John Adams

Hieno minisarja sai loppunsa eilen – todellakin lopun tunnelmissa, päähenkilöiden kuoleman vaiheet kuvaten. Sarja oli erinomainen esimerkki siitä, kuinka henkilötason kautta voidaan kuvata merkittäviä historiallisia vaiheita. Lopulta kaikki palautuu henkilöiden toimiin, ja niiden seuraaminen on myös aivan eri tavalla koskettavaa kuin suurten historiallisten faktojen luettelointi.

Sarja oli malliesimerkki myös siitä, että yhteiskuntafilosofiaa on mahdollista käsitellä yleistajuisesti - sekä siitä, että yhteiskunnallisella ajattelulla todella on aatteelliset juurensa: käsitys ihmisen pahuuden ja hyvyyden suhteesta. Nykyajan politiikan kriisissä kohtaa harvoin mitään viittauksia aatteisiin, maailmankatsomuksiin, perimmäisiin kysymyksiin: mikä valtiomuoto on paras, koska ihminen on sellainen kuin hän on (eri näkemysten mukaan)?

Kahden eri itsenäisyysmiehen ja presidentin, Adamsin ja Thomas Jeffersonin, näkemyserot toimivat kohokuvina laajoille ajatustapojen eroille. Jefferson oli melkoinen radikaali filosofina: ajatus siitä, että yksilön tulee olla siinä määrin vapaa, etteivät edes edellisten sukupolvien velat sido häntä, on tässä maailmassa melkoista erikoisuutta. Sivumennen sanoen, reformaattorit kuten Luther olivat myös erittäin kriittisiä rahavaltaan ilman sidosta henkilökohtaiseen työansioon.

Uskonto näyttelee sarjassa lopulta suurta roolia, vaikka sitä ei mitenkään nosteta erityisesti esiin: kertaakaan ei käydä kirkossa, esimerkiksi. Mutta se käy ilmi, kuinka suurimmissa henkilökohtaisissa vaikeuksissa rukoillaan ja kuinka henkilöiden itsensä sekä kansojen kohtalot annetaan Sallimuksen käsiin. Jo alusta asti uskonto kietoutuu valtionhallintaan Yhdysvalloissa (civil religion). Väistämättä mieleen nousee Suomen itsenäisyyden alkuaikojen päättäjien kristillinen vakaumus (esim. Paasikiven päiväkirjat!). Ilman vakaumusta on vaikea tehdä epäitsekkäitä ratkaisuja suuremman joukon kuin itsensä hyväksi.

Adamsin ja Jeffersonin toisiinsa kietoutuvat kohtalot saavat mystisen huipentumansa heidän kuolemissaan: pitkän elämän jälkeen samana päivänä! Ja tuo päivä on vielä itsenäisyysjulistuksen 50-vuotisjuhlapäivä, täsmälleen. Sattumaa?

Sarja kuvaa tapahtuman niin, että Adamsin kuuluisat viimeiset sanat saavat lisävaloa. Kuoleman lähestyessä Adams mumisee näkevänsä läheisensä – ilmiö, jota tapahtuu paljon, vaikka siitä ei tieteellisen epämääräisyytensä vuoksi paljon julkisuudessa puhuta. Jefferson kuolee muutama tunti Adamsia ennen: ja Adams lausuu tämän maailman rajalta, että ”Jefferson jää eloon”.

Pyhiltä poluilta

Ryhmässä vaeltaminen on mielenkiintoinen kokemus, monella tavalla. Ehkä se on vielä vertauskuvallisempaa kuin yksin tai muutaman hengen kanssa vaellus? Ryhmä on kuva koko ihmisyhteisöstä. Erilaisuuden keskellä on vain tultava toimeen - ja avain siihen on, että ymmärrämme toistemme pohjimmaisen samankaltaisuuden.

On hämmästyttävää, miten erilaisiksi erilaiset ryhmät voivat muodostua sen mukaan, lähdetäänkö liikkeelle siitä hyvästä, mikä meitä yhdistää, vai siitä pahasta, joka meitä erottaa.

Pyhät polut - vaellus on hullu ja hieno hanke; ehkä sitä hienompi, koska se on niin hullu. 160 kilometriä kävellen ja 20 soutaen viikossa, usein metsäpolkuja pitkin (siis kävely, ei soutu). Joskus hankkeet onnistuvat juuri siksi, että niihin käydään sydämellä: luottamuksella, työllä, uskolla. Hämmästyttävästi kaikki voi järjestyä - kuten nyt kävi. Elämän syvimmät asiat vaativat itsensä likoon laittamista; pyhää voi lähestyä vain asettumalla alttiiksi. Luottamalla, että maa kantaa.

Älä purista liikaa

Liika analyysi
johtaa dialyysiin.

Modernin ajan ongelma

Modernin ajan ongelma on se
että emme enää olleet sitä mitä teimme.

Parhaat paikat

Parhaat paikat
eivät yleensä ole pääkadulla.

Opettajille

Kun ylioppilaat puhkeavat kukkaan
on hyvä muistaa kiittää pölyttäjiä

Kuvia talvesta

Ketä kiinnostaa talvi nyt, kun kevät huutaa kirkkauttaan?

Sen uhallakin vielä viimeinen vilkaisu lumiaikaan, ennen kun on aivan kesä.

Kulunut talvi (niin, lumi kului ensin vähitellen ja sitten äkkiä hyvin nopeasti) oli erinomainen – paitsi ehkä junalla kulkijoille. Kouluissa huomattiin, kuinka paljon paremmat mielialat olivat, kun lapset pääsivät telmimään lumeen kaikin eri tavoin ja saivat enemmän valoakin. Lumen valovoima! Sitä ei pidä vähätellä.

Flora pani merkille kiintoisan asian tammikuun taivaallisen kuuran aikana. Helsingissäkin, Suomen mittakaavassa kaupungistuneimmassa ympäristössä, ihmiset hiljentyivät. Päiväkodin pihassa äidit puhuivat lähes kuiskaten. Ilmassa oli jotain harrasta: kuura oli niin kaunis, että se havahdutti, herätti, valaisi. Sai hymyilemään.

Itse en kuvannut kuuraa paljoakaan, tosin nautin siitä sitäkin enemmän. Tämän linkin päässä talvikuvia - toivottavasti herättävät hyviä muistoja ja tuntoja. Vielä kerran valkoiseen maisemaan, ennen kesää.

Kevään vihreä

Eskimoilla voi olla kymmeniä sanoja lumelle: ehkä meillä pitäisi olla vähintään kymmenen vihreälle. Niin erilaiset ovat sen sävyt: marraskuisesta kuusesta keväiseen koivunversoon, sammaleesta sorsan niskaan, lepästä lumpeenlehteen.

Kukkiva metsä

Jotain syvää ilmenee siinä, että karu maa puhkeaa niin kauniiseen kukkaan.

Eikö se ole vähän outoa, kun sitä pysähtyy ajattelemaan? Miksi maan pitäisi olla näin kaunis, tuoksuva, värikäs? Jopa aavikolle nousee kukkia, sinnekin, missä mitään muuta ei kasva. Miksi?

Valkovuokkojen laumat loistavat Etelä-Suomen metsissä juuri nyt tavalla, jota ei kannata missata.

Kurosawa ja Macbeth

Ihminen on sama idässä ja lännessä.

Kurosawan upeat elokuvat, joita Yle Teema ansiokkaasti näyttää, osoittavat tätä. Sain vihdoin ja viimein katsottua Seitsemän samuraita: melkoinen matka, mutta erittäin kannattava. Joskus elokuvissa pitkä kesto johtuu kyvyttömyydestä leikata - ja joskus pitkä kesto on tie paljon syvempään lopputulokseen.

Mutta samuraista lisää joskus myöhemmin – nyt on pinnalla Seittien linna, Kurosawan Macbeth-filmatisointi. Loppukohtaus on mieletön: uho ja tuho, kunnianhimon tien kauhistuttava päätepiste. (Kurosawan elokuvien kohdalla paitsi näkemys, myös kuvaustekniikka hämmästyttää. Seittien linnan nuolten myrsky – kohtauksen tekeminen tuon ajan elokuvatekniikalla on melkoinen saavutus. Kuvakulmien nerokkuus on vielä asia erikseen.)

Macbeth on niin syvä matka, ettei sitä unohda, jos todella taivaltaa sitä. Teksti vie ikävän lähelle ihmistä, vaikkei itse mikään sankari tai valtias olisikaan. Macbeth (tai samuraivaltias Seittien linnassa) on helppo leimata pahaksi, epäonnistujaksi – ja näitä molempia laatuja hänessä onkin. Mutta ei pelkästään, ja tässä on se ikävä tosiasia joka tuo hänet lähelle meitä jokaista. Macbethillä on yhä omatunto. Se melkein estää häntä tekemästä kauheuksia, ja se piinaa häntä jo heti tekojen jälkeen. ”Macbeth on murhannut unen!” – kohta on järisyttävä.

Askel pahuuden puolelle on lähellä, liian lähellä – ja Macbeth ottaa sen, vaimonsa houkuttelemana, vaimon, jota riivaa jokin syvä katkeruus menneisyydestä (kenties lapsiin liittyvä). Syvässä pahuuden ja ennen kaikkea ihmisyyden kuvauksessa, Pimeyden sydän-kirjassa (ja samalla Ilmestyskirja. Nyt! – elokuvassa), päähenkilö matkaa yhä lähemmäs juuri tätä rajaa. Poikkeusyksilöillä on poikkeuksellinen houkutus astua lopullisesti tuon rajan yli. Henkilö kuvaa:

”Hän oli tosin astunut tuon viimeisenkin askelen, oli astunut partaan yli, kun taas minun oli sallittu vetää empivä jalkani takaisin. Ja siinä koko ero ehkä onkin; kukaties kaikki viisaus, kaikki totuus, kaikki vilpittömyys tiivistyy siihen häipyvän lyhyeen hetkeen, jona astumme kynnyksen yli näkymättömään.”
(Joseph Conrad, Pimeyden sydän, suom. Kristiina Kivivuori)