töitä usein verstaan kautta: aamuisin menen työpajalle.

Ainoa fyysinen yhteys puukäsityöpajaan on tulenarkuus. Akateemisissa toimistoissa on paljon helposti syttyvää paperia (sahanpurua toki vähemmän). Mutta henkiset yhteydet ovat merkittäviä. Kyseessä on työstettäviä kappaleita. Niillä on muoto ja tarkoitusperä. Jokainen niistä vaatii aikansa.

Joskus riittää se, että tuoli pysyy pystyssä eikä istujalle tulee liikaa tikkuja takapuoleen. Toisinaan taas kappaleita hiotaan ja hiotaan. Kauneus ja tarkoituksenmukaisuus liittyvät monin tavoin yhteen.

Olisihan se mukavaa, jos töiden tuotoksia voisi pitää käsissään: jos ne voisi käsittää kehonsa avulla. (Paperipinoa ei lasketa.) Olen yrittänyt kasvattaa itseäni iloitsemaan siitä, kun jonkin esineen saa valmiiksi. Jos voisi tuntea edes vähän puusepän kaltaista iloa, kun jokin artikkeli tai käytännön virikemateriaali valmistuu. Katsella tuotosta, johon kului paljon aikaa ja vaivaa, ja olla tyytyväinen. Tietäen sekä esineen vahvuudet että sen puutteet.

Ajattelen, että puukäsityö-vertaus saattaisi olla laajemminkin hyödyksi akateemisessa maailmassa (ja miksei muussakin nykyajan työelämässä). Jos yrittää tehdä kahtakymmentä erilaista esinettä yhtä aikaa, niin vaikeaksi menee. Työpaja ruuhkaantuu, mieli sekoittuu ja tehdyn työn ilo katoaa jonnekin tavarapinojen alle. Olennainen kysymys on tietysti se, kuka ne työmääräykset valitsee, tekijä itse vai esimiehet.

Tuolivertaus voi helpottaa vaikkapa opinnäytetyön hahmottamista. Huonekalussa on tietyt osat. Ne täytyy vain tehdä. Ilman jalkoja tuoli ei pysy pystyssä eikä ilman istuinta pysy penkillä. Esteettistä hiontaa voi vuorostaan tehdä loputtomasti tai olla tekemättä: tuolien tyylejä on erilaisia.

Kun vuosien lukumäärä alkaa nyt jo nelosella, joutuu tarkemmin miettimään, miten päivänsä rakentaa. On päätöitä, suurempia kaappeja tai kangaspuita, joihin yrittää sälyttää myös sielukkuutta. Niihin kuluu aamupäiviä, paljon parasta työaikaa, mutta niiden luominen tuo myös paljon iloa. Juuri nyt tuleva kirjani, Mieli maassa? Ympäristötunteet (syyskuu, Kirjapaja), on tällainen työ.

Sitten on paljon käyttöesineitä, jotka soljuvat iltapäivisin pajalta: itselleni blogit ja haastattelut. Joihinkin käyttöesineisiin ehtii keskittyä enemmän, joihinkin vähemmän. Käsityöläisen etiikka ei kuitenkaan salli aivan viallisten esineiden eteenpäin antamista.

”Teette työtä pysyäksenne samassa tahdissa kuin maa ja maan sielu.” Paras tuntemani yksittäinen viisauskirja on Kahlil Gibranin Profeetta. Sen ajatukset työstä sykähdyttävät, ehkä vielä enemmän nyt nelikymppisenä kuin kolmikymppisenä, jolloin viimeksi kirjasta bloggasin. 

Työn iloa, tuttavat! Ulottukoon se myös kotitöihin ja työttömyysjaksoihin, jos mahdollista, sillä kutsumustöistä tulkitsen Gibraninkin puhuvan.

(Gibran-lainauksen suom. Annikki Setälä.)

Retriitin jälkimaininki

Hiljaisuuden retriitin jälkimaininki: hetken vielä väreilee rauhan aallokko, ennen kuin väsymys vie sen jälleen pois.

Maailmaa jaksaa katsoa eri tavalla. Talvisen auringonvalon ilo pääsee paremmin läpi. Metron ikkunasta ilahduttavat Herttoniemen siirtolapuutarhan mökit – värikkäät majat täynnä unelmia ja pettymyksiä – ja Kulosaarta ympäröivät merenlahdet. Kirkkojen itäkasvot lepäävät auringossa keskustan suunnassa.

Retriitin rauha tarttuu. Hiljaisuus on kuin ruoka, joka sulattuu osaksi kehoa ja säilyy jonkin aikaa aterioiden jälkeenkin.

Retriittipaikkojen kauneus tarttuu. Tällä kertaa Heponiemen ikivanha ja ikieloisa tammisto, jonka yllä kaartelee kotka kun olemme sunnuntaiaamun pienellä toivioretkellä. Lauantaiaamuna kauris katseli järven jään kirkkaudesta, kun kappelissa väreili aamurukoushetki. Kuinka sopivaa ekopaastoretriitille.

Ja kaksi täyttä nukuttua yötä peräkkäin! Kuinka voikaan ihminen iloita jo siitä, että saa nukkua aamuviiteen asti ilman keskeytystä. Saati sitten kaksi yötä.

Hiljaisuuden retriitin jälkimaininki: hetken vielä väreilee rauhan aallokko, ennen kuin väsymys vie sen jälleen pois. Mutta kevään toivo säilyy.

Ilmastohuoli on otettava vakavasti (YLE)

Suomalaiset ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta ja päättäjien tulisi toimia sen mukaisesti. YLEn tuore kyselytutkimus paljastaa tärkeää tietoa, jota myös minua pyydettiin kommentoimaan. Aivan kuten prof. Jyri Seppälä, myös itse korostin suomalaisten korkeaa koulutustasoa, joka luo luottamusta tieteen tuloksiin. Kansainvälisesti vertailtuna suomalaisilla on myös yhä sellaista luontosuhdetta, jota lukuisista suurkaupungeista ja metsättömistä maista ei helpolla löydä.

Kun on kyse näin laajoista ilmiöistä, asiaan liittyy väistämättä yleistyksiä. Kyllä Suomessakin osataan kieltää ilmastonmuutosasioita (denial, johon sisältyy vähättely ja väistely). Myös luontosuhteen ylläpito vaatii kasvavia ponnistuksia, mutta onneksi monenlaista rikasta ympäristökasvatustoimintaa tehdään eri puolilla maata.

Nuorten vastaukset herättävät lisäkysymyksiä. Nuoret ilmaisevat huolta paljon, mutta toisaalta ilmastonmuutoksen vähättelyäkin esiintyy suhteessa paljon. Haastattelussa kommentoin, että taustalla lienee asian kipeys sekä vaikea yhteiskunnallinen tilanne. Osa nuorista ajautuu kieltämään ilmastonmuutosta, koska he eivät koe, että asialle voisi tehdä mitään. Tuntuu helpommalta yrittää ohittaa asia, mutta mielen sopukoissa säilyy ahdistusta, joka voi kanavoitua ongelmallisilla tavoilla. Kun työelämäkin on murroksessa, voi helposti käydä niin, että murhevarasto on täynnä ilman ympäristöasioitakin.

Molemmat yllä kuvatut nuorten asenteet löytyvät myös muista tutkimuksista, kuten viime vuonna julkaistusta Nuorisobarometrista. Erot sukupuolten välillä ovat kiinnostavia: nuorilla miehillä on taipumus olla vahvemmin (yli)optimistisia helppojen teknologisten ratkaisujen suhteen. YLEn haastatteluun päädyin ennen kaikkea sen kautta, että olen tutkimuksissani yhdistänyt eri alojen näkemyksiä tunteiden merkityksestä ympäristöasioissa. Voi hyvin olla, että naisten ilmaisema laajempi ilmastohuoli on yhteydessä siihen, että naiset ovat toistaiseksi muutenkin uskaltaneet ilmaista tunteitaan enemmän kuin miehet (yleistyksiä taas).

Mielenkiintoista olisi tietää, minkä verran kyselyn tuloksiin on vaikuttanut se aiempaa realistisempi ja avoimempi ilmastonmuutoksen käsittely, jota syksystä 2017 lähtien on käyty. Siihen ovat vaikuttaneet esimerkiksi BIOS-tutkimusryhmän ja YLEn yhteistyö, Hyvän sään aikana -kirja ja osittain myös oma Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo -kirjani. Suunta on hyvä: kohti tunteiden myöntämistä ja sitten kohti järjellistä suunnittelua.

Aiheen käsittely YLE:n televisiouutisissa: https://areena.yle.fi/1-4235734  (kohdasta 1.35->)

Hyvän sään aikana

Onnittelut toiselle tärkeälle ympäristökirjalle! Hyvän sään aikana –teos on rohkea ja laadukas kertomus Suomesta muutoksen kynnyksellä. Hanna Nikkanen ja 21 viestinnän opiskelijaa Tampereen yliopistosta ovat koonneet helposti luettavan mutta syvällisen tietopaketin.

Kirja on saanut runsaasti kehuja ja ollut mukana monissa palkintosarjoissa. Tässä nostan esiin muutaman syyn sille, miksi kirja on tärkeä myös ympäristöahdistuksen ja toivon kannalta. Käytän tuoreen Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo -kirjani käsitteitä.

Kirja sisältää henkilökohtaisia kertomuksia ympäristöahdistuksesta.

Esimerkiksi Johdanto sekä ”Tosi valheita”-luku kertovat tunteista avoimesti. Tämä vaatii rohkeutta, mutta samalla auttaa sekä kertojia että lukijoita.

Kirja käsittelee myös eräitä teorioita ympäristöahdistukseen liittyen.

Päin helvettiä?-kirja oikeastaan jatkaa siltä yhteiseltä pohjalta, mitä ”Tosi valheita”-luku käsittelee. Molemmat kirjat painottavat sitä, että ympäristöasioiden henkisiin ulottuvuuksiin tulisi kiinnittää lisää huomiota. Käsiteltäviä aiheita ovat esimerkiksi kognitiivinen dissonanssi eli epäsointu, ympäristöasioiden vaikutukset hyvinvointiin ja erilaisten narratiivien merkitys.

Kirja luottaa ihmisiin.

Lähtökohta on se, että ihmisiä aidosti kiinnostaa, ja että he kykenevät käsittelemään ristiriitaisia tilanteita. Itse asiassa ihmiset haluavat kuulla vahvistuksen omille tuntemuksilleen siitä, että tilanne todella on hyvin ristiriitainen. Hyvän sään aikana-kirja ei käytä Päin helvettiä?-kirjan käsitteitä ”apatian myytistä”, mutta perusta on sama: ihmiset eivät ole niin välinpitämättömiä tai saamattomia kuin mitä joskus kuvitellaan.

Kirja tekee ilmastonmuutoksesta hyväksytyn puheenaiheen.

Kirjan saama suuri huomio osoittaa sen, kuinka iso tarve ihmisillä on käsitellä näitä teemoja yhdessä ja julkisesti. Jos käytetään Päin helvettiä?-kirjan esittelemiä käsitteitä, niin voi sanoa, että

Hyvän sään aikana -teos osallistuu ”sosiaalisesti rakennetun hiljaisuuden” murtamiseen. Teos antaa myös ääntä ympäristösurulle, josta on liian usein tehty ”äänioikeudetonta surua”.

Kirja kertoo monista ihmisistä ja asioista, jotka ovat toivon merkkejä.

Teos pyrkii aitoon realismiin: siihen, että samaan aikaan tapahtuu sekä hyvää että pahaa. Päin helvettiä?-kirjassa tällaisesta käytetään nimitystä kahden tason näkökyky, joka johtaa moniulotteiseen elämään. On hyvin tärkeää, että Hyvän sään aikana-teos nostaa esiin inspiroivia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat säilyttäneet toimintakykynsä. Joukossa on monia henkilöitä, jotka ovat itsellenikin toivon merkkejä, kuten vaikkapa ilmastotutkija Markku Kulmala.

Kannattaa tutustua kirjaan ja tulla esimerkiksi Heurekan Hyvän sään aikana –tapahtumaan lauantaina 25.11.!

http://improbatur.fi/ilmastonmuutoksesta-kannattaa-kiinnostua-ja-nopeasti/

Ympäristöahdistus ja toivo

Uusi kirjani ”Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo” ilmestyy virallisesti 26. lokakuuta. Kyseessä on ensimmäinen laajempi teos aiheesta. Toiveeni on, että lukija ymmärtää kirjan avulla paremmin omia ja muiden tunteita ympäristöasioihin liittyen.

”Suren sitä, kun naapurista kaadettiin metsä.”
”Tuntuu niin ahdistavalta, kun ilmastonmuutoksen seuraukset vaikuttavat pahenevan koko ajan.”
”En halua olla tekemässä lapsia maailmaan, jonka ekologinen kantokyky heikkenee alati.”

Nämä ja monet muut tunteet saavat kirjassa sanoituksensa. Sisällytän ympäristöahdistus-käsitteen alle monenlaisia vaikeita tuntemuksia ja ajatuksia. Psykologit ja sosiologit ovat maailmalla tehneet aiheesta uraauurtavaa tutkimusta. He ovat huomanneet, että ihmiset usein vaikenevat näistä asioista, koska eivät löydä keinoja tuoda tunteitaan esiin. Kirjani avulla yritän omalta osaltani auttaa tilannetta. Kaikkia ei ahdista, mutta heidänkin olisi hyvä ymmärtää toisten tunteita.

Kirjassa on kaksi pääosaa. Niistä ensimmäinen kuvaa monista eri näkökulmista käsin ympäristöahdistukseen liittyviä asioita. Erityishuomiota kiinnitän erilaisiin tunteisiin. Pinnan alla vaikuttaa kuplivan epämääräistä syyllisyyttä ja häpeää, surua ja vihaisuutta. Tunteita olisi tärkeää päästä käsittelemään yksin ja yhdessä, jotta ne eivät kanavoituisi vääriin paikkoihin tai koteloituisi ahdistukseksi.

Kirjan toinen osa käsittelee toivon luonnetta ja sen merkkejä nykyaikana. Ympäristöahdistus voi myös muuttua voimavaraksi. Kun yhdessä jaamme tuntojamme ja teemme asioita maapallon hyväksi, se voimauttaa ja piristää. Maailman kokonaistilanne on vakava, mutta samaan aikaan on olemassa valtavasti toivon merkkejä, jotka eivät vain yleensä pääse esiin. Kirjassa on niistä pitkä luku.

Tässä lainaus kirjan johdannosta ja kuvaus kahdesta keskeisestä teemasta.

”Toivo, jonka rakennusaineita käsittelen kirjan toisessa osassa, liittyy läheisesti rohkeuteen, luottamukseen ja sitkeyteen. Erityisesti korostan kahta olennaista asiaa: mielen vuodenaikoja ja kahden tason näkökykyä.

Mielen vuodenajoilla tarkoitan sitä, että erilaisten kausien esiintyminen kannattaa hyväksyä. Joskus jaksaa olla valoisampi, joskus masentaa enemmän. Vuodenaikojen teema muistuttaa siitä, että toisenlainen aika voi koittaa. Jopa talven pimeydessä voi olla jonkin uuden alku. On vain sitkeästi käytävä odottamaan kevättä ja harjoittamaan hyveitä. Ei pidä vaatia itseltään liikoja, kuten ainaista pirteyttä, mutta ei myöskään kannata hyväksyä pelkkää masentuneisuutta.

Kahden tason näkökyky on lahja ja taito, jonka avulla huomaamme, kuinka maailmassa tapahtuu koko ajan sekä hyvää että pahaa. Yleiset tunnetilamme voivat vääristyä kumpaan suuntaan tahansa, ylioptimismiin tai lannistavaan masennukseen.”
- Päin helvettiä?, luku 1

Toivottavasti löydät kirjasta hyödyllisen matkakumppanin. Tervetuloa myös keskustelemaan kirjasta ja aiheesta! Keskustelua voi käydä kirjan myöhemmin avattavilla Facebook-sivuilla sekä myös täällä blogissa. Toivottavasti käyt sitä myös livenä läheistesi kanssa.





Ympäristöahdistuksesta voit kuulla ja lukea lisää:

- la 7.10. Helsingin Sanomat, Lauantai-osan sivut 2-3 (Antti Tiaisen haastattelu Panu Pihkalasta)

- to 12.10. Hollo Conference, Taideyliopisto, Anna Lehtosen ja Panu Pihkalan esitelmä taidekasvatuksesta ja ympäristöahdistuksesta klo 11.30, Helsinki

- ti 17.10. Luento ympäristöahdistuksesta ja teologiasta, Chicago, Lutheran School of Theology, 11.45-13

- ti 31.10. klo 13.03 - 14 YLE Puhe, Perttu Häkkisen vieraana Panu Pihkala

- su 5.11. Vaellus luontokeskus Haltian lähimaastossa, oppaana PP, järjestäjänä Espoon seurakunnat. Pieni ”luontopyhiinvaellus”, jossa yhtenä aiheena myös ympäristöahdistus ja toivo.

- ke 22.11. Ekosäätiön luentosarja, teemana vesi ja siihen liittyvät asiat, PP mukana paneelissa, Sitran torni, Helsinki

- la 25.11. Heurekassa suuri Hyvän sään aikana –ilmastotapahtuma
Noin klo 16.30 Panu Pihkalan puheenvuoro ja haastattelu

- ma 27.11. Oulu, Tuiran seurakunnan tapahtuma ”Luther ja luonto”. Luennoitsijana PP, yhtenä aiheena myös ympäristöahdistus ja toivo.
 
- to 14.12. Ympäristökasvatus-tapahtuma, Helsingin yliopiston tiedekulma
Klo 14-15 “Ilmastonmuutos – ilmastoahdistus – ilmastokasvatus”, panelisteina John Webster, Panu Pihkala ja Laura Riuttanen, puheenjohtajana Hannele Cantell


[Lisätty 9.11.: Linkki Perttu Häkkisen ohjelmaan ja loppuvuoden tapahtumia]


- Hartauksia aiheesta:
YLE radio 1 torstaisin klo 18.50

To 12.10. Kahden tason näkökyky

To 19.10. Toivo vastoin toivoa

neliosaisen sarjan aiemmat osat:

to 31.8. Jeesus katsahti häneen ja rakasti häntä
(toiselta nimeltään: Vanhurskauttamisoppi ja ympäristökäyttäytyminen)

to 7.9. Kyky nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat
(toiselta nimeltään: Ristin teologia ja antroposeenin aika)¨

Tekstejä:

- Elonkehä 3 / 2017: ”Ympäristöahdistus ja ihmisten välinen vuorovaikutus”

- Yleistajuisia artikkeleita tutkimukseen perustuen:

”Kuinka käsitellä maailman ongelmia? Traagisuus ja toivo ympäristökasvatuksessa”, Ainedidaktiikka 1 (1), 2–14.

”Miksi ilmastonmuutoksesta on niin vaikea puhua? Monitieteellisiä näkökulmia”, Tieteessä tapahtuu 35 (1), 23–29.

- Akateeminen artikkeli ympäristökasvatuksesta ja näistä teemoista:
"Environmental Education After Sustainability: Hope in the Midst of Tragedy", Global Discourse 7 (1), 109–127.

Helsinki talvisin

Helsingissä asuminen talvisin on kuin eläisi tunnelissa, jossa on pelkät hätäuloskäynnin valot päällä. Joskus harvoin, kun normaalit valot syttyvät, tulee heti epätavallisuuden olo (joskin piristävä).

Elämän vuodenajat: kesä

Keskikesä
lapsiperhevuodet

(se aika, jolloin kaikkea vihreyttä ja täyteyttä ei enää täysin huomaa ympärillä, koska sitä on niin paljon; vehreyden keskellä elämä kulkee samaan aikaan hitaasti ja nopeasti, nousee päivä laskee päivä, taustalla tuuli humisee lehvistöissä – ja äkkiä havahdut, että kesä on ohi)

You Got the Love (Youth)

(You Got the Love. song & lyrics Anthony B. Stephens, Arnecia Michelle Harris & John Bellamy.)

“Sometimes I feel like throwing my hands up in the air.”
Kuulostaako tutulta? Minulle ainakin.

“Sometimes it seems that the going is just too rough
And things go wrong no matter what I do...”

Palaan aina ajoittain Tolkienin kirjeisiin hengellisenä ravintona. Ei saarnoina, ei hartauksina, vaan elämän keskelle tulevien sanojen vuoksi; sellaisten sanojen, joiden taustalta kumpuaa usko ja heittäytyminen Korkeamman varaan.

”Life is rather above the measure of all of us (save for a very few perhaps).” Tämä iäkkään Tolkienin lause on hyvin usein lohduttanut minua. Yli menee, yli käy.

“Now and then it seems that life is just too much
But you’ve got the love I need to see me through.”

Laulu tehtiin jo 1986, itse tutustuin sen miksattuun versioon 1997 ja nyt se soi Youth-elokuvan avausraitana ja avaimena. Elokuvassa vanhat miehet yrittävät jotenkin selvitä tilanteesta, jossa menneisyys on jo kaukana ja tulevaisuus lyhyt.

“Time after time I think, ‘Oh, Lord, what's the use?’
Time after time I think it's just no good
 ‘Cause sooner or later in life, the things you love you lose.”

Suhde menetyksiin on elokuvan yksi pääteema. Eros on poissa, agape suurissa vaikeuksissa, mutta filia, ystävyysrakkaus, sentään on toistaiseksi jäljellä – mutta kuinka kauan?

Tolkien liittyisi laulun säkeisiin luultavasti täydestä sydämestä:
“When food is gone you are my daily meal
When friends are gone I know my Saviour’s love is real.”

Kuka on tämä Sinä, jota puhutellaan uskonnossa ja taiteessa, klassikoissa ja populaarikulttuurissa? Uskovalle ihmiselle inhimillinen ja jumalallinen liittyvät yhteen. Maallinen ja taivaallinen rakastaja.

Youth-elokuvassa nuorempi päähenkilö lainaa Novalista: ”Olen aina matkalla kotiin, aina matkalla kohti isäni taloa.” Tätä pidän toisena avaimena elokuvan puolikätkettyyn hengelliseen ulottuvuuteen. Kaiken maineen, rahan ja elämän korskan alla on syvempi ulottuvuus. Kaikkien ihmissuhteisiin liittyvien sotkujen ja autuuksien taustalla, kaikkien löytämisten ja menetysten keskellä elämässä kulkee syvä juonne. Elämän absurdiuteen ja kuoleman lähes koomisen mahtavaan valtaan tuo vastavoimansa Rakkaus. Suuri Kauneus.

Luovuttaminen voi kääntyä heittäytymiseksi.

“Sometimes I feel like throwing my hands up in the air
‘Cause I know I can count on you
Sometimes I feel like saying, ‘Lord, I just don’t care.’
But you’ve got the love I need to see me through.”

See me through. Se tapahtuu Youth-elokuvan päähenkilölle. Ja pohjalla on lopulta yksinkertainen mutta kaunis laulu, Simple Song, laulu elämälle ja rakkaudelle.