Kohti vuotta 2014

Kiertokulkujen väliaika jää taakse: talvipäivänseisaus, joulu ja uudenvuodenvietto. Rituaaliset ajat osoittavat metkasti, miten ihmiskunta yhä seuraa ikiaikaisia perinteitä.

Juhani Rekolan esseet käsittelevät tätä ajanjaksoa tavalla, joka ei ole tavallisin. Kaikenlainen ylipositiivisuus on poissa, ehkä jopa positiivisuus. Silti äskettäin uudelleenjulkaistua Ilo pimeydessä –kokoelmaa voi suositella. Rekolan lause on kirjallisesti kovatasoista, syvällistä ja kiinnostavaa.

Vuosien välissä on perinteisesti aika luoda katsaus menneen ja tulevan välille. Tässä sellainen omien kirjoitusteni osalta, niille jotka haluavat lukea.

Retki-lehden pitkä sarja Amerikan kansallispuistoista ja luontovaikuttajista oli viime vuoden ilojani. Sarja päättyi syksyllä, mutta Ympäristökasvatus-lehdessä jatkuu toinen, lyhyempi luontovaikuttajien esittelysarja. Henkilögalleria on paljolti sama, mutta myös uutta on luvassa, kuten Liberty Hyde Baileyn esittely.

Crux-lehden Säkeistö arkeen –sarja, joka on ruotinut virsien teologiaa, jatkuu uudistuneena: nyt kohteena on jumalanpalvelus. Säkeistö pyhään –sarja tekee läpileikkauksen messun eri osiin ja niihin nivoutuviin virsiin. Ensimmäinen osa pohtii messun alkua ja ripin asemaa: jääkö se kynnysmatoksi, jota ei juuri huomata?

Tolkienin teologiaa ja filosofiaa käsittelevä artikkeli ilmestyi viimein loppuvuodesta, tuoreen Hobitti-elokuvan julkaisun alla. Tolkienista olisi hauska kirjoittaa ja luennoida enemmänkin, mutta saa nähdä, koska siihen löytyy aikaa ja tilaisuus; väitöskirja ja lapsenhoito täyttävät vuoden 2014 tehokkaasti.

Tammikuussa tapahtuu puheenvuorojen rintamalla, helmikuu lieneekin hiljaisempaa. Keskiviikkona 15.1. julkaistaan Vihreät riparit –hankkeelle kirjoittamani Eläimet ja kristinusko –materiaali, joka on suunnattu paitsi ripareille, myös muuhun käyttöön. Netistä löytyvät vihkosen tueksi myös oppituntimoniste ja sen käyttöohje. Eläimet ovat myös akateemisen teologian kannalta kiehtova aihe, josta ilmestyy englanniksi kirjallisuutta koko ajan enemmän.

Hyvän ja pahan samanaikaisuutta ruotiva radiohartauksien sarjani päättyy tammikuun lopussa. Keskiviikkoaamuina 22.1. on teemana Haudaniloisuus ja 29.1. Vanhojen viisaus. Harva tehtävä, jossa tulee valmistaa puheenvuoro, on yhtä mielekäs. Yleisö on suuri ja sisältää paljon väkeä, jota ei yleensä kirkkosaleissa näe. Seitsemän minuutin raami tarjoaa mahdollisuuden sanoa jotain, mutta ei liikaa. Siinä riittää haastetta.

Tätä kirjoittaessani maa on vihdoin valkoinen myös Helsingissä. Karkottakoon se kaamosmasennukset ja peittäköön vanhat ajat valkeudella! Kiitos Sinulle blogin seuraamisesta ja hyvää uutta vuotta.

Joulun lapsi

Vasta tänä vuonna olen ymmärtänyt sen syvyyden, joka liittyy käsitteeseen Joulun lapsi. En tunne mitään yhtä puhdasta kuin pienen vauvan iloinen katse: siinä pelkistyy hyvyys, valo ja kauneus. Ihmiselämän kaikenlaiset naamiot ja tahrat ovat vielä poissa.

Jokaisessa lapsessa on jumalallista, mutta Joulun lapsessa vauvankasvojen puhtauteen yhdistyy Jumalallisuus. Seimessä makaava vauva on puhdas kuva Jumalan hyvyydestä.

Ennen pidin seimiasetelmia sinänsä mukavina, mutta nyt ymmärrän paremmin niiden ytimessä olevan kauneuden. Seimien rakentaminen on merkittävä perinne monessa maassa ja lisääntyy Suomessakin. Monessa kaupungissa on tarjolla erilaisia seimiä näyttelyissä ja näyteikkunoissa.

Helsingin tuomiokirkon kryptassa on loppiaiseen asti esillä harvinainen seiminäyttely. Italiassa perinne on vahva ja seimet ovat pienoismalleja, monet niistä pienoisdraamoja. Näyttelyn suurimmat asetelmat ovat pieniä kyliä.

Itseäni viehätti kovasti myös se, että jouluasetelma oli kontekstualisoitu, tuotu eri aikoihin ja paikkoihin. Esimerkiksi italialaisen vuoristokylän puusepän paja oli mainio: varhaisnuori Jeesus avusti töissä.

Samasta kontekstualisoinnista on kyse aidossa vauvassa ja seiminäyttelyiden parhaimmistossa. Jumalallinen tulee todeksi arjen keskellä. Pyhä näyttäytyy sellaisessa muodossa, jonka voi tavoittaa, vaikka kaikkea sen syvyyttä ei voikaan sanoittaa. Vallitkoon jouluinen rauha sydämissä!



P.S. Toinen näyttely, joka on vielä esillä tammikuun alussa (12.1. asti) ja on erittäin suositeltava, on Sinebrychoffin museon Puut ovat runoja (Kristoffer Albrecht, Taneli Eskola, Ritva Kovalainen ja Pentti Sammallahti). Valtavan upeita valokuvia puista – ja samalla muista.

Hyvä, paha ja Vartija

On vaikeaa tavoittaa samanaikainen hyvä ja paha. Silti ainoa rehellinen vaihtoehto on todeta molempien vahva olemassaolo. Tästä peruslähtökohdasta kumpuavat neljän radiohartauden sarja ja Vartija-lehdessä ilmestynyt artikkeli teologianhistoriasta.

Kirjojen aihe voi kuulostaa tylsältä, mutta sen ei pidä antaa hämätä. Gary Dorrienin teokset liberaaliteologian historiasta Amerikassa johtivat minut monen teologisen löydön äärelle ja olivat jopa lukuelämys. Vasta viime vuosina itselleni on toden teolla selvinnyt, miten vahvasti teologian historiassa lyö aaltoliike. Välillä on tarpeen korostaa hyvyyttä, jottei lamaannus valtaa alaa. Mutta hyvyyden korostus voi langeta ylioptimismiin, ja viimeistään seuraava suuri katastrofi kasvattaa teologeja, jotka korostavat jälleen tarvetta ottaa pahuuden valta riittävän vakavasti.

Tämä aihe ei ole tärkeä pelkästään teologiasta kiinnostuneille, vaan myös muille. Maallistuneissa yhteiskunnissakin käy huonosti, jos hyvän ja pahan todellisuus unohtuu.

Sain tehtäväkseni neljän radiohartauden sarjan, kaksi marraskuussa ja kaksi tammikuussa, ja tämä valikoitui aiheeksi: hyvän ja pahan samanaikaisuus. Taustalla on Dorrienin teoksista tehtyjä löytöjä, kuten Reinhold Niebuhrin, Paul Tillichin ja Langdon Gilkeyn teologian rikkaus. Erityisesti Gilkeyn omaelämänkerrallinen romaani Shantung Compound antoi virikkeitä moneen radiohartauteen: toisen maailmansodan aikainen vankileiri Kiinassa tarjosi yhteiskunnan pienoiskoossa.

Radiohartauksille on tapahtumasivu Facebookissa ja marraskuun hartauksiakin voi kuunnella Yle Areenasta joulukuun alkupuolelle saakka. Aiheet, aikataulu ja linkit ovat alla. Dorrienin teoksista kirjoitin Vartija-lehden tuoreimpaan numeroon esittelyn, jota täydensin nettikirjoituksella. Toivottavasti nämä herättävät ajatuksia: kommentit ovat tervetulleita!

Hyvä ja paha: neljä keskiviikkoaamun radiohartautta
6.11. Arkipäivän tilastoimaton hyvyys
13.11. Perisynti ja perisiunaus
22.1. Haudaniloinen
29.1. Vanhojen viisaus

Lapsi

Lapsi on ihme
joka virtaa lävitsemme.

Syksyn iltapäivälehdet

Paras lööppi on keltamusta
vaahtera kerää katseet
ja sillä on aidosti asiaa.

Nuotiopuita

Ruska on juuri nyt parhaimmillaan pääkaupunkiseudulla. Puista on tullut korurasioita.

Ikkunan takana vaahtera on muuttunut nuotiopuuksi: se palaa kirkkaalla liekillä, ja nyt on puun toinen puoli enää hiillosta.

Tämä syksy on ollut harvinaista herkkua. Syyslomalla Pyhätunturilla oli myös ruska parhaimmillaan, enkä ollut moista maaruskaa nähnytkään. Mieleen iskeytyi sanapari epifaaninen koivu, tarkoittaen keltaisia kultaisia jumalaisia ilmestyksiä.
(Sellainenkin sana saattaa teologikoulutuksen saaneelle mieleen tulla...)

Tänä vuonna olen ollut yhä vaikuttuneempi venäläisen symbolistimaalari Mihail Nesterovin (1862-1942) tauluista. Nesterov on vanha suosikki, mutta nyt löysin  hänen syksyaiheiset taulunsa. Visions of Boy Bartholomew on nerokas ja siitä riittäisi paljon puhuttavaa; mutta yritän joskus julkaista siitä enemmän. Olennaista on tämä: Nesterovin tauluissa jumalallinen ilmentyy puiden ja valon kautta.

P.S. Syksyn sinfonia: Sibeliuksen kuudes, erityisesti osa 4. Syksyn lehdet lentelevät kauniisti ja pitkään, ilma on iholla raikas ja tuuli iloinen - kunnes lopulta aurinko laskee, saapuu yö, talvi ja kuolema. 

(Ja sitten joskus koittaa kevät, mutta se on jo eri sinfonia.)

Vauvan katse

Mitä vauvan silmissä näkyy?

Olen hämmästynyt siitä, miten kiehtovaa pienenkin vauvan kanssa seurustelu on. Kun kuuden viikon ikä saavutetaan ja katsekontakti sekä hymyt vahvistuvat, alkaa erikoinen aika.

Vauvat ovat täysin aitoja. He ilmaisevat tunnetilan täydesti, koko olemuksellaan. Vaikka vauvan huuto saattaakin olla rasittavaa, jos on itse väsynyt, on vauvojen kommunikaation rehellisyys koskettavaa. Koko ilme, kasvot, keho viestittävät tunnetilaa. Jos se on hymy, on lopputulos autuas.

Vauvat eivät vielä ole ”oppineet” ihmisen osan perusmetkua: naamioiden pystyttämistä. Pian se alkaa, eikä pääty, paitsi ehkä aivan vanhana (tai mystikkojen sekä muiden hullujen osalta).

Joskus naamiot ovat toki tarpeen, jotta ihmiset selviävät toistensa kanssa. Mutta usein olen miettinyt, miksi aikuisten pitää käyttää naamioita silloinkin, kun se on turhaa. Mitä tapahtuisi, jos uskaltaisimme aitouteen, samalla hilliten itsekkyyttämme? Voisiko tuloksena olla sen valloittavuuden kaltaisuutta, jota vauvat ilmentävät?

Vauvoilla on vielä yksi erityiskyky. Koska syntymästä on niin vähän aikaa, heidän katseessaan näkyy sellainen puhtaus, joka heijastaa tuonpuoleista.

Kohtasin kirjassa toistaiseksi parhaan sanoituksen tästä ilmiöstä. Voitto Viron hieno ja hämmentävä Minä laulan lapselleni –kirja (1959, s.137) lainaa Friedrich Kayssleria:

Vastasyntyneen lapsen syvät, pohjattomat silmät näyttävät puhuvan meille asioita, näkymättömiä asioita, joiden edessä meitä värisyttää, joita varttuneempi lapsi ei milloinkaan pysty ilmaisemaan, koska he joutuvat näkyväisten asiain painon alle täydellisesti hautautumaan.

Itse en sanoisi, että ”ei milloinkaan”, sillä onneksi kaikki eivät hautaudu täydellisesti maallisten murheiden alle. Mutta harvinaista on sellainen silmien sanoma, jota vauvat välittävät.

Pieni rakkaudentunnustus

Tunnustan: rakastan. Nimittäin Before -elokuvasarjaa.

Jos olet romanttinen (ja vielä erityisesti jos olet teini), Before Sunrise laulaa vastustamattomasti nuoruudesta ja elämän matkoista. Etsin pitkään Kath Bloomin levyä.

Kymmenen vuotta myöhemmin olet ehkä naimisissa tai vakituisessa parisuhteessa, ja Before Sunset puhuu uskottavasti ja älykkäästi vanhenemisesta, unelmien muuttumisesta ja persoonallisuuksien monimutkaisuudesta.

Jälleen kymmenen vuoden kuluttua, keski-iän kynnyksellä, unelmien arvon muistaminen on entistä vaikeampaa, pitkää parisuhdetta voi helposti pitää itsestäänselvyytenä ja usein lastenhoito haastaa suhteen kestävyyden – ja Before Midnight sähähtelee juuri sillä taajuudella.

Äskettäin julkaistu Rakkautta ennen keskiyötä on hieno elokuva, joka käsittelee parisuhteita harvinaisen moniulotteisesti. Se on myös melkoinen elokuvatekninen taidonnäyte: ohjaaja Richard Linklater ja pääosia näyttelevät Julie Delpy ja Ethan Hawke onnistuvat erittäin pitkien ja intensiivisten yhtäjaksoisten kohtausten tekemisessä. (Kuvaaja Christos Voudourisille pisteet myös.)

Elokuvalla on erityispiirre: se on paras tuntemani elokuva parisuhteessa tapahtuvasta riitelystä. Leffaa voisi hyvin käyttää parisuhdekurssien keskustelumateriaalina. Mutta miksi riitelyn kuvaus on niin onnistunutta? Mainitsen kolme asiaa.

Henkilöt ovat samaan aikaan oikeassa ja väärässä, kuten oikeissakin riidoissa usein tapahtuu. Ei ole kyse siitä, kumpi on yksinkertaisesti oikeassa: vaan molemmat ovat sekä osittain oikeassa että osittain väärässä. Etenkin riidan edetessä.

Before Midnight kuvaa hienosti sitä, miten parisuhteessa vallitsevat perusjännitteet pääsevät riitatilanteiden kärjistyessä esiin ja vaikeuttavat riidan lopettamista. Esimerkiksi (avio)erosta aiheutuvat ongelmat siitä, miten ja missä aiemmasta suhteesta syntyneitä lapsia hoidetaan, väistämättä luovat paineita. Nykyisessä suhteessa aikoinaan tehdyt ratkaisut saattavat yhä hiertää, vaikka niistä on (monta kertaa) sovittu.

Viimeiseksi, elokuva kiinnittää mainiosti huomiota henkilökohtaisiin ongelmanratkaisukeinoihin, jotka kumpuavat sekä persoonallisuuksien luonteesta että opituista käyttäytymismalleista. Näiden keinojen skaala on laaja: myönnytyksiä, uhkailuja, neuvottelua, pakenemista, yrityksiä vain unohtaa… Luultavasti yksi syy, miksi pidin elokuvasta niin paljon, on siinä esiintyvä sama strategia jota itse huomaan käyttäväni (silloin harvoin kun riitelemme :) - eli yritys ratkaista pattitilanteita huumorilla.

Yleensä ne riidat, jotka kärjistyvät, ovat laajemmasta näkökulmasta katsottuna sekä karmeita että koomisia. Ihmisillä on anteeksiantamisen avaimet käsissään, ja silti he sätkivät kuin pellet. Tämän voi tajuta vaikkapa Kreikan-loman viimeisenä yönä.


P.S. Vauvaperhekin voi päästä leffaan, kiitos isovanhempien.

Miksi pidin Tolkien-messusta

Temppeliaukion kirkossa 11.8.2013 pidetyn Tolkien-teemaisen messun analyysi.

Ensiksi: koska otsikko on harhaanjohtava. Kyse oli ensisijaisesti messusta. Seurakunnan sunnuntaijuhlasta. Vasta toissijaisesti oli kyse Tolkien-teemaisesta messusta. Tämä kävi hienosti selväksi heti johdantosanoista.

Toiseksi: koska Tolkienin teokset sisältävät paljon kristillisesti olennaista. Teologiaa voi esiintyä myös kertomusten muodossa, ilman yksioikoisia opetuksia. Tämä messu tavoitti monia keskeisiä teologisia teemoja, jotka ilmenevät Tolkienin kirjoissa:

• Vähäpätöinen voi olla lopulta suurta. Ulkonäkö pettää.
• Maailmankaikkeus on lopulta hyvä, vaikka pahuus riivaa sitä. 
• Kaikista urheimmatkaan kuolevaiset olennot eivät ole täydellisiä, vaan lankeavat kiusauksiin, kuten sankarillinen Frodokin lopulta teki. 
• Viime kädessä armo pelastaa meidät. 

Kolmanneksi: koska messu tavoitti lukuisia ihmisiä, jotka eivät usein – jos koskaan – käy kirkossa. Messun vire oli avoimen ja positiivisen kristillinen, ja se suuntautui evankeliumin tarjoilemiseen fantasiakirjallisuuden ystäville, joita oli Helsingissä koolla erityisessä tapahtumassa.

On todettava, että messuun liittyi myös ongelma. Kun mediassa huudellaan Tolkien-messusta ja haltiakielisestä psalmista, käy hyvin helposti niin, että juttu vaikuttaa julkisuushakuiselta tempaukselta. Kirkko näyttäytyy sirkustemppujen esittäjänä, joka epätoivoisesti kerjää huomiota. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse Tolkien-messussa, ei ainakaan järjestäjien päämotiivina tai sen vaikutelman perusteella, mikä messusta syntyi paikalla olijalle. Julkisuus on hyvin vaikea laji: sitä tarvitaan, jos halutaan tavoittaa muuten etäällä olevia ihmisiä, mutta siinä on aina riskinsä.

P.S. Mitä muuten tapahtuisi, jos Tolkien-messun sijaan julkisuudessa pyörisikin tieto ”C.S. Lewis –messusta”? Veikkaisin, että se ei herättäisi yhtä suurta aprikointia. Onko niin, että Lewis on laajemmin hyväksytty kristilliseksi ajattelijaksi, vaikka molemmilla näistä ystävyksistä on erittäin syvällistä teologiaa?  ”Narnia-messu” olisi eri asia, mutta Tolkien-messuakaan ei kutsuttu vaikkapa Hobittimessuksi, ja silti kaikenlaisia ”suippokorvat siellä kokoontuu” -lausumia olen kuullut.

P.P.S. Messun saarna (Petri Tikka)

Lapsi: vaellus

Vauvan hoitaminen on kuin vaelluksella olemista: päivä täyttyy tarpeellisista askareista, jotka tulee tehdä. Jos olosuhteet ovat riittävän hyvät, onnellisuus riippuu paljolti siitä, miten asennoituu.

Vaeltaessa aikakäsitys muuttuu. Elämä pelkistyy perusasioihin. Kellonajat eivät ole niin tärkeitä. Olennaista on ruoka, juoma, kulku, virtaus, lepo.

En ole ikinä vaelluksella pitänyt tarpeellisia toimia mitenkään inhottavina, kuormittavina tai pahalla tavalla työläinä. Jos vettä pitää hakea joesta, sitä haetaan. Jos taival on taitettava sateessa, niin tehdään. Ruoka on laitettava, tavarat on huollettava, joka aamu on pakattava ja jatkettava matkaa. Ja tämä kaikki ei ole ”työtä”, vaan hyvää perustekemistä.

Onnellinen se, joka arkielämässään saavuttaa samankaltaisen asenteen. Vaellus on rajattu aika, mikä tekee siitä nauttimisesta helpompaa, samoin kuin erityinen maasto. Arki on arkea, mutta lopulta kyse on asenteesta. Jokainen päivä on lopulta erilainen, perustoimet tuottavat hyvää, aina on uutta koettavana. Ihmisen työn ei pitäisi olla työlästä, vaikka se olisi raskastakin, vaan tarkoituksen sävyttämää ja siunaamaa.

Eräs kesäilta pysähdyin harsovaippoja ripustellessani miettimään, miksi minua ei yleensä harmita, vaikka ”kotitöiden” määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Tajusin, että minun oli suotu suhtautua asiaan kuten vaellusaskareisiin. On asioita, jotka pitää tehdä. Niitä tehdessään kannattaa olla onnellinen.

Toki lapsen huolehtimiseen liittyvä syvä tarkoituksenmukaisuus tekee asiasta helpompaa. Lapsi katsoo suurilla silmillä, on täynnä Totuutta ja rohkaisee elämään.