The Road - soundtrack

Tie - ääniraita.

Nick Cave ja Warren Ellis tekevät hämmästyttävän hienoa elokuvamusiikkia. The Assassination of Jesse James - leffaan tehty äänimaailma oli kesän ehdottomia löytöjä. Huikean kauniita jousi- ja pianosovituksia, yksinkertaisia mutta tarkasti piirtäviä melodioita, hyvin vahvaa tunnelmaa.

Myspacen kautta on löytynyt yksittäisiä muitakin miesten kappaleita: esim. Song for Mary on mainio. Ja Proposition-leffasta löytyy myös, mutta nyt on juuri julkaisussa soundtrack uuteen The Road-elokuvaan.

Ja onpa hieno. En viitsi nyt enempää ylistää, ettei mene överiksi, mutta sangen vahvoja tunteita musiikki onnistuu välittämään. Spotifysta on paljon iloa.

Miksihän juuri elokuvamusiikki onnistuu usein herättämään niin paljon? Vaikkei edes itse elokuvaa olisi nähnyt, kuten tässä tapauksessa. Ehkä syy on pelkistämisen pakossa: aikaa ei ole paljon, tunnelma on luotava lyhyiden kappaleiden kautta. Ja vahvasti.

-*-

Elokuva on matka: samoin äänimaisema. Tie.

Angels in America

Olipa erikoinen sarja. Piinaava, outo, koskettava.

Minulta meni Mike Nicholsin kuusiosainen eepos ohi ilmestymisaikoinaan, uusinnat saivat nyt kiinni. Hämmentävän hyvää näyttelijätyötä tv-sarjaksi: ei vain kuuluisimmilta, vaan ehkä etenkin nuoremmilta ja tuntemattomammilta.

Sarjan keitos on sen verran kummallinen soppa, ettei sen analysointi ole kovin helppoa. Sarja yrittää rohkeasti sanoa jotain koko Amerikasta ja yleensä ihmisestä, ehkä vielä uskostakin. Alusta alkaen pohjavireenä on juutalaisuus - ja toisaalta homoseksuaalisuus. Myöhemmin ilmestyvä enkeli on sangen epäsovinnainen hahmo, samaan aikaan kaistapäinen, pyhään kurkottava, jylhä ja koominen.

Yksi kantava linja on ainakin se painokas viesti, että jokainen ihminen on olemassaolossaan samalla viivalla: riippumatta uskonnostaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan tai poliittisista näkemyksistään. Kaikki yrittävät selvitä. Kaikki kaipaavat rakkautta.

Sarjan dialogi on niin rikasta, että sen pohtiminen vaatisi melkein toista katsomiskertaa. Mitenhän siitä selviäisi...? Sen verran raskas tämä eepos on, vaikka monin paikoin kohottava.

Muumilaakson marraskuu

Myöhään marraskuussa. Puissa ei ole lehtiä, paitsi kuolleita. Sataa, tai on aina muuten harmaata. Aika uneksia ja selvitellä välejä kuolevaisuuden kanssa.

Muumilaakson marraskuu on erikoinen kirja. Muumisarjaa, vaikka muumit eivät edes ole paikalla. On vain sekalainen seurakunta omalaatuisia hahmoja, kukin omalla eksistentiaalisella sfäärillään.

Kirjan tulkintaan en tässä edes yritä enempää lähteä: hyvin monitahoinen opus. Hienoa kuvausta persoonista, näkökulmista elämään, unelmista ja peloista. Tove Jansson on kuin näiden seutujen Tolkien: hyvin syvien kysymysten kuvaaja fantasiahahmojen kautta. Toki eri näkökulmasta kuin J.R.R., ei niin historialähtöisesti, vaan enemmän henkilökohtaisen tason kautta. Mutta korkea laatu ja puhuttelevuus yhdistää.

Ehkä fantasiahahmoihin on itse asiassa helpompi samaistua kuin "realistisimmiksi" kirjoitettuihin hahmoihin? Fantasiahahmoissa on enemmän tilaa, vähemmän häiritseviä tuttuja yksityiskohtia. Muumiin mahtuu...

Riippumattomuus

Riippumattomuus
on riippumattoisuus:

kahden puun välissä lepääminen
kannateltavana oleminen
silti sitoutumisia vaativa.

Itsenäisyys

Itsenäisyys
in/dependence
riippumattomuus

itsenäisyys on suhteellista riippumattomuutta muista
sillä kukaan yksilö ei ole täysin itsenäinen:
kaikki tarvitsevat muita

itsenäisyys on suhteellinen asia
mikä on suhteemme muihin?

Hoosianna Mantra

Tauko marraskuu - teksteihin. Eilen kirkoissa raikui Hoosianna - tuttu ja hieno. Spotify antoi mahdollisuuden myös erilaiseen Hoosiannaan: Popol Vuh - yhtyeen vanhaan levyyn.

Hosianna Mantra yhdistää idän ja lännen musiikkiperinteitä. Se ei ole varsinaisesti kristillistä, mutta kylläkin vankasti uskonnollista kokemuspohjaa tarjoavaa musiikkia. Upea kitarointi, haastavat sovitukset ja kuulas naisääni kuljettavat rikastuttavaa sointia.

Erityisesti Popol Vuh tunnetaan Werner Herzogin hämmästyttävien elokuvien musiikin luojana. Aguirre - elokuvan alku on mielestäni elokuvahistorian mieliinpainuvimpia, ja siinä Popol Vuhin vähäeleisellä mutta syvästi vaikuttavalla musiikilla on suuri osansa.

Kohtaus on vielä vaikuttavampi, jos on nähnyt 25.tunti - dokumentin, jossa Herzog kertoo kuvauksen nuorallakävelymäisestä vaikeudesta. Vahva suositus, näistä kaikista. Hyvän musiikin ja elokuvien avulla voi syventyä - vaikkapa adventin hengessä. Kohti olennaista.

Marraskuu 3

Aurinko eksyi taivaalle. Löysi pian kotiin takaisin.

Marraskuu 2

Melkein jaksoi nousta vuoteesta. Siis aurinko.

Marraskuu

Päivä on lähinnä vitsi.

p.s. Tämä aloittaa marraskuu-sarjan, joka jatkuu ainaisen harmauden ajan.

It's in the detail

"Yhden ihmisen kuolema on tragedia; miljoonana kuolema on tilastoa."

Stalinin sanomaksi väitetty lause osoittaa yksityiskohtien voiman. Me käsitämme ja voimme samaistua yksilöiden kohtaloihin. Kymmenentuhatta tai satatuhatta tapausta ylittää ymmärryksen.

Sanomalehdestä huomaa saman asian helposti. Pelkkä tapaturman otsikko ei juuri järkytä. Yksityiskohdat siitä, kuinka perheenäiti tarttui veitseen, ovat kauheita.

Milloin luit viimeksi lehdestä hyvyyteen liittyvän yksityiskohdan?

On niitäkin, onneksi. Mutta harvoin uutisosastolla.

Miten ylläpitää kyky nähdä yksityiskohtien hyvyys ja kauneus? Sillä eikö se ole yksi pääkeinoista selvitä elämästä?

Yksityiskohdat

Kauneus ja kauheus

- molemmat paljastuvat yksityiskohdissa.

Pyhäinpäivä

Sinä kuolet - Mikään ei häviä.

Kahden tuoreehkon kuolemaa käsittelevän kirjan nimet tiivistävät pyhäinpäivän teeman. (Toim. Ari Liimatainen / Huttunen & Kiiskinen & Tuominen)

"Keskeisin asia elämässäni on oma kuolemani", tiivistää esimerkiksi S. Kopp loistavassa Jos kohtaat matkallasi Buddhan - kirjassaan. Kyse on kuolevaisuuden hyväksymisestä, käsittelemisestä. Vain se voi johtaa toisen lauseen ymmärtämiseen. Elämä on ollut eikä tule olemattomaksi. Me jatkamme elämää läheisissämme. Ja kristinuskon mukaan iankaikkisuudessa. Pyhien yhteydessä.

Tänä pyhäinpäivänä oli suloinen matala valo. Viimeiset keltaiset lehdet loistivat katovaisuuden kauniina jalokivinä. Järven pinta oli aivan tyyni ennen pakkasta. Niin tyyni, että rantaveden kiviä katsoessaan saattoi unohtaa veden olemassaolon.

"Kun on niin tyyntä, että unohtaa välikappaleena toimivan aineen olemassaolon."

p.s. Pyhäinpäivän mahtava musiikki: Sigur Rós: Hvarf. Arcade Fire: Funeral. Mozart: Requiem. Pärt: Fratres / Cantus.

Murre

Länsirannikolla vieraillutta kohtasi ahdistus.

Trauman murre ylitti käsityskyvyn.

Sienestäjän nöyryys

Sienien etsiminen on monin tavoin tervehdyttävää puuhaa. Paitsi raikasta ilmaa ja luontokokemuksia, se antaa myös opetuksia. Kuten sen, että kannattaa käyttää järkeä, mutta viime kädessä saalis ei ole itsestä kiinni.

Katseen pitäminen maassa opettaa myös jotain. Enkä tarkoita vain silmien tarkkuutta, jota tähän aikaan vuodesta erityisesti tarvitaan - lehtien kaunis värimatto peittää helposti suppilovahverot.

Maahan katseen kohdistaminen on vanha nöyryyden osoitus. Se, ettei vain kuljeskele leuka pystyssä, kertoo kunnioituksesta.

Voisiko ajatella, että ihminen hetkeksi nöyrtyisi luonnon edessä, painaisi katseensa - ja pyytäisi ravintoa? Kumarassa vaelteleva sienestäjä olisikin hankkimassa myös viisautta, ei vain herkkuja.

Syyshaikeus

Mistähän johtuu, että niin monet laulut liittyvät mielessä syksyyn?

Sir Elwoodin hiljaisten värien (etenkin alkupuolella erittäin laadukkaasta) tuotannosta melkeinpä suurin osa. Tämä selittynee suomalaisella mielenlaadulla.

Counting Crows: August and Everything After. Type O Negative: October Rust. U2: October (kappale). Nämä levyt ja kappaleet ovat nimettykin kuvaamaan syksyn tuntoja.

Sitten on vielä kolmas luokka: kappaleet, joita on sattunut kuuntelemaan syksyisin ja jotka jollain tavalla heijastavat syksyn tunnelmaa. Dylanin Changing of the Guards ("...the falling leaves..."). Smashing Pumpkinsin Adore - levy (esim. For Martha). Ja monet muut.

Luulen, että asialle on vielä yksi ja syvempi selitys. Se, että ihminen on kuolevainen. Hänen taiteensa on pohjimmiltaan kuolevaisuuden käsittelyä. (Esim. Tolkien ymmärsi tämän erinomaisesti, tunnetuin lopputuloksin.) Ja kuolevaisuutta parhaiten kuvaava vuodenaika on syksy, katoavaisuuden aika.

Ei siis ihme, että suuri osa lauluista tuntuu sopivan tähän haikeutta, mutta myös kauneutta tulvivaan aikaan.

Tuulessa kieppuvat lehdet

Oletko katsellut putoavia lehtiä? Mitä se herättää - kesän kaihoa, suloista haikeutta?

Lapsena, jolloin ihminen on monessa asiassa parhaimmillaan, sitä jaksaa ihmetellä. Lumihiutaleita, putoavia lehtiä. Takapiha, lähimetsä tarjoavat lähes loputtomasti rikkauksia.

Ikärajat ovat suuri huijaus. Lapset alkavat kaivata suurempaa ikää, jotta saisivat katsella aikuisempia ohjelmia. Ja samaan aikaan heillä on kaikista parasta ohjelmaa aivan ulottuvillaan - ja he menettävät sen aikuisuudelle, unohtavat ihmettelyn ihanuuden.

American Beauty - elokuvassa on upea kohtaus, jossa naapurin outona pidetty poika näyttää videota, jonka hän on kuvannut. Mikä onkaan aihe? Suuri suoritus? Vakoilu? Hupaisa sattumus? Ei - vaan tuulessa kieppuva muovikassi, roskana pidetty. Se leijuu, kohoaa, pyörii, laskee - paljastaen jotain siitä ihmeellisestä ulottuvuudesta, joka on arjen keskellä mutta jota emme usein näe. Joka on kulman takana, jos osaamme katsoa - havahdumme hereille.

Elokuvassa on muutakin miettimisen arvoista arjen vangitsevuudesta. Unelmista toivon lähteenä. Ja ihmisen karusta rajallisuudesta, epäonnistumisesta. Silti kauneudesta.

Syksy

Vuosi alkaa vanheta
päivien lehdet kellastuvat

Metsien auringonlasku
suloiset sävyt
ennen pitkää
talven kajoa.

Kiire

Kiire on kuolemaksi.

Jos elämää nopeuttaa, kuten kiirehtivä maailma tekee, mihin päästään nopeammin?

Sinne, mikä on jokaisen määränpää.

Hautaan.

Hamsterinpyörä

(Rautatiemies, osa 2)

Muuttuvan maailman keskellä ei välillä voi välttää rautatiemiehen tunnetta (katso edellinen blogiteksti). Sitä, että maailma kiirehtii, harva ehtii katsoa ympärilleen, ja hidas kauneus on alati uhanalaisempaa. Ne, joiden annetaan toisinaan katsoa sivullekin hamsterinpyörästä, tuntevat olonsa jäänteiksi menneestä maailmasta.

Miksi hamsterin- eikä oravanpyörä? Orava on hamsteria onnekkaampi: se juoksee vapaana. Se ei ole menettänyt otettaan puihin, auringonvaloon, vuodenaikoihin.

Kävelyvauhdilla, tai vielä junassa, ehtii nähdä ympärilleen. Autossa on keskityttävä ajamiseen - tai viimeistään kuulokkeilla kuunteluun. Juoksijatkin, sinänsä mainiota toimintaa harrastavat, yhä useammin peittävät aistihavaintonsa musiikin alle. Kaupungissa tämä on asteen ymmärrettävämpää: osa äänistä on sangen ärsyttäviä. Mutta on kaupungissakin paljon kuuntelemisen arvoista. Maaseudusta puhumattakaan. Ja hetkessä läsnä olo on alati hyväksi. Kuulokkeiden seurauksena jokainen on omassa maailmassaan, soundissaan: nykyajan kuva. Ihmiset samassa tilassa, mutta silti toisaalla.

P.S. Blogi palaa kesäajalta, nyt kun intiaanikesä kääntyy pakoon: luvassa on sisältöä useamman kerran viikossa.

Rautatiemies

I feel like an old railroad man

who's really tried the best that he can

to make his life add up to something good

but this train no longer burns on wood

and I guess I will never understand

the times that I live in

are not made for a railroad man

Mark Oliver Everett, mies jota kutsutaan kirjaimella E, pelkäsi lentämistä niin paljon, että turvautui Yhdysvaltojen poikki meneviin juniin – ja havaitsi, että koko USA:n matkustajajunajärjestelmä oli henkihieverissä. Väki lentää, tai kulkee lyhyempiä matkoja omilla autoilla: kuka nyt junia käyttää? Sehän on hidasta ja epämiellyttävää: siellä on niin paljon tuntemattomia samassa tilassa.

E valmisteli niihin aikoihin kunnianhimoisinta levyään, Blinking Lights and Other Revelations – tuplaa, ja yritti päästä (yli)kaupallistuneen levyteollisuuden muurien yli. Musiikin pitäisi olla nopeaa, helposti omaksuttavaa ja helposti myytävää.

Kirjassaan Things the Grandchildren Should Know E kertoo, kuinka rautatiemiehet vaikuttivat hänestä samanlaisilta musiikkimaailman vanhojen edustajien kanssa: sellaisten, jotka halusivat kulkea hitaasti ja persoonallisesti. Joille nopeus tai helppous ei ollut kaikki kaikessa.

I feel like an old railroad man

getting on board at the end of an age

the station's empty and the whistle blows

things are faster now

and this train is just too slow

and I know I can walk along the tracks

it may take a little longer but I'll know

how to find my way back

Eels: Railroad Man,

levyltä Blinking Lights and Other Revelations

Levyversio, jonkun tekemä rautatieaiheinen video

Hieno live-version video

Asioita joita lastenlasten tulisi tietää

Things the Grandchildren Should Know. Mark Oliver Everett, paremmin tunnettu nimellä E, kirjoitti hämmentävän hyvän kirjan elämästään. Tämä yksi kiinnostavimmista nykyisistä lauluntekijöistä on maailmankuulun kvanttifyysikon poika, jonka ensimmäisiä muistoja isän koskettamisesta on yritys elvyttää häntä; kasvatuksen suhteen eksyksissä olevan äidin omaishoitaja; rakkaan sisarensa hautajaisjärjestelyjen vastaava.

E:n elämä on toden totta tarua ihmeellisempää. Syytä ei edes ole olettaa, että mies liioittelisi: niin moni asioista on yleisesti todennettavia seikkoja, ja niin vahva rehellisyyden tuoksu koko jutussa leijailee. Tunnetko sen: jostain nousevan varmuuden siitä, että nyt ollaan luiden ja ytimien tasolla, jossa ei enää ole tarvetta lisätä tai jättää pois. Totuus on tarpeeksi kova.

E:n kuuluisin yhtye on The Eels. Saatan olla puolueellinen, mutta totean silti, että harvan yhtyeen jokainen levy on selkeästi tutustumisen arvoinen. Eelsin kohdalla näin on.

Toki jotkut nousevat vielä ylitse muiden. Lähimpien ihmisten kuolemien aiheuttamasta syvästä masennuksesta ja siitä toipumisesta kertova Electro-Shock-Blues on ollut monelle hyvin tärkeä levy. Kokemuksen syvyyksistä E onnistuu välittämään jotain aitoa, haavoittuvaa – surullista, mutta ennen kaikkea elämään kurkottavaa. Lattialla makaavan siskon ruumiista kertovista alkusanoista päästään lopulta ”Maybe it’s time to live” – lausumaan, jolla on melkoista kaikupohjaa.

Things the Grandchildren Should Know on paitsi kirjan, myös kappaleen nimi E:n hämmästyttävältä mestariteokselta (enkä lausu näitä sanoja kovin usein) Blinking Lights and Other Revelations. Tuplalevyn saaminen julki oli vaikeaa, eikä ihme: liki 40 kappaletta, osa hyvin vähäeleisiä. Kokonaisuutta rytmittävät instrumentaaliosuudet, laulujen aiheet vaihtelevat suuresti, kantavana teemanaan elämän suloinen karheus.

(jatkuu seuraavassa numerossa)

www.myspace.com/eels tarjoaa lähtöpisteen.

Raamit

Viimeinen ovi

on vaakasuora.

Pimeyden sydän

Harvoin kohtaa kuvaukseltaan yhtä vaikuttavaa elokuvaa kuin Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. Redux. Valon ja varjon vaihtelu kuvaa olemassaolon veitsenterällä elämistä hämmästyttävän hienovaraisesti. Pilvet, valonsäteet, sävyt kertovat tarinaa päähenkilöiden kasvojen lisäksi. Tämä jos mikään on eksistentialistista elokuvaa, olemassaolon kokonaisvaltaista kokemusta tavoittelevaa.

Joseph Conradin pienoisromaani Pimeyden sydän, jota elokuva versioi, on vuorostaan hämmentävä kielellisen kuvauksensa syvyydessä. Uskomattoman kertomisvoimaiset lauseet piirtävät esiin Afrikan ja ihmisen sydämeen käyvän jokimatkan kokemuksen: kuin jonkin elävän ja toden.

Kirjan kertomistilanne on vene Thames-joella: rinnastus Britannian ”kehitysmaa-aikojen” ja kirjan kuvaaman imperialismin ajan välillä on huima. Jokin ajaa ihmisen eteenpäin, valtaamaan – käyttämään valtaa. Onko tuo jokin syvällä, pohjimmiltaan puhdasta eteenpäin menemisen uteliasta ja hyväntahtoisena itseään pitävää draivia? Vai onko sen lähtökohta todellakin pimeyden sydämessä – jonne se myös vie? Ja ovatko erottelut mahdollisia: vai onko ihminen aina monisävyinen, hyvän ja pahan sekamelska?

Kirjassa ja elokuvassa on vahva yksilön ja yhteisön välisen suhteen kuvaamisen näkökulma. Päähenkilöt ovat menneet yhteisön turvallisten, totuttujen rajojen tuolle puolen: Kurtz molemmissa teoksissa, mutta jokimatkaajat Marlow ja Willard myös. Kurtz on ylittänyt rajan pysyvästi: matkamiehet horjuvat tunnetun ja tuntemattoman välillä. Ja heitä piinaa se kiusallinen näkökulma, jonka tuttuun yhteisöön saa ulkopuolelta: sen näkeminen, kuinka pimeyden sydän ei ole heistä kaukana vaan heidän keskellään, vaikka yhteiskunta sen yrittääkin peittää ja unohtaa.

Molemmista vahva suositus, kirjasta ja elokuvasta: kunhan on riittävästi aikaa (ja päivisin valoa, ettei pimeys käy liialliseksi). Lopputeksteistä selvisi, että elokuvaajana oli Vittorio Storaro, Bertoluccin elokuvista tuttu valon mestari: hämmentävän herkkävaistoinen taitaja. Täytynee jatkaa hänen elokuviensa etsimistä. Conradin Nostromo jatkaisi laivateemaa: saisikohan sen matkattua?

Susitaipaleelta

Lähes sata kilometriä metsämaisemaa. Autuasta.

Pohjois-Karjala tarjoaa vielä kohtalaisen käymättömiä korpimaita. Tosin suomalainen metsä ei ole entisensä: nykyään Lapin eteläpuolella on vaikeaa ellei mahdotonta löytää pistettä, josta olisi pidempään kuin kilometri lähimmälle (metsäauto)tielle. (Näin Jussi Kivi toteaa mainiossa Kaunotaiteellisessa eräretkeilyoppaassaan.) Metsät on kesytetty.

Susitaival kulkee myös enimmäkseen talousmetsissä. Onneksi hyvin hoidettu talousmetsä on vielä kelpo kulkea. Valitettavasti myös toisenlaista metsätaloutta ilmenee, ja paljon.

Susitaipaleelle on löydetty kilometrikaupalla kapeita hiekkaharjuja, joiden päällä polku kulkee männikön halki. Vierelle levittäytyvät suloiset kangasmetsät, sammalpeite, sienet ja mustikat. Suuret ja pienet järvet aukeavat ympärille, lähes rakentamattomina. Ja sitten, yhtäkkiä, polku törmää avohakkuualueisiin. Valtava kontrasti, paratiisin kunnailta helvetin autioon risukkoon. Miten kohtelemme metsiämme?

Kuvia löydät tästä linkistä.

Älyvapaa vaellus

Kuinka ajattelematonta!

ja ihanaa.

Vaellus on parhaimmillaan älyvapaata:

on vain

kulkee

tie vie.

Olemme niin kiinni järjessämme

kaikissa arkipäivän askareissa:

kuinka hyvää tekeekään pelkistyä

älytä olla vain yhdessä ajatuksessa.

Jotain kertoo kulttuuristamme se, että tyhmyyttä kutsutaan älyvapaudeksi ja huolimatonta toimintaa ajattelemattomaksi. Äly ja ajatus ovat suurimpien lahjojen joukossa, mutta myös toisinaan kahleita. Joskus älyvapaus on hyvin vapauttavaa. Ja ajattelemattomuus arvo itsessään, oikein ymmärrettynä.

Yltäkylläisyys

Kylläinen

hän sanoo kyllä

kaikki on yes

Yltäkylläinen

silloin on menty yli

pudottu kylläisen alueelta

eisyys?

eines.

Jokapäiväinen leipämme

Yhä enemmän sitä kiinnittää huomiota leivän makuun.

Kyse on samasta kysymyksestä: Kuuletko linnun laulun? Maistatko leipäsi?

Ehkä kaikista eniten ruoan kohdalla piirtyy esiin ihmisen hämmästyttävä kyky pitää olennaisimpia asioita itsestäänselvinä. Etenkin, jos ravinnosta ei koskaan ole ollut puutetta. Yltäkylläinen yhteiskunta, ihminen on ylensyönyt - ei kylläinen, vaan yltäkylläinen. Rasvaa on pudonnut yllekin. Välillä tekee mieli antaa ylen.

Jokainen suupala on suuri nautinto: jos ne maistaa, voiko olla enemmän kiinni hetkessä, elämässä? Samaan hengenvetoon on tunnustettava, että se on vaikeaa. Ainakin itse epäonnistun tässä usein - mutta samalla iloitsen siitä, että maistan keskimäärin yhä useamman palan.

Kunnon ruisleipä, sellainen, jonka kuori on kova ja maku pehmeä, on maanläheisyydessään taivaallista. Puhdasta voita sen päälle, kenties siivu juustoa - luomakunnan antimet eivät siitä juuri parane.

Kuvaavaa on, että nykyään ruista joudutaan tuomaan ulkomailta Suomeen ja että suosituimmat leivät ovat ihme sekoitteita. Saattavathan nekin toki olla kelpoja luokassaan - ainakin, jos ei ole luomuleipää maistanut.

Se, mikä maksaa enemmän, on kirjaimellisesti kallisarvoisempaa. Sellaisen eteen kannattaa nähdä vaivaa - luopua jostain, jotta lopulta olisimme rikkaampia.

Tuomiokirkon aamut

Täytyy tunnustaa, että jo nyt sitä joskus kaipaa menneeseen. Ei pysyvästi, mutta hetkiin. Esimerkiksi kesäaamuihin Helsingin tuomiokirkon suntiona. Kadut ovat täynnä valoa ja avaruutta: uusi päivä on alkamassa, uuden armon kanssa. Lokit kirkuvat korttelin päässä Kauppatorin rannassa, Senaatintorin kauniit rakennukset kylpevät auringossa kaikkine hienoine mattasävyineen.

Kirkko on ihmisistä tyhjä: kuin resetoitu uutta päivää varten. Varsinaisesti se ei ole tyhjä: jotain on koko ajan läsnä, ja valo muistuttaa siitä. Hiljaisuuden keskellä siivoan käytäviä, pesen vessat, kannan kukat ja kynttilät alttarille, katselen hiljaista liekkiä. Kaikki on valmista: kaikki on nyt. Avaan oven suurella avaimella, työnnän sen auki, mereltä kantautuva pieni tuulenvire käy ympärille ja kaikki on kirkasta.

Realismin nimessä on sanottava, että heti tämän jälkeen kirkon kansoittavat sadat turistit, jotka ovat juuri saapuneet Helsinkiin (vai oliko se Petersburg?) risteilyaluksillaan. Mutta vaikka häly saapuu, on se elämän merkki (sekin) : ja hekin ovat lähimmäisiä, joita palvelemaan tänne on tultu. Jos hyvin käy, aloittaa kanttori pian harjoittelun – ja jos vielä paremmin käy, kyse on klassisesta urkumusiikista (tai sitten niistä tietyistä moderneista teoksista, joista aidosti pidän :).

Urkumusiikin jalous on yksi niistä asioista, joiden oppimisesta saa kiittää noita suntiovuosia. Ylivoimainen on tietysti Bach: nuoresta voi kuulostaa kliseeltä se, kuinka kaikkialla vain yksinkertaisesti todetaan, että hän on lyömätön. Sitten kun sen itse sisäistää, asiat ovat toisin. Bachin teoksissa elämä kulkee, kävelee, virtaa. Kuluu, mutta kunnialla. Kun Doorinen Toccata tai Passacaglia & Fuga Cm lähtevät soimaan, eivät ne koskaan todella lopeta. Ne jatkavat, jatkuvat sinussa.

Paljon oppimista tapahtuu huomaamatta, eikä vähiten esikuvien kautta. Katolisen ajan pyhimyskertomuksilla oli luultavasti oma varteenotettava paikkansa kasvatuksessa. Paljon voi tosin oppia myös eläviltä, vähemmän pyhiksi leimatuilta kanssakristityiltä. Monet hiljaisesti ja ahkerasti palvelevat opettavat suuria asioita. Itseään ei tarvitse tuoda esiin, jos se ei ole asian kannalta olennaista. Olennaista on sydämellä tehty työ toisten hyväksi. Vaikka vessojen pesu.

Niin elämä menee: kaikille ei ole mahdollista jäädä tekemään arvokasta, rasittavaa mutta riittävän selkeää perustyötä. Jotkut päätyvät ammatteihin, joissa työsarka ei koskaan ole valmis. Pappien kohdalla se on onneksi paitsi aina kesken, aina samalla valmis. Perustyö on jo tehty, jonkun Toisen taholta.

Taudissa

Sikamainen flunssa pääsi iskemään kesken lämpimien kesäpäivien. Sängynpohjalla ehtii ajatellakin, niistämisen ja uinumisen lomassa. Ainakin sitä, kuinka onnekas on, kun ei ole joutunut kovin pitkiä aikoja sairaana olemaan.

Maailma näyttää erilaiselta taudissa. Olet jonkin sisässä, tai jokin on ympärilläsi, niin ettet näe, koe normaalisti. Juuri tämähän tekee masennuksesta niin vaikean: et enää näe maailmaa normaalisti. Miten sellaista taittovirhettä käy helposti korjaamaan?

Taudin sisältä katsellen voi toki oppia olennaisia asioita. Siitä, kuinka arvokasta terveys on. Ja siitä, kuinka arvokasta on sairaiden auttaminen.

Kirkosta on puhuttu nimenomaan sairaiden yhteisönä, sairaalana. "Eivät terveet tarvitse parantajaa..." Jos ihminen on kohdannut elämän haurauden ja vajaavaisuuden, asettuu pintaliito ja pintakiilto eri asemaan. Hän voi muistaa, mikä on olennaista - ja kuinka samassa asemassa olemme jokainen, menestykseemme katsomatta.

Saaristomeri

Saaristomerellä tulee olo, että on korkealla: vaikka todellisuudessa on hyvin matalalla. Saaret sisältävät hienoja näköalakallioita: mutta nekin nousevat vain hivenen merestä, joka valtavalla tasaisuudellaan hallitsee kaikkea. 

Ehkä tilanteessa on jotain syvempää vertauskuvallisuutta. Mataluuden kautta korkeuden tajua. Olen vain pieni olento - ja kuitenkin tämä kaikki on minun; ei omistuksen, vaan kuulumisen kautta. Minä kuulun tänne; tämä kuuluu minuun. 

Rannikot ja saaristo opettavat ihmiselle rajallisuutta. Meren ja maan raja on samalla olemassaolon rajallisuuden opettaja. Tila antaa näköaloja, saa näkemään myös valtavan kauneuden. Ehkä siksi niin suuri osa ihmiskunnan syvällisimmästä ja kauniimmasta taiteesta ja kulttuurista liittyy juuri rannikoihin? 

Purjeveneillä vaeltaminen on niin vertauskuvallista toimintaa, etten edes yritä pureutua siihen tässä kovin pitkälle. Kaikki tuulen mukana kulkeminen ja flow, olosuhteiden ymmärtäminen ja niihin sopeutuminen, jokaisen päivän matka... 

Verrattuna jaloilla tehtävään vaeltamiseen on veneen asema mielenkiintoinen. Voisi ajatella, että tilanne on sangen eri: et ole vain oman kehosi varassa. Mutta eikö kehokin ole kokonaisvaltaisen ihmisen väline, instrumentti? Se, jonka välityksellä ilmaisemme ja koemme. Se, joka resonoi - olosuhteiden ja minän välillä. Se, joka kantaa meitä. 

Sävelten löytöretket

Musiikki on elämän suurimpia asioita. Ellei lopulta itse elämä: universumin tallennusmuoto. En usko, että on sattumaa, että niin moni luomismyytti perustuu laululle, sävelille, jotka synnyttävät maailman – ovat maailma. 

On julkaistu mielenkiintoisia tutkimuksia siitä, kuinka aivomme (kehomme) reagoivat musiikkiin. (Vielä kun saisi joskus ne kirjat kokonaan luettua…) On selvinnyt, että musiikki aktivoi hyvin laajalla ja mielenkiintoisella tavalla sielumme sopukoita. 

Yksi piirre tästä on se, kuinka tarkasti voi muistaa tietyn tilanteen tai tunnelman silloin kuullun musiikin kautta. (Tästä on metkoja huomioita erinomaisen Fleet Foxes – yhtyeen levyn kansiteksteissä, lämmin suositus! Paras pop-levy pitkään aikaan, hienoja keinuvia keskiaika-vaikutteisia melodioita.) 

Mitä kaikkea meissä herättääkään aaltojen ääni?

Kuinka syvälle se vie?

Äitimme kohtuun -

sydämen rytmiin, 

maailmankaikkeuden perusbiittiin? 

Yksi elämän ihania asioita on se, että jokaiselle viikolle on löydettävissä uutta musiikkia, jota kuunnella ja josta ihastua. (Periaatteessa päivällekin, mutta se menisi jakelun kannalta jo vaikeaksi…)

Internet helpottaa tätä huomattavasti, mutta erityisesti mainio kirjastolaitoksemme: retken ulottuvilla on hämmentävä määrä aarteita. 

Palaute

Jotain, joka palaa. 

Kun teet jotain, palaute on se, mikä palaa. 

Palautetta on monenlaista muutakin kuin sanoja. Teon, työn tulos on vahva palaute: mikä oli tekoni seuraus? 

Vaikeus on siinä, että itse emme aina näe tekojemme seurauksia. Joko emme fyysisesti voi nähdä: tai sitten oma esiymmärryksemme muovaa näkemäämme niin, ettemme näe todellisia seurauksia, vaan oman mielikuvamme asiasta. 

Juuttumatta sen syvemmin tulkinnan kehälle ja hermeneutiikan suohon totean vain, että toinen vaikeus on se, ettemme anna toisillemme palautetta riittävästi ja riittävän selvästi. Arvailemme, epäilemme, olemme salaa tyytyväisiä. 

Erityisen vaikea palautteen ongelma on ammateissa, joissa ei näe työnsä tuloksia suoraan. On opittava tulemaan toimeen usein ilman palautetta, eli harjoitettava itsekuria, jottei sorru välinpitämättömyyteen. Ja on yritettävä saada palautetta: onneksi siihen on keinoja. 

Kiitos kaikille tämän blogin kirjoituksista palautetta antaneille: kommenttikin on aina palautetta, se kertoo, että joku tätä lukee (ja viitsii vielä vastatakin). Kaikki kommentit on luettu ja niitä arvostetaan (ne ovat olleet hyviä), vaikka niihin en vastaisikaan. 

Tämä blogi on siirtynyt kesäaikaan: keskimäärin viikon välein saapuu uutta materiaalia. Loppukesästä siirryn jälleen tuttuun noin kolmen päivän välein - pyrkimykseen. 

Nauttikaahan auringosta,

Into the wild

Erinomainen elokuva, epätarkka käännös: Erämaan armoille. Parempi olisi: Tuntemattomaan, sillä siitä elokuva kertoo, erämaan lisäksi. Lähtemisestä pois tutusta ja turvallisesta, perinnäistapojen maailmasta. 

Nuorukainen tekee rajun irtioton, haaveenaan päästä Alaskaan asti. Jutussa on aikuistumisriitin tuntua, sitä ikiaikaista suurta ja haavoittuvaa seikkailua, joka nuorukaisten on käytävä läpi, ennen kuin he voivat asettua aloilleen. Muinaiset heimot tiesivät tämän: nykyäänkin sama voima vaikuttaa, mutta kun ei ole yhteisöä, ei ole yhteistä tapaa tästäkään asiasta. Sen sijaan on välivuosien pitäjiä, InterRail-matkaajia, hummailuvuosia eläviä... ja usein jokaisen on vain käytävä läpi tietyt vaiheet, jotta voi palata perinteisiin. 

Olennaista on, että löytää itse; vaikka toiset kuinka suosittelevat, ei viisauden siirtäminen käy noin vain. 

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että niistä kirjan kirjoittanut Jon Krakauer teki itse vastaavanlaisen matkan Alaskaan nuorena. 

Into the Wild-elokuvasta ei halua kirjoittaa kovin tarkasti, ettei yllätyksellisyys ja voima vähene. Nuorukaisen matka kohdistuu monella tapaa yhteiskunnan rajaseuduille, jotka eivät ole valtion ympärillä vaan sen väleissä, saumakohdissa; joissa on aina tilaa vaikka hallinto olisi kuinka totalitäärinen. Mielenkiintoisia persoonia, hienoja näyttelijäsuorituksia, näkemyksellinen Sean Pennin ohjaus - ja upeaa musiikkia. 

Eddie Vedderin, vanhan kunnon Pearl Jamin keulahahmon elokuvaan säveltämä soundtrack on ollut kevätkauden levylöytöjä. Ytimekästä, voimakasta musiikkia. Lämmin suositus - elokuvasta, levystä ja etsintämatkoista (riittävän turvallisista, tosin). 

Muutama kappale levyltä:

Society  (tsekkaa sanat!)

Hard Sun

Rise

Pilvet

Harva asia maailmassa on yhtä aliarvostettu kuin pilvet. Uskolliset ystävämme, jotka tuovat elintärkeän sateen. Äärimmäisen monimuotoiset ja sävykkäät elementit.

Pilvet voivat olla hämmästyttävän kauniita. Niiden lumo liittyy toki valoon - mutta niin kaikki muukin näköaistilla havaittava kauneus. Valo tuo muotoon liittyvän kauneuden esiin.

Auringon nousun ja laskun värikkäät, valtavan upeat pilvet… mutta myös aivan arkiset poutapilvet, puolipeitteisen sään muodot.

Näin kulutan aikaa
maatessani alla tämän taivaan
josta pilvet tekevät kauniin...

Eppu Normaalin muusikot osaavat ilmaista joitain asioita hämmästyttävän hyvin. Runoilijoita, äitinsä lapsia. Pilvet tekevät taivaasta kauniin. Miltä auringonlasku näyttää ilman pilviä?

Eräällä kurssilla saimme tehtäväksi kirjoittaa kirjeen itsellemme vuoden päähän. Tervehdin vanhempaa ja muistutin häntä:
muista katsella puita ja pilviä.
Kahta kenties aliarvostetuinta kauneuden lähdettä ympärillämme. Molemmat osaavat tanssia.

-*-

Mieleeni on painunut kuva Jaakko Hämeen-Anttilasta nojaamassa luentosalin ikkunalautaan, pilviä katsellen. Topelia-rakennuksen ikkuna on suuri ja valoisa, ulkona keltaisten kauniiden vanhojen talojen yllä matkaa joukko poutapilviä. Aika on sellainen, jona Hämeen-Anttilaa pyydetään lähes päivittäin televisioon tai radioon kommentoimaan islamilaista maailmaa, jonka tietyt edustajat ovat juuri terrorisoineet ja sen seurauksena myös muut. Lempeä professori puhuu siitä, kuinka joskus tekisi mieli vastata kiireiselle reportterille, että minä katson nyt pilviä.

Eikä kyseessä ollut vitsi: miehestä näki, että hän näki pilvien kauneuden.

-*-

P.S. Lainattu kappale: Eppu Normaali: Näin kulutan aikaa.

Can you see the light?

Kuuletko linnun laulun? kysyy Anthony de Mello kirjassaan. ”Toki kuulen”, taitaa useampi meistä vastata. Mutta rehellisesti sanottuna: koska viimeksi todella kuuntelit linnunlaulua? Enemmän kuin vain ohimennen havaiten sen: todella kuullen sen?

Can you see the light?
Vanha amerikkalaishenkinen saarnaajan kysymys, sellainen, joka tuo mieleen Blues Brothersin mustan saarnamiehen kirkumassa soul-henkisesti. Kysymys toimii myös kuten edellinen, linnun laulua tivaava: näetkö valon?

”Toki näen”, vastaa suurin osa: mutta kuinka usein todella näemme?

Kevätaurinko tuulessa huojuvilla keltavehreillä koivuilla – valon ja varjon leikki oksien heijastuksena kadun pinnassa – laskevan illan punertava kajo puiden latvoissa -

Rahaa palaa

Sikarikas

on usein sikarikas.

Pahuus

Mitä pidempään pilaantunut saa olla oloissaan

sitä mädäntyneemmäksi se käy.

Uutiset

Mitä uutta on uutisissa? kyseli jo Thoreau aikoinaan. Samanlainen ihminen kuin muinoin tervehtii meitä tiedoissa: epäonnistuva ja onnettomuuksia aiheuttava. Tosipaikan tullen toisinaan äärimmäisen jalo. Kateellinen ja väkivaltainen.

Hyvä kysymys on se, miksi hyvät uutiset eivät kiinnosta. Vai kiinnostavatko? Jos joku loisi hyvien uutisten katsauksen, saisiko se seuraajia?

Pohjimmiltaan taitaa olla niin, että pahuus liittyy rajallisuuteen. Ja rajallisista asioista voi puhua. Rajattomuus on vaikea aihe (infiniittisyys).

Optimistin, toiveikkaan elämänkatsomuksen uutisnäkemys: hyvyys on niin rajatonta, ettei sitä voi puristaa uutisiksi. Kuka voisi luetella kaikki arkiset hyvyyden teot, kadunlakaisusta toisia varten aina haavojen hoitamiseen? Tai raportoida kosmisen hyvyyden?

Uutiset, siis pahat uutiset, ovat rajallisen ihmisen ja maailman sinänsä looginen seuraus.

Kirkko ja luonto

Kirkolla ja luonnolla on paljon yhteistä. 

Molemmat ovat ekologisia:

suuria kokonaisuuksia, joihin vaikuttaa jokainen yksittäinen jäsen. 

Monet kristityt suomalaiset puhuvat molemmista aivan kuin ne olisivat käsitteellisiä asioita:

vaikka jokainen heistä kuuluu niiden sisään, on osa niitä. 

Ja jotkut ihmiset tuntuvat ajattelevan, että molempia voi kohdella miten sattuu. Kyllä ne sen kestävät. 

Pitkään ne kestävätkin: mutta eivät kaikkea. Etenkään sitä, jos ihmiset eivät enää miellä kuuluvansa niihin. 

Kevät

Kevät:
vihreä tuli
se palaa

Suunnistus

Suunnistus:

tanssia metsän kanssa.

Jotka haluavat puhua

Yksillä meistä

on ongelmana

ettemme tohdi aloittaa puhetta

vaikka syytä olisi

toisilla meistä

ettemme tohdi lopettaa...

Levottomuus

Levottomuus:
kirjaimellisesti
levon puutetta

Ilman rauhaa
seuraa rauhattomuus

hermostunut liikuskelu
suunnan etsiminen
kun paikallaan pysymisessä
rauhassa nyt, tässä
olisi suunnaton lepo.

Vappu

- VAPPU?
- IHAN PIMIÄ JUHLA!

(karjalaisperäisen vasta-ajattelijan kommentti)

Liian vanha kirja?

Nuori nurisi kirjasta, joka piti lukea.
"Tää on ihan ummehtunut!
Tän on kirjoittanu joku Home-ros!"

Jazz

Väärä sävel
oikeassa paikassa.

Sotalapsi

Hedelmä
joka poimitaan puusta
kesken kasvun
saattaa kyllä kypsyä silti
mutta liian usein perusmaku on raaka.

Elämän tanssin sääntö

The simple rule
of the dance of life:

move your butt!

Nykyhetki

The present
is a gift.

Painovoima

Painovoima; gravity.
Voima joka painaa.

Englanniksi puhutaankin vastaparista: gravity – grace.
Armo keventää, vapauttaa, vie painavan taakan.

Sen sijaan painovoima ja armo voivat kuulua yhteen.
Luonnossa ja sen voimissa ilmenee suurta armollisuutta
- jos kohta myös ihmiseen liittyvää tuhoisuutta.

Gravity characterizes man’s life:
always present
shaping everything.

Deep down
gravity leads to the grave.

Pääs'iäinen

Pääs'iäinen
vapaaksi
kaikki
kiittäkäämme!

Vastaanotto

Jospa ihminen ottaisi jotain vastaan niin kuin linnut aamunkoiton!



(Vertaa palmusunnuntain aiheeseen…)



”Ja aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan…” (Ps. 19:6)





Vein vieraat junalle ja selvisin harvinaisen aikaisin liikkeelle. Aamusumu peitti merenlahdet Linlon saaren ympärillä. Kyse oli minuuteista: koko ajan usva hälveni. Nyt se vielä loi verhon, jolla auringonsäteet saivat leikkiä, ja mahtavan taustan rantapuille. Kallion päältä levittäytyi kirkas, hämykerroksinen maisema: metsän kaaret sukelsivat sumuun ja nousivat jälleen vesipisaroista kimallellen. Jumalallista.

Lisää reissun kuvia löydät tästä.

Jää

(Eksistentiaalinen pilkkijä osa 2)

Olomuoto, joka kantaa meitä
luotamme, että se kestää
vaikka se on pohjimmiltaan hauras
toki parhaimmillaan hyvin vahva.

Alkuperältään puhdas
päältä ehkä likainen
luotettavuudeltaan vaihteleva
viisas tuntee sen olosuhteet.

Väliaikainen
se aineellistuu kaiken keskeltä
sulaa kaikeksi jälleen
mitä jää?

Eksistentiaalinen pilkkijä

Pilkkiminen on perimmäistä puuhaa. Mies kököttää yksin jäisen järven selällä, tummana hahmona suurta valkeutta vasten. Tuuli tuivertaa, pakkanen puree, mutta mies sen kun kairaa ja odottaa sitkeästi. Eksistentiaalinen pilkkijä: ihmisen kuva.

Mitä me pyydystämme olemassaolomme keskellä?

Roikumme kiinni toivon langassa.

Teologinen tutkielma

Ihminen
ajaa itsensä
lunastuskuntoon.

Ihmisen tila

Ihminen
on taivaan tiellä.

Sukupolvemme

Tämä on sukupolvi
joka painaa nappia.



P.S. Tästä lähtien taas tiiviimpää julkaisutahtia blogissa.

Alku vai loppu?

Syntymä on kuolemisen alku

kuolema on kuolemisen loppu.

Talouskriisi

Rahajumalalla
kultasuonenveto.

Muukalainen kylän laidalla!

Heimo jähmettyy. Joku erilainen on ilmestynyt näköpiiriin.

Koska emme tunne häntä, hän voi olla uhka!

Erilaisuuden kohtaaminen on ihmiselle luontaisesti vaikeaa. Luulen, että se johtuu äsken mainitusta historiasta. Ihmiskunnan historiassa on ollut usein syytäkin pelätä muukalaisia. Selviytymisviettiin kytkeytyneet reaktiot poistuvat hankalasti. Vaatii hyvän kasvualustan, että ihminen oppii kokemaan olonsa niin turvalliseksi, ettei hänen tarvitse pelätä erilaisia – tai heijastaa yleensä negatiivisia tunteitaan toisiin, yleensä juuri erilaisiin.

Jos erilaisuutta ja erilaisia ei kohdata, vallitsee tunkkaisuus. Pahimmillaan kyse on punaniskaisesta peräkylästä; joskin maaseutu voi yhtä hyvin olla suvaitsevaa, jos asenteet ja liikkuvuus ovat kunnossa.

Hyvä, että maahanmuutosta käydään keskustelua (esim. piispa Heikka Helsingin Sanomissa).

Ajattelen samoin kuin he, jotka näkevät ihmiskunnan haasteeksi moraalisen kehyksen laajentamisen. Perheestä ja heimosta on siirrytty maakuntaan ja kansakuntaan, pidemmällekin; mutta aina tahtoo raja kulkea jossain. Moraalisen kehyksen sisälle jäävät he, joita kohtaan ajattelemme meillä olevan velvollisuuksia. Toisin sanoen he, joilla on oikeuksia.

We shall overcome ja Martin Luther Kingin unelmat puhuvat kehyksestä, jonka sisään jäävät eri väriset ja erilaiset olennot. Joidenkin toiveiden mukaan myös muut luontokappaleet kuin ihmiset, tietoisuutensa mukaan suhteutettuna.

Ylös, ulos ja lenkille

Kylläpä teki hyvää saada raitista ilmaa. Flunssa vaikuttaa menevän ohi onnekkaasti, mutta eilisen se pakotti sisätiloihin. Ja kyllä olikin tunkkainen päivä.

Otsikon lause kuulostaa meistä jo kliseeltä. Mutta se onkin niin yleispätevä totuus, että se helposti kliseen leiman saa. Vaikka kuinka väsyttäisi ja masentaisi, yleensä kaikki näyttää hivenen paremmalta pienenkin liikunnan ja raikkaan ilman jälkeen.

Tunkkaisuus on surkea tila myös henkisesti. Kuinka suuri osa ihmisten älyttömyydestä johtuukaan liiasta tunkkaisuudesta? Siitä, että on jumiuduttu yhteen ja samaan tilaan. Rakennettu liian tiiviit muurit. Joko itse tai muiden toimesta.

Kun raikas ilma ei pääse kulkemaan, asiat pilaantuvat.


p.s. Tästä aihepiiristä lisää jatkossa.

Kävelemisen ajatus

Mitä ajattelen kävellessäni?
En mitään
ja kuitenkin kaikkea.

Yhteiskunnan peili

Jos haluat tietää
millainen yhteiskunta on
katso sen luomia rakennuksia.


p.s.
Vanha ekologinen yhteiskunta on sellainen,
jonka rakennuksia emme enää katso (ilman mikroskooppia).
Sillä ne ovat kierrättyneet.

Radikaalisuus

"Pidätte minua konservatiivisena
kun haluan säilyttää vanhoja arvoja.
Mutta mikä on nykyään tätä radikaalimpaa?"

Pakkasusva

Luulin auringon nousevan
mutta se olikin huoltoasema.


Tuo lausepari on totta, vaikka sen voisikin lukea myös toiveikkaana uuden maailman odotuksena, joka kilpistyy kaupallis-tekniseen voittokulkuun. Hämmästyttävän sakea pakkasusva peitteli maiseman tänä aamuna. Peltojen metsäsaarekkeet piirtyivät mustina välikappaleina kahden valkoisuuden välissä, kuin tiimalasin keskiosina.

Usva kiehtoo. Kuten hämy yleensäkin. Ajatelkaa vaikka maisemaa korkealta nähtynä: jos kaikki on selkeäpiirtoista, ei se ole lainkaan niin kiehtovaa kuin hämyyn liukuvat kukkulajonot. (Tämän jo Thoreau totesi.)

Se, mikä ei ole vielä selitetty, nähty täysin, kiehtoo. Tämä pätee hyvin moneen asiaan. Liiaksi selitetty teksti ei sytytä: täytyy olla tilaa lukijan mielikuvitukselle. Elokuva ilman dramatiikkaa ei palvele tarkoitustaan (tosin välillä Hollywoodin tuotannon suhteen toivoisi, että dramatiikkaa voisi myös olla vähän vähemmän ja aitoutta enemmän). Ja syvimmällä tasolla tämä pätee elämään.

Moni ajattelija on sitä mieltä, että järjen ylikorostus ja uskontojen sivuun sysääminen ovat traagisella tavalla poistaneet maailmasta lumouksen – ja samalla elämän suuresta kertomuksesta on mennyt mieli. Salaperäisyys, usva löytöretkeilijän edessä on hälvennyt: jäljellä vain tutuksi luultu maisema ja karu peilikuva järven pinnasta.

Mestarimaalari Caspar David Friedrich ymmärsi tämän. Maalaus Aamu kuvaa ihmisen lapsuutta. Kaikki on vielä auki, kiehtova usva verhoaa maailman: mikä onni kalastella aamuvarhain, tuntea tuoksut, nähdä auringonnousu, elää.

Miten palauttaa elämään lumous?

Se ei onnistu ilman Kertomusta, ajattelen – ja uskon.


p.s. Hivenen ennen Porvooseen saapumista aurinko räjähti usvan ja pilvien läpi ja hetken koko maisema oli tulta.

”Veljet, kuin palava aamu
on edessämme aukeava uusi maailma.”
- Mika Waltarin runo Tulenkantajien juhlassa 1900-luvun innokkaammalla puolella

Aikakäsitys

Päivä ja vuosi
sama asia:
silmänräpäyksen pituus vain eri.

Talvinen luonto

Pakkaspäivä:

kimaltelevien ihmeiden puutarha.



Talvikuvia vuodenvaihteen tienoilta:
http://www.facebook.com/album.php?aid=61739&l=aa874&id=688759070

Pahuus (Changeling)

Lumi piristää mieltä, mutta eilisen taide-elämykset olivat kohtalaisen synkkiä. Kjell Westön Missä kuljimme kerran oli päässyt juuri valkoisen terrorin kohdalle. Bussimatkalla Helsinkiin luin rangaistuspartion automatkasta Vihtiin. Mielenkiintoista katsella Kampin vanhempia kerrostaloja ja ajatella, että tuossa nuo seisoivat jo silloin, kun sisällissota runteli maata.

Perillä minua odotti Eastwoodin elokuva Changeling – vaihdokas. Hyvin hienoa elokuvatyötä – mutta pahuksen synkkä. Kyllähän lopussa toivoakin on: yhteiskunta kehittyi jälleen hivenen, poliisilaitoksen korruptio sai iskun. Mutta ytimessä on sellaista pahuutta, jota ei ole mukava kohdata. Aivan kuten kertomuksissa Suomen sisällissodasta.

Pahuus on paha aihe. Yhtäältä siitä pitäisi puhua, jotta yhä uudelleen ymmärtäisimme, että meissä se pirulauta myös on. Kukaan ei ole täysin vapaa ihmiskunnan synkästä taakasta. Onneksi se ei monen elämässä pääse esiin karmeimmalla tavalla: sodan kaltaiset ääriolosuhteet tuovat esiin myös ihmisestä ääriominaisuudet.

Toisaalta pahasta puhuminen on vaikeaa. Aina on vaarana, että sitä ruvetaan ulkoistamaan. Ne tai nuo ovat pahoja, en minä tai me. Toinen vaara on se, että pahan edessä lamaannutaan. Maailman kärsimys on sitä luokkaa, että välillä on kyllä vaikeaa säilyttää toiveikkuus ja iloisuus.

Mutta silti pahasta pitää puhua. Kätkeminen ei ole käsittelyä. Julki tuotua voidaan käsitellä yhdessä. Myöntää surulliset tosiasiat ja yrittää omalta osaltamme toimia paremman puolesta. Ja ehkä kärsimyksen tummaa taustaa vasten pienet murheetkaan eivät enää niin paljon paina: ehkä jopa ilo voi kasvaa siitä, kun ymmärtää, miten hyvin asiat monesti ovat, kun perusasiat vain ovat kunnossa.


p.s. Mielenkiintoinen pahuutta meissä vai muissa - video on Kotimaan katsauksen dokumentointi Helluntainuoret vs. hevimusiikki vuodelta 1986. Suosittelen. Asiantuntijana mm. Veltto Virtanen... (Nuoriso-ohjaaja puhuu muuten asiaa videon toisessa osassa, vaikkei kovin rock olekaan!).

Palapelimies: Panun tarinoita saatavilla

Iloitsen suuresti siitä, että seitsemän tarinaani päätyi Kerron sinulle tarinan 3-kirjaan, joka julkaistiin viime viikolla. Tässä niistä yksi: sellainen, jonka idea on vanhimpia, juontaen juurensa Lontoon Hampstead Heathiin kesällä 1997.

Suosittelen erottamaan pienen kiireettömän hetken lukemiselle: näiden tarinoiden ideana on pysähtyminen tärkeiden asioiden äärelle. Ne haluavat vastustaa kiirettä, myös nopeaa lukemista.

Palapelimies

Olin hyvin väsynyt. Suuri suunnitelma, jota olin pitkään valmistellut, oli epäonnistunut. Noina päivinä lähdin aamulla kotoa alakuloisena ja palasin iltapäivällä vielä alakuloisempana.

Eräänä iltapäivänä aurinko paistoi. Sen säteet osuivat puuhun, joka kasvoi metsän toista laitaa vievän polun yllä. Puun lehdet säkenöivät. Pitkään aikaan en ollut juuri jaksanut kiinnittää huomiota valoon, mutta nyt päätin hetken mielijohteesta kulkea kotiin tuota toista polkua pitkin. Katselin puita ja valoa ja kuljin eteenpäin.

Polku vei ylämäkeen, jolla kasvoi heinikkoa. Korret huojuivat iltapäivän vaimeassa tuulessa. Äkkiä pysähdyin. Mäen päällä kasvoi suuri vanha tammi, jonka juurella istui joku. Paikallaan, hiljaa, eteensä katsellen. Taivaalta hiljalleen laskeutuvan auringon valo kultasi puun ja sai hahmon muuttumaan silhuetiksi, tummaksi ja tarkkojen ääriviivojen piirtämäksi. Kuljin hiljaa eteenpäin miettien, mitä hahmo oikein teki. Hän näytti katsovan tiiviisti eteenpäin, kunnes äkkiä, kun pääsin lähemmäs, hän käänsi katseensa minuun. Näin hänen olevan mies, jonka ikää oli vaikea määritellä. Hän hymyili minulle, ja olin ihmeissäni. Ei täällä ollut tapana hymyillä ventovieraille. Hänen hymyssään oli nuoruuden iloa, mutta hänen piirteensä näyttivät jollain tapaa koetuilta, elämää nähneiltä.

Kuljin kummastellen eteenpäin. Mies katseli minua yhä, lempein mutta arvoituksellisin silmin. Samassa näin jotain hänen edessään. Siinä oli ohut puinen levy, jonka päällä oli palapeli. Palapeli! Mäen päällä metsikössä. Mitä ihmettä? Tuijotin palapeliä kummissani. Se ei ollut valmis, muttei myöskään aivan alkutekijöissään. Palapelistä oli koottu eri kohtia, mutta siitä ei oikein vielä saanut selvää, mitä kuva esitti. Jonkinlainen maisema se kai oli… Salaperäinen ja lumoava, huomasin, kun liimauduin sitä katsomaan. Vasta hetken päästä havahduin olotilaani, säpsähdin ja nostin katseeni. Mies hymyili ja sanoi:
- Etkö sinäkin laittaisi palaa kohdalleen?
- Minä? Öö… Mutta…
Jäin empimään. Kysymys yllätti ja ennen kaikkea koko kumma tilanne. Itse asiassa minua kiehtoi ajatus palan laittamisesta: siitä oli niin kauan, kun olin tehnyt palapelejä – ei niihin ollut enää aikaa, oli niin paljon muuta tärkeämpää ja hyödyllisempää.
- Istu ihmeessä, ole hyvä, mies kehotti.
Ja oikeastaan omaksi hämmästyksekseni tein niin. Istuin alas ja katselin palapeliä. Puulevyn vieressä oli puinen kori, jossa oli valkea liina, jonka päällä oli iso kasa paloja. Itse asiassa niitä näytti olevan niin paljon, että mietin, mahtuisivatko ne kaikki todella palapeliin.
- Katsele kaikessa rauhassa, tartu osaasi ja laita se peliin, mies neuvoi.

Ja niin tein: istuin hiljaa laskevassa auringossa, katselin peliä ja paloja, taustalla lauloi lintu ja kaiken aikaa mies vain istui hiljaa pelin toisella puolella. Outo, mutta hyvältä tuntuva yhteys alkoi muodostua välillemme. Aikani katseltuani otin kellertävän palan, koska palapelissä näkyi keltainen kohta, ja yritin sovittaa palaani siihen. Mutta ikäväkseni pala ei sopinut, vaikka kuinka yritin laittaa sitä eri päin pelissä olevien palojen reunoihin kiinni. Kurotin ottamaan uutta palaa, mutta mies laittoikin kätensä korin ylle.
- Pahoittelen, osaansa ei voi vaihtaa, mies sanoi. - On vain tultava toimeen sen kanssa. Kuuntele intuitiotasi, sisintäsi: jos luotat itseesi, tiedät kyllä, mihin palasi kuuluu ja miten selviydyt tilanteesta!
Outo, ärsyttävä neuvo, ajattelin. Miten niin muka? Miksei palaa saanut vaihtaa? Mutta miehen katseesta näin, että hän oli tosissaan, enkä käynyt väittämään vastaan, vaikka olisin halunnut. Sen sijaan kävin hivenen ärtyneenä katselemaan uudestaan palapeliä. Mihin pala muka sopisi? Ei ainakaan tuonne… Eikä tuonnekaan, siellä on ihan eri väriä…

Mietin ja katselin pitkään, mutten keksinyt, mihin pala tulisi. Luovuttamisen halu alkoi vallata mieltäni – ihmettelin, ettei niin ollut käynyt jo aiemmin. Katsoin miestä, joka ei hymyillyt, muttei ollut aivan totinenkaan, ja sanoin:
- En kerta kaikkiaan keksi, mihin pala tulee. Minun on jätettävä kesken.
Kumarruin jo laittaakseni palan takaisin koriin, mutta mies esti sen jälleen kädellään.
- Luota itseesi! Etkö muista, kuinka lapsenakin ajattelit ensin, ettet osaa, mutta kun tarpeeksi yritit, onnistuit? Onko vain yksi tapa koota palapeli, vain yksi yritys?
Mistä mies muka saattoi tietää, että olin lapsena koonnut palapelejä? Hän varmasti vain päätteli. ”Luota itseesi…” Miten?
- Sulje vaikka silmäsi, mies sanoi. – Luota itseesi, ja laita pala paikoilleen!
Päätin totella. Laitoin silmät kiinni ja ajattelin palapeliä, ajattelin sen mahdollista kuvaa, omaa palaani. Vähitellen unohdin kaiken muun paitsi palan kädessäni, ja sitten vain tein sen: laskin käteni ja laitoin palan puulevylle. Havahduin hereille oudosta tilastani ja avasin silmäni. Pala oli keltaisen alueen lähellä, vähän matkan päässä muista paloista.
- Hyvä! Hyvä! mies kannusti. - Eihän se ollut niin vaikeaa?
Mies kurotti nyt itse kohti koria ja nosti sieltä palan.
- Katsohan, joskus täytyy uskaltautua tuntemattomaan, jättää arkinen ja tuttu ja turruttava taakseen. Voi tosin olla, että kiinnittyäkseen tarvitsee silloin jonkun toisen apua…
Ja mies kiinnitti palallaan oman palani muihin. Palani muilla sivuilla oli tosin vielä tyhjää, mutta itse asiassa iloitsin siitä. Paljon oli vielä jäljellä. Kuka tietäisi, keiden palat tulisivat minun lähelleni? Huomasin hymyileväni kuten mieskin.

Auringon säteet punersivat palapelin ja metsän saaden kaiken näyttämään hyvin kauniilta. Nousin, kiitin miestä ja lähdin kohti kotia, pidemmän mutta rikkaamman polun kautta.


P.S:
Tässä lista omista tarinoistani kirjassa:
Vieras
Palapelimies
Vanki ja vartija
Poika ja lokit
Ihmeellinen puu
Eikö kasvatus ole samanlaista
Viisas opettaja ja hänen oppilaansa

Kirjaa saa monista kirjakaupoista: halvimmalla ehkä netistä. Esim. Bookplus näyttää myyvän tosi halvalla (tietty tulee toimituskulut päälle).

Toivottavasti tarinoista on iloa! Ja ehkä jopa hyötyä. Paitsi omaan lukemiseen, niitä voi käyttää aamunavauksissa, leireillä tms. Kertokaahan joskus, mitä ajatuksia heräsi!

God bless America!

Oli hämmentävää katsoa Obaman virkaanastujaiskonserttia. Konsertti oli sinänsä mielenkiintoinen nimitys tapahtumalle. Olihan se eräänlainen konsertto: puhujat säestivät toisiaan ja välissä oli musiikkia.

Ylevistä ajatuksista meinasi jo tulla yliannos, mutta silti jotain hyvin arvostettavaa jutussa oli myös. Kyllä välillä kaipaa Suomeenkin kunnon puhetaitoa ja aatteellisuutta. Aatteet ovat vaarallinen asia: mutta ehkä vielä vaarallisempaa on aatteiden puute. Silloin kaikki luisuu mutaiseen välinpitämättömyyteen, jossa jokainen yrittää huolehtia itsestään ja läheisistään.

Syksyllä 1998 kiersimme muutaman kanadalaisen kanssa Normandian maihinnousurantoja. Seutu on sangen sykähdyttävä muistomerkki siitä, mitä amerikkalaiset ovat parhaimmillaan saaneet aikaan Euroopan, koko maailman vuoksi. Ilman aatteen paloa ei olisi lähdetty sotimaan valtameren yli natseja vastaan. Nuorena poikana esitin tuolloin yksinkertaisen väitteen, johon kanadalaiset yhtyivät: ”Amerikkalaiset joko pelastavat tai tuhoavat meidät kaikki.”

Amerikka on häkellyttävä asia. Outo ihmiskunnan uusi mahdollisuus, manner jolle yhdistyivät lähes kaikki kansakunnat ja synnyttivät kapitalismin konnun. Henry David Thoreau pohtii mielenkiintoisesti, kuinka maailmanhistorian kulku näyttää kulkevan idästä länteen (mainiossa essessä Walking). Ja kun länsirannikko on saavutettu, se suuntautuu valtavimman meren tuolle puolen – joko myyttiseen satumaahan tai sitten konkreettisemmin Aasiaan, historiassa uudestaan.

Alexis de Tocquevillen klassikko Demokratia Amerikassa suomennettiin vihdoin pari vuotta sitten. Se on hämmästyttävän kaukonäköinen, vaikka onkin kirjoitettu 1800-luvulla (kuten Thoreaun selvänäköinen tuotanto myös). Tocqueville näkee, kuinka Amerikka ja Venäjä tulevat nousemaan kansojen kohtaloiden pääpelureiksi. Hän näkee, kuinka demokratia tulee leviämään kohti kaikkea muutakin maailmaa kuin Amerikkaa. Ja hän näkee, kuinka samalla leviävät demokratian vaarat: materialismin nouseminen elämän pääsisällöksi ja sen myötä tuleva onnettomuus. Kun kaikki vertaavat toisiaan rahassa, onnellisuus luisuu kadoksiin ja kansakunnan yhteinen moraali hälvenee.

USA on onnistunut säilyttämään osan moraalista – vaikka raha kovasti hallitseekin. Tämän tosiasian sidos uskonnollisuuteen on äärimmäisen mielenkiintoinen. Vaikka esimerkiksi Obaman juhlakonsertin ylevät demokraattiset puheet perustuvat pitkälti yleisiin moraalioppeihin, on niissä silti taustasidos uskontoon. Tätä ei haluta unohtaa, vaan sivumennen toivotaan Jumalalta siunausta. Eikä sitä ehkä voidakaan unohtaa, jos halutaan ylläpitää moraalia. Tämä on myös Tocquevillen näkemys: ei ole yhteistä moraalia ilman uskomuksia, uskontoa.

Se, miten paljon USA:n uskonnollisuus on kansalaisuskonnollisuutta, civil religion, on oma juttunsa: sitä, että valtiosta ja kansalaisuudesta muodostuu uskontomainen rakenne. Mutta siitä ehkä lisää joskus: nyt piste, jotta jaksatte lukea. Ja ehkä joku jaksaa kommentoidakin?

Ihmisen ongelma

Ihmisen ongelma ei ole
etteikö hän tietäisi, mitä pitää tehdä.

Ihmisen ongelma on
että hän ei halua tehdä sitä.

Suklaakonvehdin kauneus

Joulun tuttu esine suomalaisissa kodeissa: suklaarasia. Ilon sekä ahdistuksen lähde – jälkimmäisen, kun on syöty liikaa. Mutta milloin viimeksi olet katsonut tarkkaan, mitä syöt?

Eräänä joulun jälkeisenä iltana silmäni havahtuivat konvehdin kauneuteen. (Ei, en ollut päissäni.) Paitsi makuun, myös muotoon on kiinnitetty valtavasti huomiota – ja sitten syöjät eivät yleensä kiinnitä siihen mitään huomiota. Reunaviivat, koristeet, kirjailut: kaikki hyvin tarkkaa työtä. Kun noukit tutun rasian käteen, huomaat tämän (jos et ole jo huomannut / syönyt kaikkea:).

Lapsi osaa tämän yksityiskohtien ihmettelyn. Jossain vaiheessa opimme pois siitä – ja haasteena on oppia siihen takaisin. Lasten kaltaisten on…

Paras suklaahan on käsityötä. Silloin mestarillinen muotoilu on kaikkein suurinta. Joku voisi ajatella, että on synkkää, että joku käyttää paljon vaivaa objektiin, joka pian syödään. Mutta jos sen kauneutta arvostetaan ja siitä nautitaan, onko se niin paha asia? Aikansa kaikella.

Tällä lienee jotain vertauskuvallisuuttakin.


p.s. Pakkanen ja harvinainen valoilmiö, kirkas taivas, tarjoavat runsaasti kauneutta katsojalle – sekä päivällä että yöllä. Talviauringon matala valo eri pinnoilla; kuunvalo jäänhileisellä kuusenlatvalla; tähtimäinen pakkasen kimallus kaikkina päivänaikoina.