maanantai 5. maaliskuuta 2018

Retriitin jälkimaininki

Hiljaisuuden retriitin jälkimaininki: hetken vielä väreilee rauhan aallokko, ennen kuin väsymys vie sen jälleen pois.

Maailmaa jaksaa katsoa eri tavalla. Talvisen auringonvalon ilo pääsee paremmin läpi. Metron ikkunasta ilahduttavat Herttoniemen siirtolapuutarhan mökit – värikkäät majat täynnä unelmia ja pettymyksiä – ja Kulosaarta ympäröivät merenlahdet. Kirkkojen itäkasvot lepäävät auringossa keskustan suunnassa.

Retriitin rauha tarttuu. Hiljaisuus on kuin ruoka, joka sulattuu osaksi kehoa ja säilyy jonkin aikaa aterioiden jälkeenkin.

Retriittipaikkojen kauneus tarttuu. Tällä kertaa Heponiemen ikivanha ja ikieloisa tammisto, jonka yllä kaartelee kotka kun olemme sunnuntaiaamun pienellä toivioretkellä. Lauantaiaamuna kauris katseli järven jään kirkkaudesta, kun kappelissa väreili aamurukoushetki. Kuinka sopivaa ekopaastoretriitille.

Ja kaksi täyttä nukuttua yötä peräkkäin! Kuinka voikaan ihminen iloita jo siitä, että saa nukkua aamuviiteen asti ilman keskeytystä. Saati sitten kaksi yötä.

Hiljaisuuden retriitin jälkimaininki: hetken vielä väreilee rauhan aallokko, ennen kuin väsymys vie sen jälleen pois. Mutta kevään toivo säilyy.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Ilmastohuoli on otettava vakavasti (YLE)

Suomalaiset ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta ja päättäjien tulisi toimia sen mukaisesti. YLEn tuore kyselytutkimus paljastaa tärkeää tietoa, jota myös minua pyydettiin kommentoimaan. Aivan kuten prof. Jyri Seppälä, myös itse korostin suomalaisten korkeaa koulutustasoa, joka luo luottamusta tieteen tuloksiin. Kansainvälisesti vertailtuna suomalaisilla on myös yhä sellaista luontosuhdetta, jota lukuisista suurkaupungeista ja metsättömistä maista ei helpolla löydä.

Kun on kyse näin laajoista ilmiöistä, asiaan liittyy väistämättä yleistyksiä. Kyllä Suomessakin osataan kieltää ilmastonmuutosasioita (denial, johon sisältyy vähättely ja väistely). Myös luontosuhteen ylläpito vaatii kasvavia ponnistuksia, mutta onneksi monenlaista rikasta ympäristökasvatustoimintaa tehdään eri puolilla maata.

Nuorten vastaukset herättävät lisäkysymyksiä. Nuoret ilmaisevat huolta paljon, mutta toisaalta ilmastonmuutoksen vähättelyäkin esiintyy suhteessa paljon. Haastattelussa kommentoin, että taustalla lienee asian kipeys sekä vaikea yhteiskunnallinen tilanne. Osa nuorista ajautuu kieltämään ilmastonmuutosta, koska he eivät koe, että asialle voisi tehdä mitään. Tuntuu helpommalta yrittää ohittaa asia, mutta mielen sopukoissa säilyy ahdistusta, joka voi kanavoitua ongelmallisilla tavoilla. Kun työelämäkin on murroksessa, voi helposti käydä niin, että murhevarasto on täynnä ilman ympäristöasioitakin.

Molemmat yllä kuvatut nuorten asenteet löytyvät myös muista tutkimuksista, kuten viime vuonna julkaistusta Nuorisobarometrista. Erot sukupuolten välillä ovat kiinnostavia: nuorilla miehillä on taipumus olla vahvemmin (yli)optimistisia helppojen teknologisten ratkaisujen suhteen. YLEn haastatteluun päädyin ennen kaikkea sen kautta, että olen tutkimuksissani yhdistänyt eri alojen näkemyksiä tunteiden merkityksestä ympäristöasioissa. Voi hyvin olla, että naisten ilmaisema laajempi ilmastohuoli on yhteydessä siihen, että naiset ovat toistaiseksi muutenkin uskaltaneet ilmaista tunteitaan enemmän kuin miehet (yleistyksiä taas).

Mielenkiintoista olisi tietää, minkä verran kyselyn tuloksiin on vaikuttanut se aiempaa realistisempi ja avoimempi ilmastonmuutoksen käsittely, jota syksystä 2017 lähtien on käyty. Siihen ovat vaikuttaneet esimerkiksi BIOS-tutkimusryhmän ja YLEn yhteistyö, Hyvän sään aikana -kirja ja osittain myös oma Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo -kirjani. Suunta on hyvä: kohti tunteiden myöntämistä ja sitten kohti järjellistä suunnittelua.

Aiheen käsittely YLE:n televisiouutisissa: https://areena.yle.fi/1-4235734  (kohdasta 1.35->)

perjantai 17. marraskuuta 2017

Hyvän sään aikana

Onnittelut toiselle tärkeälle ympäristökirjalle! Hyvän sään aikana –teos on rohkea ja laadukas kertomus Suomesta muutoksen kynnyksellä. Hanna Nikkanen ja 21 viestinnän opiskelijaa Tampereen yliopistosta ovat koonneet helposti luettavan mutta syvällisen tietopaketin.

Kirja on saanut runsaasti kehuja ja ollut mukana monissa palkintosarjoissa. Tässä nostan esiin muutaman syyn sille, miksi kirja on tärkeä myös ympäristöahdistuksen ja toivon kannalta. Käytän tuoreen Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo -kirjani käsitteitä.

Kirja sisältää henkilökohtaisia kertomuksia ympäristöahdistuksesta.
Esimerkiksi Johdanto sekä ”Tosi valheita”-luku kertovat tunteista avoimesti. Tämä vaatii rohkeutta, mutta samalla auttaa sekä kertojia että lukijoita.

Kirja käsittelee myös eräitä teorioita ympäristöahdistukseen liittyen.
Päin helvettiä?-kirja oikeastaan jatkaa siltä yhteiseltä pohjalta, mitä ”Tosi valheita”-luku käsittelee. Molemmat kirjat painottavat sitä, että ympäristöasioiden henkisiin ulottuvuuksiin tulisi kiinnittää lisää huomiota. Käsiteltäviä aiheita ovat esimerkiksi kognitiivinen dissonanssi eli epäsointu, ympäristöasioiden vaikutukset hyvinvointiin ja erilaisten narratiivien merkitys.

Kirja luottaa ihmisiin.
Lähtökohta on se, että ihmisiä aidosti kiinnostaa, ja että he kykenevät käsittelemään ristiriitaisia tilanteita. Itse asiassa ihmiset haluavat kuulla vahvistuksen omille tuntemuksilleen siitä, että tilanne todella on hyvin ristiriitainen. Hyvän sään aikana-kirja ei käytä Päin helvettiä?-kirjan käsitteitä ”apatian myytistä”, mutta perusta on sama: ihmiset eivät ole niin välinpitämättömiä tai saamattomia kuin mitä joskus kuvitellaan.

Kirja tekee ilmastonmuutoksesta hyväksytyn puheenaiheen.
Kirjan saama suuri huomio osoittaa sen, kuinka iso tarve ihmisillä on käsitellä näitä teemoja yhdessä ja julkisesti. Jos käytetään Päin helvettiä?-kirjan esittelemiä käsitteitä, niin voi sanoa, että
Hyvän sään aikana -teos osallistuu ”sosiaalisesti rakennetun hiljaisuuden” murtamiseen. Teos antaa myös ääntä ympäristösurulle, josta on liian usein tehty ”äänioikeudetonta surua”.

Kirja kertoo monista ihmisistä ja asioista, jotka ovat toivon merkkejä.
Teos pyrkii aitoon realismiin: siihen, että samaan aikaan tapahtuu sekä hyvää että pahaa. Päin helvettiä?-kirjassa tällaisesta käytetään nimitystä kahden tason näkökyky, joka johtaa moniulotteiseen elämään. On hyvin tärkeää, että Hyvän sään aikana-teos nostaa esiin inspiroivia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat säilyttäneet toimintakykynsä. Joukossa on monia henkilöitä, jotka ovat itsellenikin toivon merkkejä, kuten vaikkapa ilmastotutkija Markku Kulmala.

Kannattaa tutustua kirjaan ja tulla esimerkiksi Heurekan Hyvän sään aikana –tapahtumaan lauantaina 25.11.!

http://improbatur.fi/ilmastonmuutoksesta-kannattaa-kiinnostua-ja-nopeasti/

lauantai 7. lokakuuta 2017

Ympäristöahdistus ja toivo

Uusi kirjani ”Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo” ilmestyy virallisesti 26. lokakuuta. Kyseessä on ensimmäinen laajempi teos aiheesta. Toiveeni on, että lukija ymmärtää kirjan avulla paremmin omia ja muiden tunteita ympäristöasioihin liittyen.

”Suren sitä, kun naapurista kaadettiin metsä.”
”Tuntuu niin ahdistavalta, kun ilmastonmuutoksen seuraukset vaikuttavat pahenevan koko ajan.”
”En halua olla tekemässä lapsia maailmaan, jonka ekologinen kantokyky heikkenee alati.”

Nämä ja monet muut tunteet saavat kirjassa sanoituksensa. Sisällytän ympäristöahdistus-käsitteen alle monenlaisia vaikeita tuntemuksia ja ajatuksia. Psykologit ja sosiologit ovat maailmalla tehneet aiheesta uraauurtavaa tutkimusta. He ovat huomanneet, että ihmiset usein vaikenevat näistä asioista, koska eivät löydä keinoja tuoda tunteitaan esiin. Kirjani avulla yritän omalta osaltani auttaa tilannetta. Kaikkia ei ahdista, mutta heidänkin olisi hyvä ymmärtää toisten tunteita.

Kirjassa on kaksi pääosaa. Niistä ensimmäinen kuvaa monista eri näkökulmista käsin ympäristöahdistukseen liittyviä asioita. Erityishuomiota kiinnitän erilaisiin tunteisiin. Pinnan alla vaikuttaa kuplivan epämääräistä syyllisyyttä ja häpeää, surua ja vihaisuutta. Tunteita olisi tärkeää päästä käsittelemään yksin ja yhdessä, jotta ne eivät kanavoituisi vääriin paikkoihin tai koteloituisi ahdistukseksi.

Kirjan toinen osa käsittelee toivon luonnetta ja sen merkkejä nykyaikana. Ympäristöahdistus voi myös muuttua voimavaraksi. Kun yhdessä jaamme tuntojamme ja teemme asioita maapallon hyväksi, se voimauttaa ja piristää. Maailman kokonaistilanne on vakava, mutta samaan aikaan on olemassa valtavasti toivon merkkejä, jotka eivät vain yleensä pääse esiin. Kirjassa on niistä pitkä luku.

Tässä lainaus kirjan johdannosta ja kuvaus kahdesta keskeisestä teemasta.

”Toivo, jonka rakennusaineita käsittelen kirjan toisessa osassa, liittyy läheisesti rohkeuteen, luottamukseen ja sitkeyteen. Erityisesti korostan kahta olennaista asiaa: mielen vuodenaikoja ja kahden tason näkökykyä.

Mielen vuodenajoilla tarkoitan sitä, että erilaisten kausien esiintyminen kannattaa hyväksyä. Joskus jaksaa olla valoisampi, joskus masentaa enemmän. Vuodenaikojen teema muistuttaa siitä, että toisenlainen aika voi koittaa. Jopa talven pimeydessä voi olla jonkin uuden alku. On vain sitkeästi käytävä odottamaan kevättä ja harjoittamaan hyveitä. Ei pidä vaatia itseltään liikoja, kuten ainaista pirteyttä, mutta ei myöskään kannata hyväksyä pelkkää masentuneisuutta.

Kahden tason näkökyky on lahja ja taito, jonka avulla huomaamme, kuinka maailmassa tapahtuu koko ajan sekä hyvää että pahaa. Yleiset tunnetilamme voivat vääristyä kumpaan suuntaan tahansa, ylioptimismiin tai lannistavaan masennukseen.”
- Päin helvettiä?, luku 1

Toivottavasti löydät kirjasta hyödyllisen matkakumppanin. Tervetuloa myös keskustelemaan kirjasta ja aiheesta! Keskustelua voi käydä kirjan myöhemmin avattavilla Facebook-sivuilla sekä myös täällä blogissa. Toivottavasti käyt sitä myös livenä läheistesi kanssa.





Ympäristöahdistuksesta voit kuulla ja lukea lisää:

- la 7.10. Helsingin Sanomat, Lauantai-osan sivut 2-3 (Antti Tiaisen haastattelu Panu Pihkalasta)

- to 12.10. Hollo Conference, Taideyliopisto, Anna Lehtosen ja Panu Pihkalan esitelmä taidekasvatuksesta ja ympäristöahdistuksesta klo 11.30, Helsinki

- ti 17.10. Luento ympäristöahdistuksesta ja teologiasta, Chicago, Lutheran School of Theology, 11.45-13

- ti 31.10. klo 13.03 - 14 YLE Puhe, Perttu Häkkisen vieraana Panu Pihkala

- su 5.11. Vaellus luontokeskus Haltian lähimaastossa, oppaana PP, järjestäjänä Espoon seurakunnat. Pieni ”luontopyhiinvaellus”, jossa yhtenä aiheena myös ympäristöahdistus ja toivo.

- ke 22.11. Ekosäätiön luentosarja, teemana vesi ja siihen liittyvät asiat, PP mukana paneelissa, Sitran torni, Helsinki

- la 25.11. Heurekassa suuri Hyvän sään aikana –ilmastotapahtuma
Noin klo 16.30 Panu Pihkalan puheenvuoro ja haastattelu

- ma 27.11. Oulu, Tuiran seurakunnan tapahtuma ”Luther ja luonto”. Luennoitsijana PP, yhtenä aiheena myös ympäristöahdistus ja toivo.
 
- to 14.12. Ympäristökasvatus-tapahtuma, Helsingin yliopiston tiedekulma
Klo 14-15 “Ilmastonmuutos – ilmastoahdistus – ilmastokasvatus”, panelisteina John Webster, Panu Pihkala ja Laura Riuttanen, puheenjohtajana Hannele Cantell


[Lisätty 9.11.: Linkki Perttu Häkkisen ohjelmaan ja loppuvuoden tapahtumia]


- Hartauksia aiheesta:
YLE radio 1 torstaisin klo 18.50

To 12.10. Kahden tason näkökyky

To 19.10. Toivo vastoin toivoa

neliosaisen sarjan aiemmat osat:

to 31.8. Jeesus katsahti häneen ja rakasti häntä
(toiselta nimeltään: Vanhurskauttamisoppi ja ympäristökäyttäytyminen)

to 7.9. Kyky nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat
(toiselta nimeltään: Ristin teologia ja antroposeenin aika)¨

Tekstejä:

- Elonkehä 3 / 2017: ”Ympäristöahdistus ja ihmisten välinen vuorovaikutus”

- Yleistajuisia artikkeleita tutkimukseen perustuen:

Kuinka käsitellä maailman ongelmia? Traagisuus ja toivo ympäristökasvatuksessa”, Ainedidaktiikka 1 (1), 2–14.

Miksi ilmastonmuutoksesta on niin vaikea puhua? Monitieteellisiä näkökulmia”, Tieteessä tapahtuu 35 (1), 23–29.

- Akateeminen artikkeli ympäristökasvatuksesta ja näistä teemoista:
"Environmental Education After Sustainability: Hope in the Midst of Tragedy", Global Discourse 7 (1), 109–127.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Helsinki talvisin

Helsingissä asuminen talvisin on kuin eläisi tunnelissa, jossa on pelkät hätäuloskäynnin valot päällä. Joskus harvoin, kun normaalit valot syttyvät, tulee heti epätavallisuuden olo (joskin piristävä).

torstai 7. heinäkuuta 2016

Elämän vuodenajat: kesä

Keskikesä
lapsiperhevuodet

(se aika, jolloin kaikkea vihreyttä ja täyteyttä ei enää täysin huomaa ympärillä, koska sitä on niin paljon; vehreyden keskellä elämä kulkee samaan aikaan hitaasti ja nopeasti, nousee päivä laskee päivä, taustalla tuuli humisee lehvistöissä – ja äkkiä havahdut, että kesä on ohi)

tiistai 23. helmikuuta 2016

You Got the Love (Youth)

(You Got the Love. song & lyrics Anthony B. Stephens, Arnecia Michelle Harris & John Bellamy.)

“Sometimes I feel like throwing my hands up in the air.”
Kuulostaako tutulta? Minulle ainakin.

“Sometimes it seems that the going is just too rough
And things go wrong no matter what I do...”


Palaan aina ajoittain Tolkienin kirjeisiin hengellisenä ravintona. Ei saarnoina, ei hartauksina, vaan elämän keskelle tulevien sanojen vuoksi; sellaisten sanojen, joiden taustalta kumpuaa usko ja heittäytyminen Korkeamman varaan.

”Life is rather above the measure of all of us (save for a very few perhaps).” Tämä iäkkään Tolkienin lause on hyvin usein lohduttanut minua. Yli menee, yli käy.

“Now and then it seems that life is just too much
But you’ve got the love I need to see me through.”


Laulu tehtiin jo 1986, itse tutustuin sen miksattuun versioon 1997 ja nyt se soi Youth-elokuvan avausraitana ja avaimena. Elokuvassa vanhat miehet yrittävät jotenkin selvitä tilanteesta, jossa menneisyys on jo kaukana ja tulevaisuus lyhyt.

“Time after time I think, ‘Oh, Lord, what's the use?’
Time after time I think it's just no good
 ‘Cause sooner or later in life, the things you love you lose.”


Suhde menetyksiin on elokuvan yksi pääteema. Eros on poissa, agape suurissa vaikeuksissa, mutta filia, ystävyysrakkaus, sentään on toistaiseksi jäljellä – mutta kuinka kauan?

Tolkien liittyisi laulun säkeisiin luultavasti täydestä sydämestä:
“When food is gone you are my daily meal
When friends are gone I know my Saviour’s love is real.”


Kuka on tämä Sinä, jota puhutellaan uskonnossa ja taiteessa, klassikoissa ja populaarikulttuurissa? Uskovalle ihmiselle inhimillinen ja jumalallinen liittyvät yhteen. Maallinen ja taivaallinen rakastaja.

Youth-elokuvassa nuorempi päähenkilö lainaa Novalista: ”Olen aina matkalla kotiin, aina matkalla kohti isäni taloa.” Tätä pidän toisena avaimena elokuvan puolikätkettyyn hengelliseen ulottuvuuteen. Kaiken maineen, rahan ja elämän korskan alla on syvempi ulottuvuus. Kaikkien ihmissuhteisiin liittyvien sotkujen ja autuuksien taustalla, kaikkien löytämisten ja menetysten keskellä elämässä kulkee syvä juonne. Elämän absurdiuteen ja kuoleman lähes koomisen mahtavaan valtaan tuo vastavoimansa Rakkaus. Suuri Kauneus.

Luovuttaminen voi kääntyä heittäytymiseksi.

“Sometimes I feel like throwing my hands up in the air
‘Cause I know I can count on you
Sometimes I feel like saying, ‘Lord, I just don’t care.’
But you’ve got the love I need to see me through.”


See me through. Se tapahtuu Youth-elokuvan päähenkilölle. Ja pohjalla on lopulta yksinkertainen mutta kaunis laulu, Simple Song, laulu elämälle ja rakkaudelle.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Tähtien sota, sadut ja lumous

Tärkein asia ensin: on piristävää, että aikuisetkin ihmiset jaksavat yhä innostua saduista.

Tarinat, myytit ja sadut liittyvät yhteen syvällisellä tavalla. Niitä usein väheksytään ja niiden sijasta korostetaan historiaa, sitä mikä olisi aidosti tapahtunut ja totta. J. R. R. Tolkienin klassinen essee Saduista (On Fairy-Stories, ks. esim. Puu ja lehti -kirja) tarjoaa vuosi vuoden jälkeen ajateltavaa. Tolkien toteaa, että historia on pikemminkin satujen sivutuote, eikä toisinpäin. Ihmiset ovat kautta aikojen jäsentäneet maailmaa kertomusten avulla.

Historian "totuus" riippuu myös kovasti näkökulmasta. Suuria eroja on siinä, mitkä asiat koetaan olennaisimmiksi ja kertomisen arvoiseksi. Historia on aina osittaista historiaa.

Myös tarinat, myytit ja sadut pyrkivät usein kertomaan olennaisen, omalla tavallaan. Ne kuvaavat maailman ja ihmisen luonnetta ja sitä kautta välittävät "totuuksia", joskin peilatussa muodossa.

Ennen kaikkea sadut kiinnostavat ja innostavat. Ne pitävät lumousta yllä. Ne viestittävät koko olemuksellaan, että elämässä on vielä mieltä. On uusia, kiehtovia asioita. Hyvä ja paha kamppailevat, mutta paha ei ole kokonaan voittanut (näin siis useimmissa saduissa).

Tähtien sodan tarinamaailma on rakennettu tietoisesti ihmiskunnan syville myyteille. Saduille ominaisella tavalla asioita on pelkistetty tarpeeksi (muttei liikaa), jotta niitä on helpompi käsitellä. Toki silkalla seikkailun vauhdilla ja huumalla on suuri osansa suosiosta. Mutta pohjalla on syviä ja kiehtovia teemoja.

Vanhempien ja lasten suhteet. Hyvän ja pahan kamppailu ihmissydämessä sekä maailmassa. Rakkaus, viha ja kuolema. Onko maailmankaikkeus pohjimmiltaan hyväntahtoinen? Voiko tavallinen ihminen vaikuttaa asioihin?

Uskonnontutkijana ajattelen, että Tähtien sodan ja Taru sormusten herrasta -elokuvien valtavan suosion yksi syy on se, että ne tarjoavat myyttiensä kautta sellaisia maailmankatsomuksellisia aineksia, joille on suuri tilaus myös (post)sekulaarissa maailmassa. Se suuri joukko ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää vastauksia perinteisistä uskonnoista, viehättyy fantasiamaailmoista, joissa hyvä kuitenkin pohjimmiltaan voittaa ja yksilöiden kamppailu saa merkityksensä suuremmasta tarkoituksesta. Ja ne ihmiset, kuten minä, jotka yhä kulkevat perinteisten uskontojen vaikutuspiirissä, löytävät näistä populaarikulttuurin myyteistä liittymäkohtia omaan katsomukseensa.

Varmasti kyse on myös pakoreaktioista, joista satuja ja fantasiaa on pitkään syytetty. Itse ajattelen, että parhaimmillaan satujen ja myyttien maailma antaa voimia ja viisautta reaalimaailman taisteluihin.

Uusin Tähtien sota -elokuva, The Force Awakens, on valtava ja monipuolinen ilmiö. Kuten jo aluksi totesin, on hienoa, että väki saa lumouksen kokemuksia ja rohkenee olla yhteydessä sadun maailmaan. Kulttuurissa tarvitaan yhteisiä keskustelunaiheita, joita tällaiset suuret ilmiöt tuottavat. Tarina sisältää kiehtovia elementtejä ja monet henkilöhahmot ovat rikkaita.

En halua olla ilonpilaaja ja suhtautua satuun liialla kriittisyydellä. Joitain huomioita kuitenkin ilmaisen. On mielenkiintoista, miten toisinaan esiintyy tarvetta luokitella yhdet asiat kehnoiksi ja toiset kelvoiksi. Vaikuttaa siltä, että moni haluaa korostaa uuden elokuvan ansiokkuutta edellisiin kolmeen (episodit 1-3) verrattuna. Itse liityn heihin, jotka eivät näe kovin suurta eroa episodi kolmen ja tämän elokuvan laadussa. Uudessa elokuvassa on tarinamaailman sisäisessä johdonmukaisuudessa useita puutteita, joita en nyt halua kuitenkaan tähän kirjoittaa auki. Kukin hyväksyköön minkä hyväksyy tässä suhteessa.

On kiinnostavaa verrata tiettyjä piirteitä Taru sormusten herrasta- ja Hobitti-elokuviin, edellisiin suursuosikkeihin maailmalla. Yhteinen haaste Tähtien sodan kanssa on siinä, kuinka paljon uskalletaan antaa tilaa suvantokohdille ja ihmettelynaiheille. Suuri osa lumouksesta syntyy tarinan paikkojen ja hahmojen ihmettelystä, mikä vaatii aikaa. Kuten moni arvioija on huomauttanut, J. J. Abrams ja kollegat eivät jostain syystä uskaltaudu tähän, vaan vauhtia pitää olla lähes koko ajan. Ongelma oli vielä paljon pahempi Hobitti-elokuvissa, joissa oli tultu kauas vaikkapa Sormusten ritarit -elokuvan ohjaajan versiosta. Ja sekin sisälsi paljon vähemmän suvantokohtia kuin Tolkienin teksti kaikkine runoineen ja tarkkoine maisemakuvauksineen.

Toinen asia, joka vaikuttaa molempiin elokuvasarjoihin (ja kaiken taiteen sekä viihteen vastaanottamiseen), on katsojan oma panostus ja asenne. Toisessa (taideteoksessa tai ihmisessä) ilmenevät epäkohdat voi peittää omalla tahdolla suhtautua positiivisesti. Tätä tapahtui mielestäni kuvaavasti siinä, miten monet ystäväni ottivat Hobitti-elokuvia vastaan. Lähtökohtana oli ihmisten oma tuntemus Tolkienin maailmasta ja halu yhdistää elokuvista saadut virikkeet positiivisesti omaan kokemukseen ja näkemykseen. Tätä kautta katsoja voi ohittaa monet pölhöydet (kuten Radagastin rekiajelut, terminaattorihaltiat ja hahmojen luonteenpiirteiden kömpelöt muokkaukset). Hallitsevaksi muodostuu elokuvia laajempi maailma, se käsitys, mikä on syntynyt itsen ja Tolkienin tuotannon vuorovaikutuksessa.

Tähtien sodan kohdalla tilanne on hivenen erilainen siinä suhteessa, että taustalla ei ole kirjasarjan kautta luotua maailmaa, vaan päinvastoin elokuvat ovat antaneet sysäyksen erilaisille kirjoille ja mahdollisille maailmoille. Mutta katsojan lähtökohtainen positiivisuus tai negatiivisuus vaikuttaa vastaanottoon olennaisesti myös näiden elokuvien suhteen.

Jotten kuulostaisi liian kriittiseltä, lienee syytä kertoa vähän lisää uuden Tähtien sodan positiivisista piirteistä. Esteettisesti elokuvassa on runsaasti hienoa työtä, kuten esimerkiksi hämärien lumimetsien muodostama tausta taistolle. John Williams tekee parhaansa musiikin suhteen, vaikka suvantojen puute tuottaa hankaluuksia. Esimerkiksi Reyn teema on monin tavoin upea. Eräissä kohtauksissa päästään syvemmälle lumouksen maailmaan, kuten kellarista löytyvän esineen yhteydessä nähtyjen näkyjen kohdalla.

Elokuvaan liittyy tuskaisen paljon kaupallisuutta (muistakaamme Avaruusboltsit -elokuvan Vader-hahmon vakiohuuto: Merchandising! Merchandising!), mutta on se synnyttänyt oikein hauskojakin kulttuuri-ilmiöitä, kuten Very Lonely Luke -twitterperformanssin (kiitos Kasper Strömmanille linkistä). Fantasiamaailmat ovat kietoutuneet arkimaailmaan, pysyvästi.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ystävänpäivän kunniaksi

Psykologisissa testeissä piti äskettäin täyttää CAST-testi, jossa kaksi hahmoa kohtaavat. "Mitähän A mahtaa ajatella B:sta?" oli kysymysten yleinen sävy. Monivalintatesteissä vuorostaan pyydettiin ilmaisemaan mielipide siitä, onko ihmisillä yleensä aina taka-ajatuksia tai haluavatko useimmat ihmiset hyvää.

Kun kerron kohta 3-vuotiaalle lapselle kahdesta tuntemattomasta, vaikkapa lumessa olevien jälkien perusteella koirasta ja jäniksestä, lapsi vastaa kirkkaalla äänellä: "Ystäviä!"
Hänelle kuva maailmasta on vielä lumenvalkoinen.

Sitä elämässä itse harmittelen, että olen niin huono pitämään ystäviin yhteyttä. Siispä: hyvää ystävänpäivää, toverit eri aikakausilta!

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Taidetta vuodelta 2015

Pikkulasten kanssa on haastavaa ylläpitää seurustelua taiteen kanssa. Mutta ei mahdotonta. Ja onneksi on Museokortti.

Haluan jakaa muutaman taide-elämyksen tältä vuodelta ja haastan Sinut tekemään samoin.

Luontokirjallisuus. Annie Dillardin Pilgrim at Tinker Creek on lähes parasta, mitä olen alalta lukenut. Mutta se on vieläkin vähän kesken, sillä tänä vuonna mielen kyvyt riittivät paremmin suomenkieliseen tekstiin. Reino Kalliolan klassikko, trilogia Suomen luonnosta, on ollut virvoittava tuttavuus. Kuluneena vuonna hankin puuttuvan osan: Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa (1951).

On hämmentävää, kun joku yhdistää luonnontieteellisen osaamisen ja kaunokirjallisen kyvyn. Kalliolan teosta suosittelen kaikille, joita Suomen luonto yhtään kiinnostaa. Esimerkkinä toimikoon kuvaus hirven syksystä: ”Syksyn väreissä väkevästi liekehtivä viita on metsien kruunupään häähuone.”

Kuvataide. Akseli Gallén-Kallelan museo sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Espoon ja Helsingin rajasaaristossa. Pyöräretki paikalle on pieni taidepyhiinvaellus, jonka varrella meri elähdyttää. Tänä vuonna kaksi näyttelyä avasivat Elämän harjulla -freskojen luonnoksia, jotka Gallén teki Porissa sijaitsevaa Juseliuksen mausoleumia varten. Olen vuosien varrella törmännyt ajoittain näihin kuviin ja monet niistä ovat suorastaan järkyttäneet. Niissä yhdistyy kansainvälinen elämän vaelluksen kuvataideperinne ja suomalainen näkemys. Esimerkiksi Rakennus-maalaus on pysäyttävä elämänkulun kuvaus.

Joskus olisi mukavaa kirjoittaa ihan tosissaan, eli vähintään puoliksi leikillään (kirjaimellisesti), maalaussarjoista, jotka kuvaavat elämän vaellusta. Tarvaspään näyttelyteksteihin olisi teologilla muutama täydentävä huomio annettavana. Sinänsä kirja, joka on koottu näyttelyistä, on ilahduttavan tasokas.

Elokuvat. Maikki antoi syntymäpäivälahjaksi kahdeksan leffalipun sarjakortin ja muutaman päivän päästä alkoi raskauspahoinvoinnin pitkä taival. Onneksi liput olivat voimassa pitkään ja onneksi ne olivat olemassa, sillä muuten leffarintama olisi varmaan jäänyt olemattomaksi. Inside Out -animaatiota pidän vuoden parhaimmistoon kuuluvana. Luova idea, rohkea toteutus, koskettava lopputulos.

Dvd-bokseista sain katsottua muutaman klassikon niinä iltoina, kun vastaanottokykyä sellaiselle poikkeuksellisesti oli. Chaplin ei petä. Eikä omalla tavallaan myöskään Tarkovski. Katsoin ensi kertaa Ei paluuta (Ivan’s Childhood) -esikoiselokuvan, joka sisältää monenlaista silmät auki räväyttävää (jos et ensin nukahda, mikä on todellinen vaara kuolevaisille ihmisille Tarkovskin elokuvia katsellessa). Lapsen juoksu rannalla.

Musiikki. Ajat ovat muuttuneet. Pitkään pidin sitkeästi kiinni äänilevyjen materiaalisen muodon arvosta. Tänä vuonna ostin kaksi levyä, mikä oli kaksi enemmän kuin edellisenä. Spotify jyrää. Ja kaksivuotias osaa käyttää Fisherin 1980-luvun stereoita, mikä monimutkaistaa asioita.

Jukka ja Jytämimmit oli vuoden piristävin tulokas. Iloa, pilkettä, menoa. CMX:n uusin oli kelpo. Koti-isä soitti sitä usein, kun talvivaatteita puettiin (tulevaisuuden terapeuteille tiedoksi). Syksyllä kuuntelin kyllä enemmän Dinosaurus Stereophonicus -klassikon kakkoslevyä. Olen aina pitänyt siitä, mutta sanoitusten hienoutta arvostan yhä enemmän. ”Jos meillä ei ole tarinaa / näemme vain tämän huoneen.” No, ”rikkinäiset ajatukset puheista vain pahenee”.