Keskiviikkona 10.11. on tarjolla toistaiseksi viimeinen radiohartaus ja keikka.
Raamattu, luonto ja lohdutus; tällä otsikolla konsertoimme Matti ”Nitti” Niemisen ja hänen tyttärensä Linnean kanssa Helsingin Tuomiokirkon kryptassa klo 18. Nitti on kokenut trubaduuri, meikäläinen tuoreempi laulunikkari; tarjolla on molempien biisejä, muutama uusi suomennos ja sovitus.
Edellinen keikka Herttoniemessä lokakuussa oli toteuttajalleen vahva kokemus. Enemmän laatuun kuin määrään keskittyneen yleisön tunnelma oli hieno. Raamatunkohtien, lyhyiden puheiden ja laulujen yhdistelmä ei ehkä ole se kaikkein perinteisin tapa lähestyä ihmisen luontokriisiä.
Radiohartauksien leipominen on omanlainen prosessinsa. Kuulijakunta on hyvin monialainen. Lähes kaikki hartaudet kuunteleva eläkeläinen tai töihin kiiruhtava autoradiota kuunteleva aikuinen odottavat hivenen eri asioita.
Mutta pohja on kuitenkin yhteinen. Kyse on yrityksestä välittää jotain Jumalan todellisuuden viestistä tämän ajan keskelle. Yritys on lähtökohtaisesti sellainen, ettei sitä omin voimin saa onnistumaan. Kyse on meidän kauttamme toteutuvista asioista. Sen enempää mystifioimatta arkista tietokoneen äärellä istumista ja ulkona kävelyä sanakulkuja pohdiskellen: se on yksi kuuliaisuuden noudattamismuoto.
Sangen mieluusti olisin näissä pyhäinpäivän tienoon hartauksissa puhunut kuolemasta, tai sitten vielä tarkemmin tästä vellovasta keskustelusta Jumalan Sanan merkityksestä (sillä siihen niin sanottu homokeskustelu lopulta päätyy, nähdäkseni). Mutta isäinpäivän alla puhun aiheesta, josta on puhuttava, koska siitä puhutaan aivan liian vähän: lapsettomuudesta. Eräistä maan hiljaisista, jotka vain vähitellen ja hyvin pienin askelin saavat muilta ymmärrystä tilanteensa vakavuudesta.
Tervetuloa matkaan, siis, vielä tälle viimeiselle kierrokselle. Keskustelua voi käydä halutessaan tämän blogin kautta.
1 kommentti:
Hei, Panu ja lämmin kiitos koskettavasta aamuhartaudesta! Kuuntelin se kahteen kertaan ja molemmilla kerroilla kyyneleet vaan alkoivat vieriä pitkin poskia. Välillä luulen päässeeni 'tyhjän sylin' tunteesta eroon, välillä ajattelen ettei se ole ollutkaan minun kipuni. Mutta on se ollut ja on näköjään yhä. Jotenkin koen sen tuplakipuna, en ole saanut myöskään parisuhteen lahjaa. Tässä iässä ja tässä asiassa kuulee myös kommentteja, et miksi sinulle ei kukaan kelvannut yms. Eihän se niin mennyt, en ole valinnut sinkkuuttani enkä lapsettomuuttani, miksi muut tuntuvat tietävän paremmin asiani, jopa ajatukseni ja tunteeni, miksi lyötyä yhä lyödään. Yleisen käsityksen mukaan nainen ei ole nainen eikä tiedä elämästä mitään ellei ole äiti. Sama myös toisen yleisen käsityksen mukaan, ellei ole parisuhteessa. On todella harvassa ne ihmiset, jotka ajattelevat toisin. Ja olet aivan oikeassa siinä että kirkossa, siis esim. jumalanpalveluksissa on usein pääteemana perhekeskeisyys ja 'perheettömänä' kokee väkisinkin ulkopuolisuutta ja epäonnistumisen tunnetta vaikka yrittäisi kuinka terveesti suhtautua asiaan ja tietäisi ydinsanoman kuuluvan myös itselle.
Siunausta syksyysi!
-syystuuli-
Lähetä kommentti