sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Julma maa, Onnellisten aika


Elokuva-arkisto tarjoilee kauneutta Terrence Malickin elokuvasarjan myötä kevättalvella 2012.

Kaksi ensimmäistä elokuvaa on jo esitetty: esikoisteos Julma maa (Badlands) ja sisarteoksensa Onnellisten aika (Days of Heaven). Loput kolme saavat kukin muutaman näytöksen per viikko, eli vielä ehtii mukaan.

Malickia pidetään eriskummallisena nerona, joka suuresta suosiostaan huolimatta on ohjannut vain viisi elokuvaa. Hänen elokuviaan yhdistää erittäin vahva visuaalisuus, luontokuvasto, käsikirjoitusten erityislaatuisuus ja ihmisyyden perusteemojen kuvaaminen. Elokuvat pääsevät oikeuksiinsa ennen kaikkea valkokankaalta nähtynä, ja Elokuva-arkistoa täytyy kiittää mahdollisuudesta.

Julma maa (1973) on yksi kaikkein aikojen arvostetuimpia esikoisohjauksia, joka esitteli suurelle yleisölle sekä Martin Sheenin että Sissy Spacekin.Tarina on karu: nuoripari ajautuu yhteiskunnan ulkopuolelle. Miehestä näyttää siltä, että ainoa tapa varmistaa onnen jatkuminen edes jonkin aikaa on todistajien tappaminen. Harvassa elokuvassa kuvataan tappamista yhtä pelkistetysti, samaan aikaan karmeasti ja neutraalisti. Paljon myöhemmin Oliver Stone ja Quentin Tarantino käyttivät elokuvaa esikuvanaan omalle karmaisevalle Natural Born Killers –teokselleen. Molempia yhdistää Yhdysvaltojen yhteiskunnan rakenteisiin pesiytyneen väkivallan kritiikki.

Julma maa on hämmentävä teos, jota voi lähestyä myös eksistentiaalisena tutkielmana ihmisistä ääritilanteissa. Malickille tunnusomainen vahva musiikin käyttö on jo läsnä, samoin kuvauksen väkevyys. Preerialla vilahtelevat linnut ja eläimet, taivas on pilvistä kaunis, puiden oksat kylpevät valossa ja ihminen toilailee ohikiitävyydessään kaiken keskellä.

Onnellisten aika (1978) on kuvaukseltaan vielä voimakkaampi, eikä mitenkään sattumalta. Malick ja elokuvaajansa ylittivät budjetin ja kuvausaikataulut, koettelivat kaikkien hermoja, tekivät näennäisen satunnaisia valintoja ja panostivat päivässä ennen kaikkea auringonlaskun ajan kuvaamiseen. Taustatyönä he tutkivat maalaustaiteen klassikkoja, etenkin Vermeeriä ja Hopperia.

Lopputulos on elokuva, jota esimerkiksi kuuluisa kriitikko Roger Ebert pitää yhtenä kaikkien aikojen kauneimmista. Kohtalaisen yksinkertainen kolmiodraama-tarina kerrotaan pääasiassa kuvien kautta – ja millaisen kuvien! Väläyksen niistä saa esimerkiksi hakukoneen kautta. Elokuva tuhlailee parin sekunnin väläyksiin näkymiä, joita moni elokuvantekijä etsii vuosia.

Näitä kahta elokuvaa on joskus kutsuttu sisarteoksiksi: molemmat kuvaavat Yhdysvaltojen keskiosaa ja molemmissa on jollain tavalla kyse yhteiskunnan laidalla olemisesta. Molemmissa on myös rakkaustarina keskeisessä osassa; Onnellisten ajassa jopa Richard Gere selviää kohtalaisen hyvin roolistaan, ja Brooke Adams näyttelee kasvoillaan erittäin komeasti. (Mielenkiintoista olisi tietää, arvioisiko joku naiskatsoja näyttelijäsuoritukset toisin päin!) Lapsenomainen kertojaääni yhdistää myös elokuvia, ja tuo niihin sekä selityksiä että salaperäisyyttä.

Elokuvat ovat parhaimmillaan, kun ne saavat ajattelemaan, tarjoavat kauneutta ja viihdyttävät. Jälkimmäinen sana on vaikeasti määriteltävä, mutta jos elokuva tempaa mukaansa, on se onnistunut. Nähdään teattereissa.