Jokaisella vuodenajalla on kauneutensa. Syvä tarkoituksenmukaisuus asuu marraskuisessa metsässä. Tietty karuus kiinnittää huomion uudella tavalla.
Syksyäni on luonnehtinut vanhojen ympäristöön liittyvien tekstien lukeminen. Suomalaisista kirjoista erityisen sympaattinen on ollut Reino Kalliolan Suomen kaunis luonto vuodelta 1946.
Kuka nykyään kirjoittaisi kokonaisesityksen luonnosta? Tuohon aikaan sitä tapahtui. Kirja lähtee liikkeelle karunkauniin rantakallion kuvasta: Suomenniemen etuvartiosta. Suomen luonto saa kertomuksen kehykset; kyse on suuresta kokonaisuudesta, jonka keskellä ihminen ihmettelee.
Kalliolan, yhden 1900-luvun keskeisimmän suomalaisen luontovaikuttajan, luontosuhdetta leimasi kristillinen tausta. 1960- ja 1970-lukujen ympäristöliikkeen tuomiot kristinuskon taantumuksellisuutta kohtaan olivat vasta edessä; ja toivottavasti ne joskus lähitulevaisuudessa ovat vuorostaan takana.
Itse en kykene näkemään estettä sille, miksei kristillistaustainen luonnonsuojelija voisi Kalliolan tavoin lausua:
”Sielumme näivettyy, jos emme saa nähdä ja kuulla,
kaikin aistimimme tuntea luonnon rikkautta ja kauneutta – Jumalan kunniaa luonnossa.”
(Kalliola 1946, 6)
Tästä linkistä pääset katsomaan syksyn 2010 valittua kuvasatoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti