Kaste helluntaina

Vastakastettu vauva nostetaan ylös, iloinen huuto kajahtaa seurakunnasta ja väki saapuu parvena kastemaljan ympärille siunaamaan uutta tulokasta.

Tämä kaste tapahtui Chicagon luterilaisessa Augustana-seurakunnassa, jonka jumalanpalveluselämää oli ilo seurata. Se oli ensimmäinen tuntemani paikka, jossa yhdistyivät sekä liturgiset hienoudet että vahva yhteistunnelma. Koska asiaa oli pitkään työstetty ja eletty todeksi yhdessä, seurakunta ymmärsi, mistä liturgian kielessä oli kyse ja liittyi täysin sydämin tapahtumiin. Oli opettavaista huomata, että jopa evankeliumikirjan kantaminen keskikäytävälle voi olla aidosti ymmärrettävä kunnioituksen ele. (Suomessa se yleensä näyttäytyy pönötyksenä.)

Kaste jumalanpalveluksen yhteydessä on vaikuttava tapahtuma. Suomessa se tuntuu harvinaiselta, mutta maailmalla se on yleistä. Olennainen taustatekijä on seurakunnan sosiaalinen tilanne: pohjoismainen kansankirkko on erityinen ilmiö. Siellä, missä seurakunnat ovat tiiviimpiä tietyn ihmisryhmän joukkoja, on seurakuntaan kuuluminen suurempi osa identiteettiä ja silloin on luonnollista, että kastejuhla pidetään muun seurakunnan kanssa. Tätä kohtaa vaikkapa unkarilaisissa luterilaisissa seurakunnissa ja myös ulkosuomalaisseurakunnissa.

Monen tekijän summana päätimme, että oma lapsemme kastetaan seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa: Helsingin tuomiokirkon (kotikirkon, kirjaimellisesti!) helluntain messussa sunnuntaina 19.5. klo 10. Tuomiokirkossa emme todennäköisesti kokoonnu parvena koko seurakunnan voimin kastemaljan luo, mutta muu vahva yhteisyys toivottavasti korostuu.

Kuulin taannoin, että erään seurakunnan pappeinkokouksessa oli käsitelty sitä, kuinka olisi mukavaa, että kasteita olisi useammin messujen yhteydessä. Kyse on kuitenkin seurakunnan syvimmästä ytimestä. Eräs pastori kommentoi tähän, että idea on hyvä, sillä nykyajan kulttuurissa ihmiset haluavat mielellään olla esillä ja julkisuudessa. Eli tulijoita voisi löytyä.

Ehkä joku ajattelee, että mekin vain haluamme olla esillä, kun lapsi kastetaan julkisesti. Meille kyse on kuitenkin jostain valtavasti syvemmästä. On ollut hyvin koskettavaa kuulla, kuinka moni ihminen on rukoillut lapsemme puolesta jo ennen hänen alkuaan ja ennen hänen syntymäänsä. Monet heistä käyvät Helsingin tuomiokirkossa messussa, ja kaikki muutkin mahtuvat sinne kirkonpenkkiin. Tuntui hyvältä ja oikealta järjestää yhteinen juhla, koska asia on ollut niin yhteinen.

Se, miten Pyhä Henki johdattaa ihmisiä maailmassa, herättää usein hymyilyä. Tällä kertaa huvittavaa oli se, että emme mitenkään suunnitelleet kastetta helluntaiksi: päivämäärä 19.5. oli vain sellainen, joka sopi kaikille olennaisille osapuolille, kun asiaa suunniteltiin hyvissä ajoin (kuten Suomessa täytyy). Vasta myöhemmin valkeni, että sehän on helluntai: kristinuskon historian keskeinen kastepäivä. Pietarin helluntaipuhe lausuu:

”Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.” Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: "Veljet, mitä meidän pitää tehdä?" 

Pietari vastasi: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. 

Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.”
(Ap.t. 2:36–39)

Kaste on sekä yksilön että yhteisön asia, kuten koko kristinusko. Seurakunta tukee kastettavaa, mutta samalla yhteinen kastejuhla vahvistaa seurakuntaa: se muistuttaa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Ihminen, samaan aikaan pieni ja suuri, on Jumalan rakastama ja hänen huolenpitonsa alla. Kasteessa elää yhtä aikaa sekä syntymä että kuolema. Jotain vanhaa kuolee, jotain uutta syntyy ja ihminen valmistetaan koko elämän matkaa varten: myös kerran aikanaan tapahtuvaa fyysistä kuolemaa varten. Kasterukouksissa sanoitetaan varjeluksen pyyntö koko elämän tielle, aina taivaan kodin porteille asti. Kaikki toivovat, että tie olisi pitkä ja rikas, mutta jokaisen erilaisen tien puolesta rukoillaan.

Helluntain ohella toinen keskeinen kasteeseen liittyvä kirkkovuoden pyhä on pääsiäinen, joka on perinteisesti ollut kastepäivä. Väkevää symboliikkaa liittyy siihen, että pääsiäisyön pimeydessä kastettava liittyy Kristuksen kuolemaan ja herää pääsiäisaamun ylösnousemukseen veden, valon ja valkeuden kautta. (Floran blogi kertoo kuvaavasti tuoreesta pääsiäisyön kasteesta Helsingissä.) Siemen laskeutuu ensin maan pimeyteen ja sitten nousee rikkaana versona valoon!

Helluntaina iloitaan seurakunnan yhteydestä (”pyhäin yhteys, pyhä yhteinen seurakunta”, kuten uskontunnustus määrittelee), liitetään uusi jäsen valkopukuisten joukkoon ja kiitetään Jumalaa yhdessä kaikesta hyvästä. Tervetuloa mukaan erääseen meille hyvin erityiseen helluntaijumalanpalvelukseen!

Jos haluat muistaa meitä tai lasta, pyydämme, että sellaisessa tapauksessa harkitset kahta vaihtoehtoa. Ensiksi, messussa on paljon väkeä ja esimerkiksi koko Cantores Minores –poikakuoro; kryptassa on kirkkokahvit messun jälkeen ja kääretorttuja tarvitaan. (Jos teet sellaisen, liitäthän mukaan paperin siitä, mitä ainesosia leivonnaisessa on; ja jos ilmoitat meille, osaamme varautua siihen, montako kääretorttua on tekeillä.)

Toiseksi, lapsemme on jo aiemmin saanut ystäviltä runsaasti myös aineellisia lahjoja vaatteiden ja muiden tarvikkeiden muodossa. Sen sijaan maailmalla on paljon lapsia, joilta puuttuvat perustarpeetkin. Halutessasi voit tehdä lahjoituksen Kirkon Ulkomaanavun hätäapurahastoon: tili on FI33 1572 3000 5005 04 ja viestiksi voit laittaa ”Paavo Pihkalan kaste”. On hienoa nähdä, millaisen lahjoituksen voimme yhdessä tehdä vähäosaisten lasten hyväksi Paavon syntymän ja kasteen kunniaksi!

Isän muistiinpanoja lapsivuodeajalta

Lapsen syntymään liittyy niin vahvoja tunteita, että niiden kuvaaminen sanoilla on hyvin vaikeaa – ja intiimiä. Siispä keskityn asialinjaan.

Voisin kirjoittaa paljonkin silmistä, sormista, ilmeistä ja varpaista, mutta tyydyn vain viittaamaan kahteen tekstiin: Psalmiin 139 (1–18) ja Eino Leinon runoon Sua katson vaan. Leino tavoittaa tässä jotain olennaista tunteen syvyydestä, vaikka en ainakaan itse samaistu yhtä karuun kulkurin kohtaloon kuin viimeinen säkeistö lausuu.

Yhden kokemuksen perusteella ei ole tarkoitus ryhtyä tietäjäksi, mutta alla olevat ajatukset peilaavat omia tuntemuksia ja arvioivat suomalaista synnytyskäytäntöä yhdestä näkökulmasta. Toivottavasti näistä pohdinnoista on apua jollekulle; useimmat ystäväni ovat tosin jo perustaneet erilaiset perheensä, mutta kenties tieto kulkeutuu.

1. Suomalainen yhteiskunta näyttää voimansa lasten ja äitien hoidossa. 
Terveydenhuollon resurssien väheneminen vaikeuttaa hoitohenkilökunnan työtä, mutta omien kokemuksieni mukaan he yhä hoitavat tehtävänsä erinomaisesti. Ehkä asia korostui itselleni, koska palasin Yhdysvalloista juuri ennen perhevalmennuksia: rapakon takana ei ole puhettakaan tällaisista palveluista, jos et ole onnekkaan varakas.

2. Perhevalmennusten kehittäminen vuorovaikutteisempaan suuntaan on hyvä liike, vaikka kehitettävää on vielä Helsingissäkin.
Monet muualla asuvat ystävät ovat toistaiseksi päässeet osallistumaan vain luentotyyppisiin perhevalmennuksiin. Helsingin kolmesta kerrasta koostuva malli, jossa on myös ryhmäkeskusteluja, on askel eteenpäin. Ryhmäkeskustelujen vetäminen ei toki ole kaikilla terveydenhoitajilla verissä, mutta kyllä se siitä, kun matkaan lähdetään.

3. Vaikka terveydenhoito on Suomessa erittäin tasokasta, silti pitää itse olla kartalla. 
Esimerkiksi meidän kohdallamme odottavalla äidillä ilmeni voimakasta kutinaa joka puolella vartaloa, mutta paikallinen terveydenhoitaja oli hyvin epävarma, lähettäisikö äidin laboratoriokokeisiin, kun ei kerran ollut selkeitä raskausmyrkytyksen oireita. Onneksi lähetti. Synnytyssairaalat tietävät kyllä hyvin, että kokovartalokutina viittaa maksan ylikuormitukseen (raskaushepatoosi), mutta terveyskeskus ei näköjään välttämättä.
Eli: jos odottavalla äidillä on erikoisia tuntemuksia, vaikkapa kokovartalokutinaa, ota ne vakavasti.

4. Kätilöiden ja lastenhoitajien ammattitaito oli ainakin Kätilöopistolla hämmästyttävän hyvä, vaikka vaihteluväliä toki on.
Kaikista olennaisinta on tietenkin, että synnytys sujuu turvallisesti ja että ensimmäisinä päivinä perheen tilanne vakiintuu hyvään suuntaan. Hyvä ”asiakaskohtaamisen” asenne on yhtäältä plussaa tämän päälle, mutta lopulta enemmänkin kuin pelkkää plussaa: toimiva vuorovaikutus hoitotiimin ja perheen välillä auttaa huomattavasti perheen arjen hyvässä käynnistymisessä.

Kätilöopistolla lääketieteellinen ammattitaito näyttäytyi erinomaisena: turvallisuuden tunne säilyi koko ajan. Vaikka meidän kohdallemme sattui erittäin kiireinen (täysikuinen) yö, kätilö onnistui tehtävissään loistavasti. Ehkä eniten hämmästytti juuri se, miten kokeneet kätilöt onnistuvat jättämään muiden huoneiden murheet taka-alalle ja huoneeseen tullessaan antamaan rauhallisen, keskittyneen kuvan. Isä, joka liikkuu käytävillä lämmittämässä kauratyynyä tai keittämässä teetä, huomaa kyllä, millainen hervoton härdelli osastolla on silloin, kun kaikki huoneet ovat täynnä, monta äitiä synnyttää samaan aikaan ja joukossa on vielä muutama erityinen tapaus, joita sitten siirretään Lastenklinikalle tai operoidaan. Naistenklinikan remontti aiheuttaa kyllä kovia paineita Kätilöopistolle; toivottavasti henkilökunta saa jossain vaiheessa palkinnoksi lisälepoa.

Lapsivuodeosastolla saattaa myös olla kiire, kuten meidän kohdallamme oli, jolloin isän rooli korostuu tilannetiedon säilyttäjänä. Papereihin kirjataan hoitomerkinnät, mutta yövuorossa oleva kätilö ei tiedä kaikkea, mitä aiemmin on tapahtunut.

5. Hyvän imetysotteen löytyminen kohtalaisen nopeasti edesauttaa kaikkien jaksamista, ja tähän kannattaa kysyä rohkeasti ja jatkuvasti apua. 
Hoitohenkilökunta auttaa kyllä, mutta apua pitää uskaltaa kysyä riittävän usein. Meitä auttoi suuresti, että kolmannen päivän iltavuoroon sattui kokenut lastenhoitaja, joka osasi antaa viimeiset niksit parhaan asennon löytämiseen (ja kaivoi maidon väliaikaista hörppyytystä varten kaapista vanhan kapalovaipan, joka oli loistava). Ehkä etenkin sinnikkäille suomalaisille voi tuntua vaikealta soitella kelloa usein, mutta tässä vaiheessa hoitajia kannattaa vaivata.

6. Jos vauvan keltaisuuteen annetaan sinivalohoitoa perheen huoneessa, kannattaa pitää kiinni siitä, että lamppu tuodaan äidin sängyn viereen eikä erillisen vauvansängyn ylle.
Nuori kätilö lähti liikkeelle siitä, että vauva nukkuisi omassa sängyssään ja vasta sitten, jos ei meinaa millään onnistua, siirretään lamppu äidin sängyn viereen. On vaikea ymmärtää, miksi tätä pitää edes yrittää. Vauvalle laitetaan sokkoside silmille, joka ymmärrettävästi ärsyttää vauvaa. Jos vauva on tottunut nukkumaan äidin lähellä, mikä on todennäköisyys, että vauva rauhoittuu yksinään side silmillä lampun alle? Muutenkin on tarpeeksi haastavaa saada vauva sekä rauhoittumaan että sidottua side silmille (jos hereillä, ei halua sidettä; jos nukkuu, todennäköisesti herää siteen laittamiseen). Itse kikkailimme yhden unikerran vauvan rauhalliseksi omaan sänkyynsä, seuraava meni jo turhan vaikeaksi ja onneksi kokenut lastenhoitaja tilanteen nähdessään siirsi saman tien lampun äidin sängyn viereen.

Erillissänky-menetelmä ei selity (ainakaan tässä tapauksessa) edes hoitoteholla, sillä sängynvierilamppu hoiti asian erittäin tehokkaasti. Lisäksi asian tekee absurdimmaksi se, että lepo ja sujuva syöminen auttavat myös paljon keltaisuuden laskuun, ja nämä molemmat vaikeutuvat erillissänky-menetelmällä.

7. Suomessa jaetaan paljon erinomaista tietoa esitteissä ja neuvolakäynneillä. Aukkoja saattaa kuitenkin jäädä.
Itse emme törmänneet esitteissä, emmekä osanneet löytää muualta ajoissa tietoa siihen, että imetysaikana kannattaa varoa sipulia ja valkosipulia äidin ruokavaliossa, saati sitten mausteita. Vauvat ovat yksilöitä, mutta myöskään kaali ei sopinut ainakaan meille. Jos olisimme älynneet varoa etukäteen, olisi säästytty useammalta vatsavaivaitkulta.

Paljon olen miettinyt esiteollisten ja teollisten/kaupungistuneiden yhteiskuntien eroa synnytykseen ja lastenhoitoon liittyen. Perinteisemmässä, tiiviimmässä yhteisössä ihmiset (ainakin parhaimmillaan) oppivat monenlaista siitä, miten muut hoitavat lapsiaan ja valmistautuvat synnytykseen. (Tämä on jopa etu evoluution ja lajin säilymisen kannalta, ja myös monet ihmisapinat tekevät näin.)

Esimerkiksi laulun merkitys synnytyksessä tai vaikkapa vauvan eri äänien tunnistaminen erilaisiksi viesteiksi (milloin haluaa vessaan (!), milloin kipristää, milloin on nälkä) ovat nyky-Suomessa vielä vaihtoehtoisia menetelmiä, mutta pohjimmiltaan ne ovat ikiaikaisesti hyväksi koettuja keinoja. Meitä ainakin molemmat ovat palvelleet hyvin, mutta kieltämättä tiiviimpi yhteisöllisyys tekisi näiden käyttöönotosta helpompaa. (Synnytyslaulusta on mainioita kursseja. Vessahätäviestinnästä on netissä tietoa, mutta eri äännähdysten lukeminen vaatii kärsivällisyyttä. Unien jälkeen on helppo käyttää vauva pissalla vessassa, mutta ruoan jälkeiset hädät ovat haastavampia tulkita.)

-*-
Päällimmäisenä lepää suuri kiitollisuus siitä, että kaikki meni hyvin, ja että niin monet ihmiset ovat sekä vapaaehtoisesti että työtehtävissään tukeneet erään vauvan syntymää. Elämän suloisuus lepää väkevänä ohikiitävissä keväisissä hetkissä.


p.s.
Isyysvapaan soundtrack:
Kate Bush: Aerial
Jukka Perko & co: Avara
The Gentleman Losers
Sigur Ros: Takk
Mogwai: Young Team