Vielä ehti painaa kaasua!

Bussimme odotti liikennevaloissa x-risteyksessä. Poikittain kulkevalla tiellä kiisivät autot. Äkkiä näin, kuinka yksi kuljettajista painoi lujaa kaasua. Vielä kerkesi, vaikka valo vaihtui jo punaiseksi samaan aikaan.

Tuli mieleen ihmisen yleinen käytös ekokriisissä. Punainen valo sieltä juuri tulee, mutta kyllähän-mä-ehdin-vielä kun painan lujaa kaasupoljinta...

Ajattelen ennen kaikkea yhteiskunnallista ja yhteisöllistä tasoa, en yksilöpsykologiaa, vaikka sielläkin sama dynamikkaa usein vallitsee. Pysähtyä pitäisi, mutta sen sijaan painetaan lujempaa kaasua. Että meidän Kanada ehtisi vielä hyödyntää nämä öljyhiekat, että meidän Suomi ehtisi vielä hakata nuokin metsät. Brasilian johdon meininki on lähinnä sitä, että ajetaan, vaikka monta jalankulkijaakin jää suoraan alle.

Kirjoitin äskettäin kirja-arvion Maria Katajavuoren erinomaisesta teoksesta Kuoleman ja elämän kysymys (2018). Sekin nousi aamulla mieleen Itäkeskuksen risteyksessä.

Puukäsityöt ja työelämä

Tein puukäsitöitä viimeksi yläasteella. Kuitenkin ajattelen nykyisiä töitä usein verstaan kautta: aamuisin menen työpajalle.

Ainoa fyysinen yhteys puukäsityöpajaan on tulenarkuus. Akateemisissa toimistoissa on paljon helposti syttyvää paperia (sahanpurua toki vähemmän). Mutta henkiset yhteydet ovat merkittäviä. Kyseessä on työstettäviä kappaleita. Niillä on muoto ja tarkoitusperä. Jokainen niistä vaatii aikansa.

Joskus riittää se, että tuoli pysyy pystyssä eikä istujalle tulee liikaa tikkuja takapuoleen. Toisinaan taas kappaleita hiotaan ja hiotaan. Kauneus ja tarkoituksenmukaisuus liittyvät monin tavoin yhteen.

Olisihan se mukavaa, jos töiden tuotoksia voisi pitää käsissään: jos ne voisi käsittää kehonsa avulla. (Paperipinoa ei lasketa.) Olen yrittänyt kasvattaa itseäni iloitsemaan siitä, kun jonkin esineen saa valmiiksi. Jos voisi tuntea edes vähän puusepän kaltaista iloa, kun jokin artikkeli tai käytännön virikemateriaali valmistuu. Katsella tuotosta, johon kului paljon aikaa ja vaivaa, ja olla tyytyväinen. Tietäen sekä esineen vahvuudet että sen puutteet.

Ajattelen, että puukäsityö-vertaus saattaisi olla laajemminkin hyödyksi akateemisessa maailmassa (ja miksei muussakin nykyajan työelämässä). Jos yrittää tehdä kahtakymmentä erilaista esinettä yhtä aikaa, niin vaikeaksi menee. Työpaja ruuhkaantuu, mieli sekoittuu ja tehdyn työn ilo katoaa jonnekin tavarapinojen alle. Olennainen kysymys on tietysti se, kuka ne työmääräykset valitsee, tekijä itse vai esimiehet.

Tuolivertaus voi helpottaa vaikkapa opinnäytetyön hahmottamista. Huonekalussa on tietyt osat. Ne täytyy vain tehdä. Ilman jalkoja tuoli ei pysy pystyssä eikä ilman istuinta pysy penkillä. Esteettistä hiontaa voi vuorostaan tehdä loputtomasti tai olla tekemättä: tuolien tyylejä on erilaisia.

Kun vuosien lukumäärä alkaa nyt jo nelosella, joutuu tarkemmin miettimään, miten päivänsä rakentaa. On päätöitä, suurempia kaappeja tai kangaspuita, joihin yrittää sälyttää myös sielukkuutta. Niihin kuluu aamupäiviä, paljon parasta työaikaa, mutta niiden luominen tuo myös paljon iloa. Juuri nyt tuleva kirjani, Mieli maassa? Ympäristötunteet (syyskuu, Kirjapaja), on tällainen työ.

Sitten on paljon käyttöesineitä, jotka soljuvat iltapäivisin pajalta: itselleni blogit ja haastattelut. Joihinkin käyttöesineisiin ehtii keskittyä enemmän, joihinkin vähemmän. Käsityöläisen etiikka ei kuitenkaan salli aivan viallisten esineiden eteenpäin antamista.

”Teette työtä pysyäksenne samassa tahdissa kuin maa ja maan sielu.” Paras tuntemani yksittäinen viisauskirja on Kahlil Gibranin Profeetta. Sen ajatukset työstä sykähdyttävät, ehkä vielä enemmän nyt nelikymppisenä kuin kolmikymppisenä, jolloin viimeksi kirjasta bloggasin. 

Työn iloa, tuttavat! Ulottukoon se myös kotitöihin ja työttömyysjaksoihin, jos mahdollista, sillä kutsumustöistä tulkitsen Gibraninkin puhuvan.

(Gibran-lainauksen suom. Annikki Setälä.)