keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Taidetta vuodelta 2015

Pikkulasten kanssa on haastavaa ylläpitää seurustelua taiteen kanssa. Mutta ei mahdotonta. Ja onneksi on Museokortti.

Haluan jakaa muutaman taide-elämyksen tältä vuodelta ja haastan Sinut tekemään samoin.

Luontokirjallisuus. Annie Dillardin Pilgrim at Tinker Creek on lähes parasta, mitä olen alalta lukenut. Mutta se on vieläkin vähän kesken, sillä tänä vuonna mielen kyvyt riittivät paremmin suomenkieliseen tekstiin. Reino Kalliolan klassikko, trilogia Suomen luonnosta, on ollut virvoittava tuttavuus. Kuluneena vuonna hankin puuttuvan osan: Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa (1951).

On hämmentävää, kun joku yhdistää luonnontieteellisen osaamisen ja kaunokirjallisen kyvyn. Kalliolan teosta suosittelen kaikille, joita Suomen luonto yhtään kiinnostaa. Esimerkkinä toimikoon kuvaus hirven syksystä: ”Syksyn väreissä väkevästi liekehtivä viita on metsien kruunupään häähuone.”

Kuvataide. Akseli Gallén-Kallelan museo sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Espoon ja Helsingin rajasaaristossa. Pyöräretki paikalle on pieni taidepyhiinvaellus, jonka varrella meri elähdyttää. Tänä vuonna kaksi näyttelyä avasivat Elämän harjulla -freskojen luonnoksia, jotka Gallén teki Porissa sijaitsevaa Juseliuksen mausoleumia varten. Olen vuosien varrella törmännyt ajoittain näihin kuviin ja monet niistä ovat suorastaan järkyttäneet. Niissä yhdistyy kansainvälinen elämän vaelluksen kuvataideperinne ja suomalainen näkemys. Esimerkiksi Rakennus-maalaus on pysäyttävä elämänkulun kuvaus.

Joskus olisi mukavaa kirjoittaa ihan tosissaan, eli vähintään puoliksi leikillään (kirjaimellisesti), maalaussarjoista, jotka kuvaavat elämän vaellusta. Tarvaspään näyttelyteksteihin olisi teologilla muutama täydentävä huomio annettavana. Sinänsä kirja, joka on koottu näyttelyistä, on ilahduttavan tasokas.

Elokuvat. Maikki antoi syntymäpäivälahjaksi kahdeksan leffalipun sarjakortin ja muutaman päivän päästä alkoi raskauspahoinvoinnin pitkä taival. Onneksi liput olivat voimassa pitkään ja onneksi ne olivat olemassa, sillä muuten leffarintama olisi varmaan jäänyt olemattomaksi. Inside Out -animaatiota pidän vuoden parhaimmistoon kuuluvana. Luova idea, rohkea toteutus, koskettava lopputulos.

Dvd-bokseista sain katsottua muutaman klassikon niinä iltoina, kun vastaanottokykyä sellaiselle poikkeuksellisesti oli. Chaplin ei petä. Eikä omalla tavallaan myöskään Tarkovski. Katsoin ensi kertaa Ei paluuta (Ivan’s Childhood) -esikoiselokuvan, joka sisältää monenlaista silmät auki räväyttävää (jos et ensin nukahda, mikä on todellinen vaara kuolevaisille ihmisille Tarkovskin elokuvia katsellessa). Lapsen juoksu rannalla.

Musiikki. Ajat ovat muuttuneet. Pitkään pidin sitkeästi kiinni äänilevyjen materiaalisen muodon arvosta. Tänä vuonna ostin kaksi levyä, mikä oli kaksi enemmän kuin edellisenä. Spotify jyrää. Ja kaksivuotias osaa käyttää Fisherin 1980-luvun stereoita, mikä monimutkaistaa asioita.

Jukka ja Jytämimmit oli vuoden piristävin tulokas. Iloa, pilkettä, menoa. CMX:n uusin oli kelpo. Koti-isä soitti sitä usein, kun talvivaatteita puettiin (tulevaisuuden terapeuteille tiedoksi). Syksyllä kuuntelin kyllä enemmän Dinosaurus Stereophonicus -klassikon kakkoslevyä. Olen aina pitänyt siitä, mutta sanoitusten hienoutta arvostan yhä enemmän. ”Jos meillä ei ole tarinaa / näemme vain tämän huoneen.” No, ”rikkinäiset ajatukset puheista vain pahenee”.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Raskauspahoinvointi, kieli ja kiitollisuus

Kieli on melko suurisilmäinen verkko todellisuuden kalastamiseen, Edward Abbeyta lainatakseni (Kesä autiomaassa, suom. Jussi Hirvi). Me harhautamme itseämme luulemaan, että sanojen merkitykset ovat selvempiä kuin ovatkaan.

Jos haluamme ymmärtää todellisuutta, joudumme muistuttamaan itseämme siitä, että joskus yleissanat eivät kuvaa kaikkia tapauksia. Punainen on punainen, mutta entä jos kyse on vihoviimeisestä värisävystä punaisen ja keltaisen välillä? Kumpi se on?

Usein unohdamme, että sanat ovat suuntaviittoja, eivät tarkkoja määritteitä. Kun käytetään sanaa raskauspahoinvointi, ajatukset siirtyvät tiettyyn suuntaan. Odottava äiti on aamuisin pahoinvoiva. Kuten sanat yleensä, tämäkin sana tavoittaa ennen kaikkea keskimääräisen merkityksen. Odottava äiti voi kohtalaisen pahoin ja tämä tapahtuu raskauden alkuvaiheilla (keskimäärin viikoilla 5-14). Olotila on kurja, mutta useimpia äitejä auttaa tieto siitä, että he kärsivät hyvän asian puolesta.

Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään raskauspahoinvointia (etenkään, koska olen mies), mutta haluan nostaa esiin heitä, jotka joutuvat kärsimään poikkeuksellisen paljon. Ei nimittäin ole kohtuullista, että samaa raskauspahoinvointi-sanaa käytetään kaikista tapauksista. Eräs tuntemani äiti harmitteli ikävää raskauspahoinvointia ja selvisi, että hän oli lopulta oksentanut kerran. Ei ole epäilystä siitä, etteikö hän olisi kokenut ikävää kuvotusta. Mutta osa naisista oksentaa satoja kertoja.

Jokainen meistä, myös miehistä, muistanee, millaista on olla mahataudissa: kuinka kurjaa on, kun mikään ei pysy sisällä ja joutuu vain oksentamaan ja makaamaan. Usein tätä kestää päivän. Se on ankeaa. Jos tauti jatkuu toisen päivän, se ryydyttää. Kuinka pitkään tätä pitää sietää? Kolmas päivä on vielä tuskaisempi, mutta lohdullista on tietoisuus siitä, että yleensä mahataudit eivät kestä kovin montaa päivää.

Kuvitelkaamme, että tauti jatkuukin vielä toiset kolme päivää. Mikään ei pysy sisällä, ruumis riutuu ja mieli turtuu. Sitten koittaa seuraava viikko: ja sama oksentelu jatkuukin yhä! Kaksi viikkoa on täynnä – ja vielä se jatkuu! Se, mikä tuntuu kurjalta jo yhden päivän ajan, jatkuukin aina vain ja aina vain.

Kirjoista voi lukea, että paha raskauspahoinvointi kohtaa yhtä naista sadasta. Useimmilla oksentelu loppuu raskausviikkoon 14 mennessä. Mutta ei kaikilla. Joissain erittäin harvinaisissa tapauksissa pahoinvointi jatkuu jossain muodossa läpi koko raskauden. En tiedä, miten he selviävät. Ja tästä seuraa piina myös sille prosentille naisista, josta äsken puhuttiin: he eivät voi olla satavarmoja, että pahoinvointi todella loppuu viikon 14 tuntumassa. Pelko lisääntyy, kun oksennat vaikkapa kolme viikkoa putkeen ja mieli on hajalla. Entä jos tämä kestää koko raskauden?

Mitä sanaa tällaisesta olotilasta pitäisi käyttää? ”Raskauteen liittyvä ääripahoinvointi”? Ei kovin ytimekästä, mutta realistisempaa. Vakavista oireista kärsivän naisen ja hänen läheistensä näkökulmasta on nimittäin sangen rasittavaa, kun muut olettavat, että kyse on suurin piirtein tavallisesta ilmiöstä.

Meidän perheessämme ensimmäinen raskaus vaati monen viikon vuodelevon, mutta nestemäinen ravinto sentään pysyi osittain sisällä. Toisessa raskaudessa sekään ei pysynyt. Onneksi sairaalaan ei ole kotoa pitkä matka, niin tiputukseen pääsi nopeasti.

Kirjoitan tämän kahdesta syystä. Haluan kiinnittää tähän ongelmaan huomiota ja herättää arvostusta niitä naisia kohtaan, jotka selviävät moisesta.

Omakohtaisesti arvostan vaimoa vielä enemmän sen vuoksi, että hän selvisi myös hepatogestoosista (hepatoosi, kolestaasi; raskaalla lapsella on monta nimeä). Odottavat pariskunnat: jos äiti kutisee pahasti, vaatikaa raskausmyrkytystutkimuksen lisäksi maksa- ja sappiarvoista kokeet. Kutina on erittäin rasittavaa, mutta sen lisäksi hepatoosiin sisältyy alle prosentin kohtukuolemariski. (Eräässä blogissa on koskettava kertomus eräästä sellaisesta tapauksesta ja elämän jatkumisesta lopulta sen jälkeen: odottavat äidit, miettikää vakavasti, kannattaako lukea tätä raskausaikana.)

Esikoisen synnytys käynnistettiin ”pystymetsästä” lasketun ajan lähellä todetun hepatoosin vuoksi, ja kyllähän sitä savottaa riittikin. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin, niin kuin toisenkin lapsen kohdalla. Tällä kertaa kutina alkoi aiemmin ja oli voimakkaampaa, ja hepatoosin uusiminen oli selviö. Todennäköisyys uusimiseen on 50 %, joten tätä osasimme pelätäkin. Lopulta eräässä kokeessa (joita olisi voinut ottaa enemmän ja jo aiemmin, ajattelin) sappiarvo oli yli 20-kertainen normaaliin nähden ja osastolle tuli pikalähtö.

Tämä teksti on samalla kiitollisuuden osoitus kaikille, jotka tukivat meitä näiden kahden raskauden aikana. Erityisesti kiitämme kaikkia heitä, jotka nyt rukoilivat puolestamme niinä pitkinä päivinä, kun synnytyksen käynnistämistä odoteltiin ja vauvan sydämenlyöntejä tiheään kuunneltiin. Kansankirkollisessa luterilaisuudessa toisinaan unohdetaan esirukouksen suuri ja lohduttava voima, vaikka Isä meidän -rukoukseen keskittymisessä on myös vahvuutensa. Tunsin ainakin itse suurta lohdutusta ja toivon vahvistusta, kun ystävät eri maista kertoivat rukoilevansa.

Vauva sai syntyä tavallista tietä, äiti sai tällä kertaa tuntea ponnistustarvetta ja tapahtuman nopeus oli siunauksellinen. Lapsivuodeosaston ikkunoista näkyi kuusi kirkontornia, myös rakas Tuomiokirkko, ja syksyn kultalehtien keskeltä nousi väkivahva kiitollisuus kohti taivaita.

(Soundtrack: 
Sibelius: Andante Festivo
Jukka Leppilampi: Space of Emotions
Sigur Rós: Von
Enigma: Return to Innocence)

tiistai 1. syyskuuta 2015

Kiitollisuus ja hetkessä eläminen

(Isyysvapaan päättyessä)

Torsti Lehtinen on kiteyttänyt dostojevskiläisen osuvasti: miten ihminen selviytyy onnellisuudestaan?

Pidän elämässä ihanteellisena sitä, että ei valita turhasta. Tämän asenteen toinen nimi on kiitollisuus. Aina siitä lähtien, kun opin, millaista ihmiselämä on yleensä maailmassa ja millaista se on yleensä ollut historiassa, olen pitänyt suomalaista keskivertoelämää valtavan etuoikeutettuna. Kristitylle kyse on vielä siitä, että Jumala on siunannut suurilla lahjoilla. Vaikka vastoinkäymisiä olisikin, things could be worse, kuten irlantilaiset sanovat. A lot worse.

Kiitollisuuden ja ei-valittamisen ohella korostuu hetkistä nauttiminen. Elämä on nyt. Kaikki opetukset tähän liittyen kuulostavat kliseiltä, mutta vain siksi, että ne ovat niin pysyviä ja perustavanlaatuisia. Kuolema koittaa ja uhkaa, kaikki on rajallista. Nykyhetkessä eläminen on avain ylipäätään elämiseen.

Pienten lasten kasvattaminen sekä vahvistaa että haastaa tämän elämänasenteen. Vauvat ja lapset elävät hetkessä ja opettavat tekemään samoin; ja kuitenkin samaan aikaan työtä riittää jatkuvasti heistä huolehtimisessa. Zen-mestarillekin olisi haastetta pienten lasten vanhempana!

Käännekohdissa on helppo muistaa asioiden arvo, mutta jatkuvassa arjessa se on paljon vaikeampaa. Elämän ”ruuhkavuosia” elävä ihminen, joka yrittää pärjätä nykyajan työelämässä ja samalla huolehtia perheestään, kohtaa todellisen haasteen hetkessä elämisen suhteen.

Olen yrittänyt vähintään kerran päivässä muistaa ja havahtua siihen, kuinka valtava ihme on pieni lapsi. Usein tämä tapahtuu, kun katselee juuri päiväunille nukahtanutta lasta. Hänen kasvonsa ovat autuaat, suorastaan pyhät. Yhtäältä haavoittuvaiset, toisaalta kaikkea vahvemmat.

Omakohtaisesti olen sitä mieltä, että isyys- ja hoitovapaa on ollut eräs elämän parhaista ajoista. Tämä ei tarkoita, että aina olisi ollut mukavaa. Mutta useimmiten on ollut, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

Samalla tiedostan sen, miten etuoikeutettua on, että voi olla kotona. Suomessa monet tuet ovat kansainvälisesti hyviä, mutta silti kaksivuotiaan kotihoidontuki on sellainen, että tilanne vaatii käytännössä säästöjä, puolison hyväpalkkaista työtä tai tarkkaa rahankäyttöä. Oma onni herättää väistämättä myös syyllisyyttä ja kyselyä siitä, miksi ei jaksa tai kykene auttamaan muita enemmän.

Hyvä niin, kunhan syyllisyys ei lamauta liikaa. Ihmisen omantunnon on syytäkin pysyä hereillä. Pohjoismaisilla perusihmisillä on valtavasti mahdollisuuksia auttaa muita, sekä kotimaassa että kaukomailla. Joka päivä on haaste olla kiitollinen ja samalla miettiä, miten voisi auttaa.

P.S. Tässä yksi auttamismahdollisuus.

P.P.S. Muutama kuva kesältä, hetkessä elämistä.




perjantai 24. heinäkuuta 2015

Sinfoninen takoja

Parasta radiokerrontaa, mitä olen vähään aikaan kuullut, on tarjonnut Osmo Tapio Räihälän ohjelmasarja Sibeliuksen sinfonioista ja elämänhistoriasta.

Sinfoninen takoja on seitsenosainen saavutus, joka onnistuu yhdistämään kiehtovan tarinankerronnan ja musiikkitieteellisen analyysin. Ei suinkaan helppo tehtävä. Räihälä on itse säveltäjä, mikä auttaa asiassa, mutta harva säveltäjä on näin sujuvasanainen.

Sarja lähetettiin alun perin keväällä, jolloin yritin aina syöttää pojalle välipalaa hitaasti, jotta ehtisimme kuunnella lähetyksen suorana. Onneksi osat löytyivät tovin aikaa myös netistä. Nyt ohjelma esitetään kesän aikana toiveuusintana perjantaisin klo 11 ja osat ovat jälleen hetken Areenassa.

Sibeliuksesta voisi kirjoittaa paljonkin. Tyydyn henkilökohtaisiin huomioihin. Itselleni rakkaimpia Jannen sävellyksiä olivat ensiksi Andante festivo ja kolmannen sinfonian toinen osa, joita opiskeluaikana paljon kuuntelin. Lapsuuden kodista olivat toki jo tuttuja Finlandia, viulukonsertto ja Karelia-sarja, jotka kaikki ovat selkäytimessä.

Vähitellen laajensin sinfonioiden kanssa seurustelua. Ne ovat kuin persoonia: jos haluaa tutustua paremmin, niiden kanssa on välttämätöntä viettää aikaa. Vähitellen paljastuu aina uusia puolia, vaikka perusluonne käy toki selväksi jo ensi tapaamisilla.

Kolmas sinfonia, jota myös tuorein Sinfonisen takojan uusintajakso käsittelee, on kaikkinensa kiehtova teos ja yksi suosikeistani. En tiennyt mitään siitä, että kyseinen sinfonia on säveltäjän uskonnollisimpia. Uskonnollisuus on toki vaikeasti määriteltävä asia sinfonioiden suhteen, mutta näkemyksen taustalla on Sibeliuksen kommentteja sinfonian osista: esimerkiksi kolmannessa osassa kuullaan teema, jota Janne kutsui ”rukoukseksi Jumalalle” (en tiedä, kirjoittiko Janne sanan isolla vai ei). Rukouksena se on hieno: täynnä iloa ja kiitosta, kenties Marjatan pojan ylösnousemuksen suuntaisesti, sen tuottaman riemun taustaa vasten.

Olen samaa mieltä heidän kanssaan (kuten G. H. von Wright), jotka näkevät suomalaisuuden ymmärtämisen olennaiseksi taustaksi Sibeliuksen musiikin ymmärtämiselle. Pohjimmiltaan kyse lienee samankaltaisen identiteetin omaamisesta. Väitöskirjani kieliasua ansiokkaasti auttanut Sibelius-tutkija Glenda Goss on esimerkiksi sangen hyvin perillä Sibben ajatusmaailmasta, vaikkei suomalainen olekaan.

Tällainen identiteetti vaatii luonnossa vietettyä aikaa ja sen ilmiöiden tuntemista. Boreaalinen luonto saa Sibeliuksen musiikissa sävelasunsa puoliksi mystisellä, puoliksi havaintoperäisellä tavalla. Itse en ollut vielä, eri syistä, tutustunut kunnolla viidenteen sinfoniaan ennen tätä kevättä ja Sinfonista takojaa. Kun ensi kertaa kuuntelin ajatuksella ja tunteella lopun joutsenteeman, oli hämmentävää huomata, että tunnistin sen – kuulin siinä sen äänen ja ilmiön, jota joutsenet ilmentävät lentäessään. Samalla viidennen sinfonian elämänilo puhutteli syvästi pikkulapsen elämäniloa läheltä seurannutta koti-isää.

Ehkä kirjoitan joskus lisää kolmannen sinfonian toisesta osasta, joka tiivistää ihmisen elämänpolkua meditatiivisella kiteyttämisen taidolla. Mutta suosittelen lämpimästi kuuntelemaan paitsi itse teosta, myös sitä, mitä Räihälällä on sanottavaa Sinfonisessa takojassa.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Keltainen Suomenlinna

Ensin tulevat vuodenajat. Luonnon rytmeihin iän myötä tapahtuvalla heräämisellä on vaiheita. Vuodenaikojen jälkeen tulevat välivuodenajat. Sitten yksittäiset kukat, etenkin keväällä.

Viimeisin vaihe itselleni on heinien ja muiden pitkien kesäkasvien kukinta. Se meni aiemmin samalla tavalla sujuvasti sivusta kuin linnun laulu ennen havahtumista (tai elämän kesä, lapsiperhevaihe, jos ei pidä varaansa). Kyllähän sen sivusilmällä huomasi, muttei todella havainnut tai kanssaelänyt. Nyt, kun katsoo kesäkuun lopussa piennarta, alkaa soida Akatistos luomakunnalle.

Suomenlinnassa on juuri nyt poikkeuksellisen helppoa huomata kesäkukkien kauneus. Syvän keltainen kasvi loistaa kirkkaana kaikkialla ja luo järisyttävän kontrastin taivaansinisen kanssa. Ihmiset käyskentelevät kauneuden keskellä ja ovat omituisen hiljaa, ehkä varoen sitä, ettei lumous särkeydy. Tai sitten kesän keltaääni on vain niin vahva, että se sulkee muut soundit syliinsä.


keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Kevään riemu ja G.M. Hopkins

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin…

Yksi parhaita kevätrunoilijoita minulle on irlantilainen Gerard Manley Hopkins (1844–1889). Hän on Suomessa kohtalaisen vähän tunnettu, mutta monien runoilijoiden arvostama; esimerkiksi Kirsi Kunnas on suomentanutkin muutaman hänen runoistaan (kuten lainauksen yllä). Se vaatiikin kunnasmaista taitoa: Hopkins leikittelee sanoilla sellaisella tavalla, jonka kääntäminen on toisinaan mahdotonta. Ainoa vaihtoehto on luoda itse uutta, samassa sävellajissa.

Hopkinsin kevätruno ”Spring” on malliesimerkki hänen runotaiteestaan: sanat soljuvat hämmästyttävän soinnukkaasti, mutta tyylittely ei ole itsetarkoituksellista, vaan muoto ja sisältö palvelevat aina toisiaan. Suomenkieliselle lukijalle runo tarjoaa haasteen, sanoja on maisteltava ja ehkä sanakirjaakin käytettävä. Mutta ensilukeminen kannattaa tehdä sydämen korvin.

Nothing is so beautiful as Spring –         
   When weeds, in wheels, shoot long and lovely and lush;         
   Thrush’s eggs look little low heavens, and thrush         
Through the echoing timber does so rinse and wring         
The ear, it strikes like lightnings to hear him sing;
   The glassy peartree leaves and blooms, they brush         
   The descending blue; that blue is all in a rush         
With richness; the racing lambs too have fair their fling.         

What is all this juice and all this joy?         
   A strain of the earth’s sweet being in the beginning
In Eden garden. – Have, get, before it cloy,         
   Before it cloud, Christ, lord, and sour with sinning,         
Innocent mind and Mayday in girl and boy,         
   Most, O maid’s child, thy choice and worthy the winning.

Hopkins oli jesuiittapappi, joka kirjoitti kuulemma salaa itseltäänkin. Kun runot aikanaan löydettiin, ne olivat sensaatio. Hopkins uudisti runotaidetta, mutta oli ainutlaatuinen myös luonnon ja kristinuskon yhdistäjänä. Itse tutustuin häneen Joseph Sittlerin kautta. Sittler liitti Hopkinsin runot ekoteologiaan, mikä oli vähintään kohtuullista, sillä 1800-luvun runoilija oli itse yksi varhaisista kristillisistä luonnonsuojelun puolestapuhujista (ks. esim. Binsey Poplars -runo).

Hopkinsin uskonkäsitys, eli samalla elämänkäsitys, on samansuuntainen kuin omani: elämän perustavimmat asiat ovat samalla syvimpiä uskonnollisia asioita. Kevään riemu on Hopkinsille itseisarvoisen hienoa, mutta samalla se todistaa hänelle Jumalan voimasta (vrt. kotoinen Suvivirsi). Toinen Hopkinsin kevätruno, The May Magnificat, liittää yhteen kevään elämänvoiman ja katolisen Maria-uskon, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin… 
Se meille muistuttaapi 
hyvyyttäs, Jumala,
ihmeitäs julistaapi
se vuosi vuodelta. 

tiistai 5. toukokuuta 2015

Kuka tuhosi Hvitträskin metsän?

(julkaistu Kirkkonummen Sanomien numerossa 35/2015 (7.5.2015, netissä 5.5.), s. 15)


Hvitträsk on Kirkkonummen ykkösnähtävyys kulttuuriympäristönä. Eliel Saarisen, Armas Lindgrenin ja Herman Geselliuksen kartanolinna on kansallisesti ainutlaatuinen arvokohde ja kansainvälisesti tunnettu matkailunähtävyys. Kevättalvella 2015 koettiin tyrmistys: Senaattikiinteistöt päätti hakata metsän kartanon vierestä. Lähes kaikki kuuset on kaadettu ja maisema on paikoitellen avohakattu.


Kohtuuttoman rajut hakkuut
Senaattikiinteistöt perustelevat hakkuita turvallisuussyillä, mutta kantojen perusteella puut eivät olleet lahoja. Lisäksi on kaadettu aivan terveitä vanhoja mäntyjä. Kyseessä ei valitettavasti ole edes ensi kerta, kun alueella hakataan vanhaa metsää. Tällä kertaa asiasta tekee vielä vakavamman ja surullisemman se, että hakkuut on toteutettu hautojen vierestä.


Hautapaikan häirintä
Hvitträskin maasto valittiin muinoin kartanon paikaksi sen vuoksi, että alue oli luonnonkaunis. Monet Suomen kuuluisimmista taiteilijoista nauttivat Hvitträskin puumaisemista. Eliel Saarinen niitti mainetta myös ulkomailla, mutta halusi tulla haudatuksi Hvitträskin rinteeseen, tummanvihreän kuusikon keskelle.

Eliel ja Loja Saarisen sekä Herman Geselliuksen hauta on ollut olennainen osa myös matkailukäyntejä Hvitträskissä. Pehmeä neulaspolku on lähtenyt mäen laelta ja laskeutunut satumaisen kuusikon halki hautapaikalle. Nyt maisema on kuin sodan jäljiltä, kuten viereisestä kuvasta näkyy. Polkua ympäröivät hakkuujäte ja kannot. Maisema on runneltu, eikä sitä ole edes viitsitty siistiä. Polun päälle katkennut puukin on sahattu hät’hätää poikki vain polun leveydeltä.


Vaurioita myös matkailulle
Hvitträskin vanhan metsän hakkuut ovat tuhoisia monella tavalla. Ne runnoivat hienon ekosysteemin. Ne vaurioittivat vakavasti kulttuurimaisemaa. Ne riistivät kunnan asukkailta ja vierailijoilta esteettisesti kauniin ja virvoittavan maaston. Tämän lisäksi ne ovat huolestuttava vahinko myös matkailuelinkeinolle. Eliel Saarinen on yhä sangen tunnettu etenkin Yhdysvalloissa. Mitä ajattelee amerikkalainen turisti, kun hän lähtee kohti Saarisen hautaa ja päätyy hakkuuaukealle?

Toisaalta Senaattikiinteistöjä voisi myös kiittää rehellisyydestä matkailumainonnassa. Yleensä eri maissa piilotellaan pahimpia hakkuita, tai ainakaan niitä ei toteuteta kuuluisimpien matkailunähtävyyksien tonteilla. Senaattikiinteistöt sen sijaan antavat totuudenmukaisen kuvan siitä, miten Suomessa usein kohdellaan metsiä.


Rahan valta ja välinpitämättömyys
Jostain löytyvät ne henkilöt, jotka antoivat määräyksen hakata Hvitträskin vanhan metsän tällä tavalla. He ovat yhtäältä syyllisiä, mutta ongelma on laajempi. Lopulta metsän tuhosi se kulttuuri, johon suomalaiset ovat langenneet: taloudellisen hyödyn kulttuuri, joka ei piittaa syvemmistä arvoista. Vanhoja metsiä on jäljellä todella vähän, mutta silti niitä hakataan jatkuvasti, kuten tänä keväänä on koettu esimerkiksi Kemiönsaaren Purunpäässä ja Suomussalmen Pesiöjärvellä. Metsien arvostajat, joita on paljon, jäävät jatkuvasti tappiolle pelkän rahallisen arvon jyrätessä.

Mitä voidaan tehdä? Jos ei muuta, niin ainakin ilmaista surua ja tyytymättömyyttä. Kirkkonummella Kristityt luonnon puolesta ry. (A Rocha) järjestää suruhartauden vanhojen metsien puolesta tiistaina 12.5. klo 19 Hvitträskin lähistöllä. Silloin vietetään suomalaisuuden päivää, mikä tarjoaa oivan tilaisuuden miettiä sitä, mitä on jäljellä suomalaisesta metsäsuhteesta. 

Panu Pihkala
Pj, Kristityt luonnon puolesta ry. A Rocha
www.arocha.org


Suruhartauden tapahtumalinkki jaettavaksi: https://www.facebook.com/events/1431970607106517/

Video hakkuista: https://www.youtube.com/watch?v=JroJ6oXutVM&feature=youtu.be

Asian esiin nostanut Päivän Byrokraatti –blogi: http://paivanbyrokraatti.com/2015/05/02/pb-hvittraskin-tuho/

[Rakennuttajapäällikön argumentit eivät vakuuta, ja ovat valitettavasti oireiden kuva.]

Museoviraston kuvaus Hvitträskin alueesta ”Valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä”: http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=948
[Lainaus: ”Rakennusryhmän ympärillä olevaa istutettua puutarha- ja piha-aluetta ympäröi hoidettu luonnonmaisema uimarantoineen, kulkureitteineen ja oleskelupaikkoineen sekä koskemattomampi jylhä metsä- ja rantamaisema.”]