Tein puukäsitöitä viimeksi yläasteella. Kuitenkin
ajattelen nykyisiä töitä usein verstaan kautta: aamuisin menen työpajalle.
Ainoa fyysinen yhteys puukäsityöpajaan on tulenarkuus. Akateemisissa
toimistoissa on paljon helposti syttyvää paperia (sahanpurua toki vähemmän).
Mutta henkiset yhteydet ovat merkittäviä. Kyseessä on työstettäviä kappaleita.
Niillä on muoto ja tarkoitusperä. Jokainen niistä vaatii aikansa.
Joskus riittää se, että tuoli pysyy pystyssä eikä
istujalle tulee liikaa tikkuja takapuoleen. Toisinaan taas kappaleita hiotaan
ja hiotaan. Kauneus ja tarkoituksenmukaisuus liittyvät monin tavoin yhteen.
Olisihan se mukavaa, jos töiden tuotoksia voisi pitää
käsissään: jos ne voisi käsittää kehonsa avulla. (Paperipinoa ei lasketa.) Olen
yrittänyt kasvattaa itseäni iloitsemaan siitä, kun jonkin esineen saa
valmiiksi. Jos voisi tuntea edes vähän puusepän kaltaista iloa, kun jokin
artikkeli tai käytännön virikemateriaali valmistuu. Katsella tuotosta, johon
kului paljon aikaa ja vaivaa, ja olla tyytyväinen. Tietäen sekä esineen
vahvuudet että sen puutteet.
Ajattelen, että puukäsityö-vertaus saattaisi olla
laajemminkin hyödyksi akateemisessa maailmassa (ja miksei muussakin nykyajan
työelämässä). Jos yrittää tehdä kahtakymmentä erilaista esinettä yhtä aikaa,
niin vaikeaksi menee. Työpaja ruuhkaantuu, mieli sekoittuu ja tehdyn työn ilo
katoaa jonnekin tavarapinojen alle. Olennainen kysymys on tietysti se, kuka ne
työmääräykset valitsee, tekijä itse vai esimiehet.
Tuolivertaus voi helpottaa vaikkapa opinnäytetyön
hahmottamista. Huonekalussa on tietyt osat. Ne täytyy vain tehdä. Ilman jalkoja
tuoli ei pysy pystyssä eikä ilman istuinta pysy penkillä. Esteettistä hiontaa
voi vuorostaan tehdä loputtomasti tai olla tekemättä: tuolien tyylejä on
erilaisia.
Kun vuosien lukumäärä alkaa nyt jo nelosella, joutuu
tarkemmin miettimään, miten päivänsä rakentaa. On päätöitä, suurempia kaappeja
tai kangaspuita, joihin yrittää sälyttää myös sielukkuutta. Niihin kuluu
aamupäiviä, paljon parasta työaikaa, mutta niiden luominen tuo myös paljon iloa.
Juuri nyt tuleva kirjani, Mieli maassa?
Ympäristötunteet (syyskuu, Kirjapaja), on tällainen työ.
Sitten on paljon käyttöesineitä, jotka soljuvat iltapäivisin
pajalta: itselleni blogit ja haastattelut. Joihinkin käyttöesineisiin ehtii
keskittyä enemmän, joihinkin vähemmän. Käsityöläisen etiikka ei kuitenkaan
salli aivan viallisten esineiden eteenpäin antamista.
”Teette työtä pysyäksenne samassa tahdissa kuin maa ja
maan sielu.” Paras tuntemani yksittäinen viisauskirja on Kahlil Gibranin Profeetta. Sen ajatukset työstä
sykähdyttävät, ehkä vielä enemmän nyt nelikymppisenä kuin kolmikymppisenä,
jolloin viimeksi kirjasta bloggasin.
Työn iloa, tuttavat! Ulottukoon se myös
kotitöihin ja työttömyysjaksoihin, jos mahdollista, sillä kutsumustöistä
tulkitsen Gibraninkin puhuvan.
(Gibran-lainauksen suom. Annikki Setälä.)
