lauantai 7. lokakuuta 2017

Ympäristöahdistus ja toivo

Uusi kirjani ”Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo” ilmestyy virallisesti 26. lokakuuta. Kyseessä on ensimmäinen laajempi teos aiheesta. Toiveeni on, että lukija ymmärtää kirjan avulla paremmin omia ja muiden tunteita ympäristöasioihin liittyen.

”Suren sitä, kun naapurista kaadettiin metsä.”
”Tuntuu niin ahdistavalta, kun ilmastonmuutoksen seuraukset vaikuttavat pahenevan koko ajan.”
”En halua olla tekemässä lapsia maailmaan, jonka ekologinen kantokyky heikkenee alati.”

Nämä ja monet muut tunteet saavat kirjassa sanoituksensa. Sisällytän ympäristöahdistus-käsitteen alle monenlaisia vaikeita tuntemuksia ja ajatuksia. Psykologit ja sosiologit ovat maailmalla tehneet aiheesta uraauurtavaa tutkimusta. He ovat huomanneet, että ihmiset usein vaikenevat näistä asioista, koska eivät löydä keinoja tuoda tunteitaan esiin. Kirjani avulla yritän omalta osaltani auttaa tilannetta. Kaikkia ei ahdista, mutta heidänkin olisi hyvä ymmärtää toisten tunteita.

Kirjassa on kaksi pääosaa. Niistä ensimmäinen kuvaa monista eri näkökulmista käsin ympäristöahdistukseen liittyviä asioita. Erityishuomiota kiinnitän erilaisiin tunteisiin. Pinnan alla vaikuttaa kuplivan epämääräistä syyllisyyttä ja häpeää, surua ja vihaisuutta. Tunteita olisi tärkeää päästä käsittelemään yksin ja yhdessä, jotta ne eivät kanavoituisi vääriin paikkoihin tai koteloituisi ahdistukseksi.

Kirjan toinen osa käsittelee toivon luonnetta ja sen merkkejä nykyaikana. Ympäristöahdistus voi myös muuttua voimavaraksi. Kun yhdessä jaamme tuntojamme ja teemme asioita maapallon hyväksi, se voimauttaa ja piristää. Maailman kokonaistilanne on vakava, mutta samaan aikaan on olemassa valtavasti toivon merkkejä, jotka eivät vain yleensä pääse esiin. Kirjassa on niistä pitkä luku.

Tässä lainaus kirjan johdannosta ja kuvaus kahdesta keskeisestä teemasta.

”Toivo, jonka rakennusaineita käsittelen kirjan toisessa osassa, liittyy läheisesti rohkeuteen, luottamukseen ja sitkeyteen. Erityisesti korostan kahta olennaista asiaa: mielen vuodenaikoja ja kahden tason näkökykyä.

Mielen vuodenajoilla tarkoitan sitä, että erilaisten kausien esiintyminen kannattaa hyväksyä. Joskus jaksaa olla valoisampi, joskus masentaa enemmän. Vuodenaikojen teema muistuttaa siitä, että toisenlainen aika voi koittaa. Jopa talven pimeydessä voi olla jonkin uuden alku. On vain sitkeästi käytävä odottamaan kevättä ja harjoittamaan hyveitä. Ei pidä vaatia itseltään liikoja, kuten ainaista pirteyttä, mutta ei myöskään kannata hyväksyä pelkkää masentuneisuutta.

Kahden tason näkökyky on lahja ja taito, jonka avulla huomaamme, kuinka maailmassa tapahtuu koko ajan sekä hyvää että pahaa. Yleiset tunnetilamme voivat vääristyä kumpaan suuntaan tahansa, ylioptimismiin tai lannistavaan masennukseen.”
- Päin helvettiä?, luku 1

Toivottavasti löydät kirjasta hyödyllisen matkakumppanin. Tervetuloa myös keskustelemaan kirjasta ja aiheesta! Keskustelua voi käydä kirjan myöhemmin avattavilla Facebook-sivuilla sekä myös täällä blogissa. Toivottavasti käyt sitä myös livenä läheistesi kanssa.





Ympäristöahdistuksesta voit kuulla ja lukea lisää:

- la 7.10. Helsingin Sanomat, Lauantai-osan sivut 2-3 (Antti Tiaisen haastattelu Panu Pihkalasta)

- to 12.10. Hollo Conference, Taideyliopisto, Anna Lehtosen ja Panu Pihkalan esitelmä taidekasvatuksesta ja ympäristöahdistuksesta klo 11.30, Helsinki

- ti 17.10. Luento ympäristöahdistuksesta ja teologiasta, Chicago, Lutheran School of Theology, 11.45-13

- ti 31.10. klo 13.03 - 14 YLE Puhe, Perttu Häkkisen vieraana Panu Pihkala (to be confirmed)

- su 5.11. Vaellus luontokeskus Haltian lähimaastossa, oppaana PP, järjestäjänä Espoon seurakunnat. Pieni ”luontopyhiinvaellus”, jossa yhtenä aiheena myös ympäristöahdistus ja toivo.

- ke 22.11. Ekosäätiön luentosarja, teemana vesi ja siihen liittyvät asiat, PP mukana paneelissa, Sitran torni, Helsinki

- ma 27.11. Oulu, Tuiran seurakunnan tapahtuma ”Luther ja luonto”. Luennoitsijana PP, yhtenä aiheena myös ympäristöahdistus ja toivo.


- Hartauksia aiheesta:
YLE radio 1 torstaisin klo 18.50

To 12.10. Kahden tason näkökyky

To 19.10. Toivo vastoin toivoa

neliosaisen sarjan aiemmat osat:

to 31.8. Jeesus katsahti häneen ja rakasti häntä
(toiselta nimeltään: Vanhurskauttamisoppi ja ympäristökäyttäytyminen)

to 7.9. Kyky nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat
(toiselta nimeltään: Ristin teologia ja antroposeenin aika)¨

Tekstejä:

- Elonkehä 3 / 2017: ”Ympäristöahdistus ja ihmisten välinen vuorovaikutus”

- Yleistajuisia artikkeleita tutkimukseen perustuen:

Kuinka käsitellä maailman ongelmia? Traagisuus ja toivo ympäristökasvatuksessa”, Ainedidaktiikka 1 (1), 2–14.

Miksi ilmastonmuutoksesta on niin vaikea puhua? Monitieteellisiä näkökulmia”, Tieteessä tapahtuu 35 (1), 23–29.

- Akateeminen artikkeli ympäristökasvatuksesta ja näistä teemoista:
"Environmental Education After Sustainability: Hope in the Midst of Tragedy", Global Discourse 7 (1), 109–127.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Helsinki talvisin

Helsingissä asuminen talvisin on kuin eläisi tunnelissa, jossa on pelkät hätäuloskäynnin valot päällä. Joskus harvoin, kun normaalit valot syttyvät, tulee heti epätavallisuuden olo (joskin piristävä).

torstai 7. heinäkuuta 2016

Elämän vuodenajat: kesä

Keskikesä
lapsiperhevuodet

(se aika, jolloin kaikkea vihreyttä ja täyteyttä ei enää täysin huomaa ympärillä, koska sitä on niin paljon; vehreyden keskellä elämä kulkee samaan aikaan hitaasti ja nopeasti, nousee päivä laskee päivä, taustalla tuuli humisee lehvistöissä – ja äkkiä havahdut, että kesä on ohi)

tiistai 23. helmikuuta 2016

You Got the Love (Youth)

(You Got the Love. song & lyrics Anthony B. Stephens, Arnecia Michelle Harris & John Bellamy.)

“Sometimes I feel like throwing my hands up in the air.”
Kuulostaako tutulta? Minulle ainakin.

“Sometimes it seems that the going is just too rough
And things go wrong no matter what I do...”


Palaan aina ajoittain Tolkienin kirjeisiin hengellisenä ravintona. Ei saarnoina, ei hartauksina, vaan elämän keskelle tulevien sanojen vuoksi; sellaisten sanojen, joiden taustalta kumpuaa usko ja heittäytyminen Korkeamman varaan.

”Life is rather above the measure of all of us (save for a very few perhaps).” Tämä iäkkään Tolkienin lause on hyvin usein lohduttanut minua. Yli menee, yli käy.

“Now and then it seems that life is just too much
But you’ve got the love I need to see me through.”


Laulu tehtiin jo 1986, itse tutustuin sen miksattuun versioon 1997 ja nyt se soi Youth-elokuvan avausraitana ja avaimena. Elokuvassa vanhat miehet yrittävät jotenkin selvitä tilanteesta, jossa menneisyys on jo kaukana ja tulevaisuus lyhyt.

“Time after time I think, ‘Oh, Lord, what's the use?’
Time after time I think it's just no good
 ‘Cause sooner or later in life, the things you love you lose.”


Suhde menetyksiin on elokuvan yksi pääteema. Eros on poissa, agape suurissa vaikeuksissa, mutta filia, ystävyysrakkaus, sentään on toistaiseksi jäljellä – mutta kuinka kauan?

Tolkien liittyisi laulun säkeisiin luultavasti täydestä sydämestä:
“When food is gone you are my daily meal
When friends are gone I know my Saviour’s love is real.”


Kuka on tämä Sinä, jota puhutellaan uskonnossa ja taiteessa, klassikoissa ja populaarikulttuurissa? Uskovalle ihmiselle inhimillinen ja jumalallinen liittyvät yhteen. Maallinen ja taivaallinen rakastaja.

Youth-elokuvassa nuorempi päähenkilö lainaa Novalista: ”Olen aina matkalla kotiin, aina matkalla kohti isäni taloa.” Tätä pidän toisena avaimena elokuvan puolikätkettyyn hengelliseen ulottuvuuteen. Kaiken maineen, rahan ja elämän korskan alla on syvempi ulottuvuus. Kaikkien ihmissuhteisiin liittyvien sotkujen ja autuuksien taustalla, kaikkien löytämisten ja menetysten keskellä elämässä kulkee syvä juonne. Elämän absurdiuteen ja kuoleman lähes koomisen mahtavaan valtaan tuo vastavoimansa Rakkaus. Suuri Kauneus.

Luovuttaminen voi kääntyä heittäytymiseksi.

“Sometimes I feel like throwing my hands up in the air
‘Cause I know I can count on you
Sometimes I feel like saying, ‘Lord, I just don’t care.’
But you’ve got the love I need to see me through.”


See me through. Se tapahtuu Youth-elokuvan päähenkilölle. Ja pohjalla on lopulta yksinkertainen mutta kaunis laulu, Simple Song, laulu elämälle ja rakkaudelle.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Tähtien sota, sadut ja lumous

Tärkein asia ensin: on piristävää, että aikuisetkin ihmiset jaksavat yhä innostua saduista.

Tarinat, myytit ja sadut liittyvät yhteen syvällisellä tavalla. Niitä usein väheksytään ja niiden sijasta korostetaan historiaa, sitä mikä olisi aidosti tapahtunut ja totta. J. R. R. Tolkienin klassinen essee Saduista (On Fairy-Stories, ks. esim. Puu ja lehti -kirja) tarjoaa vuosi vuoden jälkeen ajateltavaa. Tolkien toteaa, että historia on pikemminkin satujen sivutuote, eikä toisinpäin. Ihmiset ovat kautta aikojen jäsentäneet maailmaa kertomusten avulla.

Historian "totuus" riippuu myös kovasti näkökulmasta. Suuria eroja on siinä, mitkä asiat koetaan olennaisimmiksi ja kertomisen arvoiseksi. Historia on aina osittaista historiaa.

Myös tarinat, myytit ja sadut pyrkivät usein kertomaan olennaisen, omalla tavallaan. Ne kuvaavat maailman ja ihmisen luonnetta ja sitä kautta välittävät "totuuksia", joskin peilatussa muodossa.

Ennen kaikkea sadut kiinnostavat ja innostavat. Ne pitävät lumousta yllä. Ne viestittävät koko olemuksellaan, että elämässä on vielä mieltä. On uusia, kiehtovia asioita. Hyvä ja paha kamppailevat, mutta paha ei ole kokonaan voittanut (näin siis useimmissa saduissa).

Tähtien sodan tarinamaailma on rakennettu tietoisesti ihmiskunnan syville myyteille. Saduille ominaisella tavalla asioita on pelkistetty tarpeeksi (muttei liikaa), jotta niitä on helpompi käsitellä. Toki silkalla seikkailun vauhdilla ja huumalla on suuri osansa suosiosta. Mutta pohjalla on syviä ja kiehtovia teemoja.

Vanhempien ja lasten suhteet. Hyvän ja pahan kamppailu ihmissydämessä sekä maailmassa. Rakkaus, viha ja kuolema. Onko maailmankaikkeus pohjimmiltaan hyväntahtoinen? Voiko tavallinen ihminen vaikuttaa asioihin?

Uskonnontutkijana ajattelen, että Tähtien sodan ja Taru sormusten herrasta -elokuvien valtavan suosion yksi syy on se, että ne tarjoavat myyttiensä kautta sellaisia maailmankatsomuksellisia aineksia, joille on suuri tilaus myös (post)sekulaarissa maailmassa. Se suuri joukko ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää vastauksia perinteisistä uskonnoista, viehättyy fantasiamaailmoista, joissa hyvä kuitenkin pohjimmiltaan voittaa ja yksilöiden kamppailu saa merkityksensä suuremmasta tarkoituksesta. Ja ne ihmiset, kuten minä, jotka yhä kulkevat perinteisten uskontojen vaikutuspiirissä, löytävät näistä populaarikulttuurin myyteistä liittymäkohtia omaan katsomukseensa.

Varmasti kyse on myös pakoreaktioista, joista satuja ja fantasiaa on pitkään syytetty. Itse ajattelen, että parhaimmillaan satujen ja myyttien maailma antaa voimia ja viisautta reaalimaailman taisteluihin.

Uusin Tähtien sota -elokuva, The Force Awakens, on valtava ja monipuolinen ilmiö. Kuten jo aluksi totesin, on hienoa, että väki saa lumouksen kokemuksia ja rohkenee olla yhteydessä sadun maailmaan. Kulttuurissa tarvitaan yhteisiä keskustelunaiheita, joita tällaiset suuret ilmiöt tuottavat. Tarina sisältää kiehtovia elementtejä ja monet henkilöhahmot ovat rikkaita.

En halua olla ilonpilaaja ja suhtautua satuun liialla kriittisyydellä. Joitain huomioita kuitenkin ilmaisen. On mielenkiintoista, miten toisinaan esiintyy tarvetta luokitella yhdet asiat kehnoiksi ja toiset kelvoiksi. Vaikuttaa siltä, että moni haluaa korostaa uuden elokuvan ansiokkuutta edellisiin kolmeen (episodit 1-3) verrattuna. Itse liityn heihin, jotka eivät näe kovin suurta eroa episodi kolmen ja tämän elokuvan laadussa. Uudessa elokuvassa on tarinamaailman sisäisessä johdonmukaisuudessa useita puutteita, joita en nyt halua kuitenkaan tähän kirjoittaa auki. Kukin hyväksyköön minkä hyväksyy tässä suhteessa.

On kiinnostavaa verrata tiettyjä piirteitä Taru sormusten herrasta- ja Hobitti-elokuviin, edellisiin suursuosikkeihin maailmalla. Yhteinen haaste Tähtien sodan kanssa on siinä, kuinka paljon uskalletaan antaa tilaa suvantokohdille ja ihmettelynaiheille. Suuri osa lumouksesta syntyy tarinan paikkojen ja hahmojen ihmettelystä, mikä vaatii aikaa. Kuten moni arvioija on huomauttanut, J. J. Abrams ja kollegat eivät jostain syystä uskaltaudu tähän, vaan vauhtia pitää olla lähes koko ajan. Ongelma oli vielä paljon pahempi Hobitti-elokuvissa, joissa oli tultu kauas vaikkapa Sormusten ritarit -elokuvan ohjaajan versiosta. Ja sekin sisälsi paljon vähemmän suvantokohtia kuin Tolkienin teksti kaikkine runoineen ja tarkkoine maisemakuvauksineen.

Toinen asia, joka vaikuttaa molempiin elokuvasarjoihin (ja kaiken taiteen sekä viihteen vastaanottamiseen), on katsojan oma panostus ja asenne. Toisessa (taideteoksessa tai ihmisessä) ilmenevät epäkohdat voi peittää omalla tahdolla suhtautua positiivisesti. Tätä tapahtui mielestäni kuvaavasti siinä, miten monet ystäväni ottivat Hobitti-elokuvia vastaan. Lähtökohtana oli ihmisten oma tuntemus Tolkienin maailmasta ja halu yhdistää elokuvista saadut virikkeet positiivisesti omaan kokemukseen ja näkemykseen. Tätä kautta katsoja voi ohittaa monet pölhöydet (kuten Radagastin rekiajelut, terminaattorihaltiat ja hahmojen luonteenpiirteiden kömpelöt muokkaukset). Hallitsevaksi muodostuu elokuvia laajempi maailma, se käsitys, mikä on syntynyt itsen ja Tolkienin tuotannon vuorovaikutuksessa.

Tähtien sodan kohdalla tilanne on hivenen erilainen siinä suhteessa, että taustalla ei ole kirjasarjan kautta luotua maailmaa, vaan päinvastoin elokuvat ovat antaneet sysäyksen erilaisille kirjoille ja mahdollisille maailmoille. Mutta katsojan lähtökohtainen positiivisuus tai negatiivisuus vaikuttaa vastaanottoon olennaisesti myös näiden elokuvien suhteen.

Jotten kuulostaisi liian kriittiseltä, lienee syytä kertoa vähän lisää uuden Tähtien sodan positiivisista piirteistä. Esteettisesti elokuvassa on runsaasti hienoa työtä, kuten esimerkiksi hämärien lumimetsien muodostama tausta taistolle. John Williams tekee parhaansa musiikin suhteen, vaikka suvantojen puute tuottaa hankaluuksia. Esimerkiksi Reyn teema on monin tavoin upea. Eräissä kohtauksissa päästään syvemmälle lumouksen maailmaan, kuten kellarista löytyvän esineen yhteydessä nähtyjen näkyjen kohdalla.

Elokuvaan liittyy tuskaisen paljon kaupallisuutta (muistakaamme Avaruusboltsit -elokuvan Vader-hahmon vakiohuuto: Merchandising! Merchandising!), mutta on se synnyttänyt oikein hauskojakin kulttuuri-ilmiöitä, kuten Very Lonely Luke -twitterperformanssin (kiitos Kasper Strömmanille linkistä). Fantasiamaailmat ovat kietoutuneet arkimaailmaan, pysyvästi.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ystävänpäivän kunniaksi

Psykologisissa testeissä piti äskettäin täyttää CAST-testi, jossa kaksi hahmoa kohtaavat. "Mitähän A mahtaa ajatella B:sta?" oli kysymysten yleinen sävy. Monivalintatesteissä vuorostaan pyydettiin ilmaisemaan mielipide siitä, onko ihmisillä yleensä aina taka-ajatuksia tai haluavatko useimmat ihmiset hyvää.

Kun kerron kohta 3-vuotiaalle lapselle kahdesta tuntemattomasta, vaikkapa lumessa olevien jälkien perusteella koirasta ja jäniksestä, lapsi vastaa kirkkaalla äänellä: "Ystäviä!"
Hänelle kuva maailmasta on vielä lumenvalkoinen.

Sitä elämässä itse harmittelen, että olen niin huono pitämään ystäviin yhteyttä. Siispä: hyvää ystävänpäivää, toverit eri aikakausilta!

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Taidetta vuodelta 2015

Pikkulasten kanssa on haastavaa ylläpitää seurustelua taiteen kanssa. Mutta ei mahdotonta. Ja onneksi on Museokortti.

Haluan jakaa muutaman taide-elämyksen tältä vuodelta ja haastan Sinut tekemään samoin.

Luontokirjallisuus. Annie Dillardin Pilgrim at Tinker Creek on lähes parasta, mitä olen alalta lukenut. Mutta se on vieläkin vähän kesken, sillä tänä vuonna mielen kyvyt riittivät paremmin suomenkieliseen tekstiin. Reino Kalliolan klassikko, trilogia Suomen luonnosta, on ollut virvoittava tuttavuus. Kuluneena vuonna hankin puuttuvan osan: Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa (1951).

On hämmentävää, kun joku yhdistää luonnontieteellisen osaamisen ja kaunokirjallisen kyvyn. Kalliolan teosta suosittelen kaikille, joita Suomen luonto yhtään kiinnostaa. Esimerkkinä toimikoon kuvaus hirven syksystä: ”Syksyn väreissä väkevästi liekehtivä viita on metsien kruunupään häähuone.”

Kuvataide. Akseli Gallén-Kallelan museo sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Espoon ja Helsingin rajasaaristossa. Pyöräretki paikalle on pieni taidepyhiinvaellus, jonka varrella meri elähdyttää. Tänä vuonna kaksi näyttelyä avasivat Elämän harjulla -freskojen luonnoksia, jotka Gallén teki Porissa sijaitsevaa Juseliuksen mausoleumia varten. Olen vuosien varrella törmännyt ajoittain näihin kuviin ja monet niistä ovat suorastaan järkyttäneet. Niissä yhdistyy kansainvälinen elämän vaelluksen kuvataideperinne ja suomalainen näkemys. Esimerkiksi Rakennus-maalaus on pysäyttävä elämänkulun kuvaus.

Joskus olisi mukavaa kirjoittaa ihan tosissaan, eli vähintään puoliksi leikillään (kirjaimellisesti), maalaussarjoista, jotka kuvaavat elämän vaellusta. Tarvaspään näyttelyteksteihin olisi teologilla muutama täydentävä huomio annettavana. Sinänsä kirja, joka on koottu näyttelyistä, on ilahduttavan tasokas.

Elokuvat. Maikki antoi syntymäpäivälahjaksi kahdeksan leffalipun sarjakortin ja muutaman päivän päästä alkoi raskauspahoinvoinnin pitkä taival. Onneksi liput olivat voimassa pitkään ja onneksi ne olivat olemassa, sillä muuten leffarintama olisi varmaan jäänyt olemattomaksi. Inside Out -animaatiota pidän vuoden parhaimmistoon kuuluvana. Luova idea, rohkea toteutus, koskettava lopputulos.

Dvd-bokseista sain katsottua muutaman klassikon niinä iltoina, kun vastaanottokykyä sellaiselle poikkeuksellisesti oli. Chaplin ei petä. Eikä omalla tavallaan myöskään Tarkovski. Katsoin ensi kertaa Ei paluuta (Ivan’s Childhood) -esikoiselokuvan, joka sisältää monenlaista silmät auki räväyttävää (jos et ensin nukahda, mikä on todellinen vaara kuolevaisille ihmisille Tarkovskin elokuvia katsellessa). Lapsen juoksu rannalla.

Musiikki. Ajat ovat muuttuneet. Pitkään pidin sitkeästi kiinni äänilevyjen materiaalisen muodon arvosta. Tänä vuonna ostin kaksi levyä, mikä oli kaksi enemmän kuin edellisenä. Spotify jyrää. Ja kaksivuotias osaa käyttää Fisherin 1980-luvun stereoita, mikä monimutkaistaa asioita.

Jukka ja Jytämimmit oli vuoden piristävin tulokas. Iloa, pilkettä, menoa. CMX:n uusin oli kelpo. Koti-isä soitti sitä usein, kun talvivaatteita puettiin (tulevaisuuden terapeuteille tiedoksi). Syksyllä kuuntelin kyllä enemmän Dinosaurus Stereophonicus -klassikon kakkoslevyä. Olen aina pitänyt siitä, mutta sanoitusten hienoutta arvostan yhä enemmän. ”Jos meillä ei ole tarinaa / näemme vain tämän huoneen.” No, ”rikkinäiset ajatukset puheista vain pahenee”.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Raskauspahoinvointi, kieli ja kiitollisuus

Kieli on melko suurisilmäinen verkko todellisuuden kalastamiseen, Edward Abbeyta lainatakseni (Kesä autiomaassa, suom. Jussi Hirvi). Me harhautamme itseämme luulemaan, että sanojen merkitykset ovat selvempiä kuin ovatkaan.

Jos haluamme ymmärtää todellisuutta, joudumme muistuttamaan itseämme siitä, että joskus yleissanat eivät kuvaa kaikkia tapauksia. Punainen on punainen, mutta entä jos kyse on vihoviimeisestä värisävystä punaisen ja keltaisen välillä? Kumpi se on?

Usein unohdamme, että sanat ovat suuntaviittoja, eivät tarkkoja määritteitä. Kun käytetään sanaa raskauspahoinvointi, ajatukset siirtyvät tiettyyn suuntaan. Odottava äiti on aamuisin pahoinvoiva. Kuten sanat yleensä, tämäkin sana tavoittaa ennen kaikkea keskimääräisen merkityksen. Odottava äiti voi kohtalaisen pahoin ja tämä tapahtuu raskauden alkuvaiheilla (keskimäärin viikoilla 5-14). Olotila on kurja, mutta useimpia äitejä auttaa tieto siitä, että he kärsivät hyvän asian puolesta.

Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään raskauspahoinvointia (etenkään, koska olen mies), mutta haluan nostaa esiin heitä, jotka joutuvat kärsimään poikkeuksellisen paljon. Ei nimittäin ole kohtuullista, että samaa raskauspahoinvointi-sanaa käytetään kaikista tapauksista. Eräs tuntemani äiti harmitteli ikävää raskauspahoinvointia ja selvisi, että hän oli lopulta oksentanut kerran. Ei ole epäilystä siitä, etteikö hän olisi kokenut ikävää kuvotusta. Mutta osa naisista oksentaa satoja kertoja.

Jokainen meistä, myös miehistä, muistanee, millaista on olla mahataudissa: kuinka kurjaa on, kun mikään ei pysy sisällä ja joutuu vain oksentamaan ja makaamaan. Usein tätä kestää päivän. Se on ankeaa. Jos tauti jatkuu toisen päivän, se ryydyttää. Kuinka pitkään tätä pitää sietää? Kolmas päivä on vielä tuskaisempi, mutta lohdullista on tietoisuus siitä, että yleensä mahataudit eivät kestä kovin montaa päivää.

Kuvitelkaamme, että tauti jatkuukin vielä toiset kolme päivää. Mikään ei pysy sisällä, ruumis riutuu ja mieli turtuu. Sitten koittaa seuraava viikko: ja sama oksentelu jatkuukin yhä! Kaksi viikkoa on täynnä – ja vielä se jatkuu! Se, mikä tuntuu kurjalta jo yhden päivän ajan, jatkuukin aina vain ja aina vain.

Kirjoista voi lukea, että paha raskauspahoinvointi kohtaa yhtä naista sadasta. Useimmilla oksentelu loppuu raskausviikkoon 14 mennessä. Mutta ei kaikilla. Joissain erittäin harvinaisissa tapauksissa pahoinvointi jatkuu jossain muodossa läpi koko raskauden. En tiedä, miten he selviävät. Ja tästä seuraa piina myös sille prosentille naisista, josta äsken puhuttiin: he eivät voi olla satavarmoja, että pahoinvointi todella loppuu viikon 14 tuntumassa. Pelko lisääntyy, kun oksennat vaikkapa kolme viikkoa putkeen ja mieli on hajalla. Entä jos tämä kestää koko raskauden?

Mitä sanaa tällaisesta olotilasta pitäisi käyttää? ”Raskauteen liittyvä ääripahoinvointi”? Ei kovin ytimekästä, mutta realistisempaa. Vakavista oireista kärsivän naisen ja hänen läheistensä näkökulmasta on nimittäin sangen rasittavaa, kun muut olettavat, että kyse on suurin piirtein tavallisesta ilmiöstä.

Meidän perheessämme ensimmäinen raskaus vaati monen viikon vuodelevon, mutta nestemäinen ravinto sentään pysyi osittain sisällä. Toisessa raskaudessa sekään ei pysynyt. Onneksi sairaalaan ei ole kotoa pitkä matka, niin tiputukseen pääsi nopeasti.

Kirjoitan tämän kahdesta syystä. Haluan kiinnittää tähän ongelmaan huomiota ja herättää arvostusta niitä naisia kohtaan, jotka selviävät moisesta.

Omakohtaisesti arvostan vaimoa vielä enemmän sen vuoksi, että hän selvisi myös hepatogestoosista (hepatoosi, kolestaasi; raskaalla lapsella on monta nimeä). Odottavat pariskunnat: jos äiti kutisee pahasti, vaatikaa raskausmyrkytystutkimuksen lisäksi maksa- ja sappiarvoista kokeet. Kutina on erittäin rasittavaa, mutta sen lisäksi hepatoosiin sisältyy alle prosentin kohtukuolemariski. (Eräässä blogissa on koskettava kertomus eräästä sellaisesta tapauksesta ja elämän jatkumisesta lopulta sen jälkeen: odottavat äidit, miettikää vakavasti, kannattaako lukea tätä raskausaikana.)

Esikoisen synnytys käynnistettiin ”pystymetsästä” lasketun ajan lähellä todetun hepatoosin vuoksi, ja kyllähän sitä savottaa riittikin. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin, niin kuin toisenkin lapsen kohdalla. Tällä kertaa kutina alkoi aiemmin ja oli voimakkaampaa, ja hepatoosin uusiminen oli selviö. Todennäköisyys uusimiseen on 50 %, joten tätä osasimme pelätäkin. Lopulta eräässä kokeessa (joita olisi voinut ottaa enemmän ja jo aiemmin, ajattelin) sappiarvo oli yli 20-kertainen normaaliin nähden ja osastolle tuli pikalähtö.

Tämä teksti on samalla kiitollisuuden osoitus kaikille, jotka tukivat meitä näiden kahden raskauden aikana. Erityisesti kiitämme kaikkia heitä, jotka nyt rukoilivat puolestamme niinä pitkinä päivinä, kun synnytyksen käynnistämistä odoteltiin ja vauvan sydämenlyöntejä tiheään kuunneltiin. Kansankirkollisessa luterilaisuudessa toisinaan unohdetaan esirukouksen suuri ja lohduttava voima, vaikka Isä meidän -rukoukseen keskittymisessä on myös vahvuutensa. Tunsin ainakin itse suurta lohdutusta ja toivon vahvistusta, kun ystävät eri maista kertoivat rukoilevansa.

Vauva sai syntyä tavallista tietä, äiti sai tällä kertaa tuntea ponnistustarvetta ja tapahtuman nopeus oli siunauksellinen. Lapsivuodeosaston ikkunoista näkyi kuusi kirkontornia, myös rakas Tuomiokirkko, ja syksyn kultalehtien keskeltä nousi väkivahva kiitollisuus kohti taivaita.

(Soundtrack: 
Sibelius: Andante Festivo
Jukka Leppilampi: Space of Emotions
Sigur Rós: Von
Enigma: Return to Innocence)

tiistai 1. syyskuuta 2015

Kiitollisuus ja hetkessä eläminen

(Isyysvapaan päättyessä)

Torsti Lehtinen on kiteyttänyt dostojevskiläisen osuvasti: miten ihminen selviytyy onnellisuudestaan?

Pidän elämässä ihanteellisena sitä, että ei valita turhasta. Tämän asenteen toinen nimi on kiitollisuus. Aina siitä lähtien, kun opin, millaista ihmiselämä on yleensä maailmassa ja millaista se on yleensä ollut historiassa, olen pitänyt suomalaista keskivertoelämää valtavan etuoikeutettuna. Kristitylle kyse on vielä siitä, että Jumala on siunannut suurilla lahjoilla. Vaikka vastoinkäymisiä olisikin, things could be worse, kuten irlantilaiset sanovat. A lot worse.

Kiitollisuuden ja ei-valittamisen ohella korostuu hetkistä nauttiminen. Elämä on nyt. Kaikki opetukset tähän liittyen kuulostavat kliseiltä, mutta vain siksi, että ne ovat niin pysyviä ja perustavanlaatuisia. Kuolema koittaa ja uhkaa, kaikki on rajallista. Nykyhetkessä eläminen on avain ylipäätään elämiseen.

Pienten lasten kasvattaminen sekä vahvistaa että haastaa tämän elämänasenteen. Vauvat ja lapset elävät hetkessä ja opettavat tekemään samoin; ja kuitenkin samaan aikaan työtä riittää jatkuvasti heistä huolehtimisessa. Zen-mestarillekin olisi haastetta pienten lasten vanhempana!

Käännekohdissa on helppo muistaa asioiden arvo, mutta jatkuvassa arjessa se on paljon vaikeampaa. Elämän ”ruuhkavuosia” elävä ihminen, joka yrittää pärjätä nykyajan työelämässä ja samalla huolehtia perheestään, kohtaa todellisen haasteen hetkessä elämisen suhteen.

Olen yrittänyt vähintään kerran päivässä muistaa ja havahtua siihen, kuinka valtava ihme on pieni lapsi. Usein tämä tapahtuu, kun katselee juuri päiväunille nukahtanutta lasta. Hänen kasvonsa ovat autuaat, suorastaan pyhät. Yhtäältä haavoittuvaiset, toisaalta kaikkea vahvemmat.

Omakohtaisesti olen sitä mieltä, että isyys- ja hoitovapaa on ollut eräs elämän parhaista ajoista. Tämä ei tarkoita, että aina olisi ollut mukavaa. Mutta useimmiten on ollut, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

Samalla tiedostan sen, miten etuoikeutettua on, että voi olla kotona. Suomessa monet tuet ovat kansainvälisesti hyviä, mutta silti kaksivuotiaan kotihoidontuki on sellainen, että tilanne vaatii käytännössä säästöjä, puolison hyväpalkkaista työtä tai tarkkaa rahankäyttöä. Oma onni herättää väistämättä myös syyllisyyttä ja kyselyä siitä, miksi ei jaksa tai kykene auttamaan muita enemmän.

Hyvä niin, kunhan syyllisyys ei lamauta liikaa. Ihmisen omantunnon on syytäkin pysyä hereillä. Pohjoismaisilla perusihmisillä on valtavasti mahdollisuuksia auttaa muita, sekä kotimaassa että kaukomailla. Joka päivä on haaste olla kiitollinen ja samalla miettiä, miten voisi auttaa.

P.S. Tässä yksi auttamismahdollisuus.

P.P.S. Muutama kuva kesältä, hetkessä elämistä.




perjantai 24. heinäkuuta 2015

Sinfoninen takoja

Parasta radiokerrontaa, mitä olen vähään aikaan kuullut, on tarjonnut Osmo Tapio Räihälän ohjelmasarja Sibeliuksen sinfonioista ja elämänhistoriasta.

Sinfoninen takoja on seitsenosainen saavutus, joka onnistuu yhdistämään kiehtovan tarinankerronnan ja musiikkitieteellisen analyysin. Ei suinkaan helppo tehtävä. Räihälä on itse säveltäjä, mikä auttaa asiassa, mutta harva säveltäjä on näin sujuvasanainen.

Sarja lähetettiin alun perin keväällä, jolloin yritin aina syöttää pojalle välipalaa hitaasti, jotta ehtisimme kuunnella lähetyksen suorana. Onneksi osat löytyivät tovin aikaa myös netistä. Nyt ohjelma esitetään kesän aikana toiveuusintana perjantaisin klo 11 ja osat ovat jälleen hetken Areenassa.

Sibeliuksesta voisi kirjoittaa paljonkin. Tyydyn henkilökohtaisiin huomioihin. Itselleni rakkaimpia Jannen sävellyksiä olivat ensiksi Andante festivo ja kolmannen sinfonian toinen osa, joita opiskeluaikana paljon kuuntelin. Lapsuuden kodista olivat toki jo tuttuja Finlandia, viulukonsertto ja Karelia-sarja, jotka kaikki ovat selkäytimessä.

Vähitellen laajensin sinfonioiden kanssa seurustelua. Ne ovat kuin persoonia: jos haluaa tutustua paremmin, niiden kanssa on välttämätöntä viettää aikaa. Vähitellen paljastuu aina uusia puolia, vaikka perusluonne käy toki selväksi jo ensi tapaamisilla.

Kolmas sinfonia, jota myös tuorein Sinfonisen takojan uusintajakso käsittelee, on kaikkinensa kiehtova teos ja yksi suosikeistani. En tiennyt mitään siitä, että kyseinen sinfonia on säveltäjän uskonnollisimpia. Uskonnollisuus on toki vaikeasti määriteltävä asia sinfonioiden suhteen, mutta näkemyksen taustalla on Sibeliuksen kommentteja sinfonian osista: esimerkiksi kolmannessa osassa kuullaan teema, jota Janne kutsui ”rukoukseksi Jumalalle” (en tiedä, kirjoittiko Janne sanan isolla vai ei). Rukouksena se on hieno: täynnä iloa ja kiitosta, kenties Marjatan pojan ylösnousemuksen suuntaisesti, sen tuottaman riemun taustaa vasten.

Olen samaa mieltä heidän kanssaan (kuten G. H. von Wright), jotka näkevät suomalaisuuden ymmärtämisen olennaiseksi taustaksi Sibeliuksen musiikin ymmärtämiselle. Pohjimmiltaan kyse lienee samankaltaisen identiteetin omaamisesta. Väitöskirjani kieliasua ansiokkaasti auttanut Sibelius-tutkija Glenda Goss on esimerkiksi sangen hyvin perillä Sibben ajatusmaailmasta, vaikkei suomalainen olekaan.

Tällainen identiteetti vaatii luonnossa vietettyä aikaa ja sen ilmiöiden tuntemista. Boreaalinen luonto saa Sibeliuksen musiikissa sävelasunsa puoliksi mystisellä, puoliksi havaintoperäisellä tavalla. Itse en ollut vielä, eri syistä, tutustunut kunnolla viidenteen sinfoniaan ennen tätä kevättä ja Sinfonista takojaa. Kun ensi kertaa kuuntelin ajatuksella ja tunteella lopun joutsenteeman, oli hämmentävää huomata, että tunnistin sen – kuulin siinä sen äänen ja ilmiön, jota joutsenet ilmentävät lentäessään. Samalla viidennen sinfonian elämänilo puhutteli syvästi pikkulapsen elämäniloa läheltä seurannutta koti-isää.

Ehkä kirjoitan joskus lisää kolmannen sinfonian toisesta osasta, joka tiivistää ihmisen elämänpolkua meditatiivisella kiteyttämisen taidolla. Mutta suosittelen lämpimästi kuuntelemaan paitsi itse teosta, myös sitä, mitä Räihälällä on sanottavaa Sinfonisessa takojassa.