keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Kevään riemu ja G.M. Hopkins

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin…

Yksi parhaita kevätrunoilijoita minulle on irlantilainen Gerard Manley Hopkins (1844–1889). Hän on Suomessa kohtalaisen vähän tunnettu, mutta monien runoilijoiden arvostama; esimerkiksi Kirsi Kunnas on suomentanutkin muutaman hänen runoistaan (kuten lainauksen yllä). Se vaatiikin kunnasmaista taitoa: Hopkins leikittelee sanoilla sellaisella tavalla, jonka kääntäminen on toisinaan mahdotonta. Ainoa vaihtoehto on luoda itse uutta, samassa sävellajissa.

Hopkinsin kevätruno ”Spring” on malliesimerkki hänen runotaiteestaan: sanat soljuvat hämmästyttävän soinnukkaasti, mutta tyylittely ei ole itsetarkoituksellista, vaan muoto ja sisältö palvelevat aina toisiaan. Suomenkieliselle lukijalle runo tarjoaa haasteen, sanoja on maisteltava ja ehkä sanakirjaakin käytettävä. Mutta ensilukeminen kannattaa tehdä sydämen korvin.

Nothing is so beautiful as Spring –         
   When weeds, in wheels, shoot long and lovely and lush;         
   Thrush’s eggs look little low heavens, and thrush         
Through the echoing timber does so rinse and wring         
The ear, it strikes like lightnings to hear him sing;
   The glassy peartree leaves and blooms, they brush         
   The descending blue; that blue is all in a rush         
With richness; the racing lambs too have fair their fling.         

What is all this juice and all this joy?         
   A strain of the earth’s sweet being in the beginning
In Eden garden. – Have, get, before it cloy,         
   Before it cloud, Christ, lord, and sour with sinning,         
Innocent mind and Mayday in girl and boy,         
   Most, O maid’s child, thy choice and worthy the winning.

Hopkins oli jesuiittapappi, joka kirjoitti kuulemma salaa itseltäänkin. Kun runot aikanaan löydettiin, ne olivat sensaatio. Hopkins uudisti runotaidetta, mutta oli ainutlaatuinen myös luonnon ja kristinuskon yhdistäjänä. Itse tutustuin häneen Joseph Sittlerin kautta. Sittler liitti Hopkinsin runot ekoteologiaan, mikä oli vähintään kohtuullista, sillä 1800-luvun runoilija oli itse yksi varhaisista kristillisistä luonnonsuojelun puolestapuhujista (ks. esim. Binsey Poplars -runo).

Hopkinsin uskonkäsitys, eli samalla elämänkäsitys, on samansuuntainen kuin omani: elämän perustavimmat asiat ovat samalla syvimpiä uskonnollisia asioita. Kevään riemu on Hopkinsille itseisarvoisen hienoa, mutta samalla se todistaa hänelle Jumalan voimasta (vrt. kotoinen Suvivirsi). Toinen Hopkinsin kevätruno, The May Magnificat, liittää yhteen kevään elämänvoiman ja katolisen Maria-uskon, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.

Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin… 
Se meille muistuttaapi 
hyvyyttäs, Jumala,
ihmeitäs julistaapi
se vuosi vuodelta. 

tiistai 5. toukokuuta 2015

Kuka tuhosi Hvitträskin metsän?

(julkaistu Kirkkonummen Sanomien numerossa 35/2015 (7.5.2015, netissä 5.5.), s. 15)


Hvitträsk on Kirkkonummen ykkösnähtävyys kulttuuriympäristönä. Eliel Saarisen, Armas Lindgrenin ja Herman Geselliuksen kartanolinna on kansallisesti ainutlaatuinen arvokohde ja kansainvälisesti tunnettu matkailunähtävyys. Kevättalvella 2015 koettiin tyrmistys: Senaattikiinteistöt päätti hakata metsän kartanon vierestä. Lähes kaikki kuuset on kaadettu ja maisema on paikoitellen avohakattu.


Kohtuuttoman rajut hakkuut
Senaattikiinteistöt perustelevat hakkuita turvallisuussyillä, mutta kantojen perusteella puut eivät olleet lahoja. Lisäksi on kaadettu aivan terveitä vanhoja mäntyjä. Kyseessä ei valitettavasti ole edes ensi kerta, kun alueella hakataan vanhaa metsää. Tällä kertaa asiasta tekee vielä vakavamman ja surullisemman se, että hakkuut on toteutettu hautojen vierestä.


Hautapaikan häirintä
Hvitträskin maasto valittiin muinoin kartanon paikaksi sen vuoksi, että alue oli luonnonkaunis. Monet Suomen kuuluisimmista taiteilijoista nauttivat Hvitträskin puumaisemista. Eliel Saarinen niitti mainetta myös ulkomailla, mutta halusi tulla haudatuksi Hvitträskin rinteeseen, tummanvihreän kuusikon keskelle.

Eliel ja Loja Saarisen sekä Herman Geselliuksen hauta on ollut olennainen osa myös matkailukäyntejä Hvitträskissä. Pehmeä neulaspolku on lähtenyt mäen laelta ja laskeutunut satumaisen kuusikon halki hautapaikalle. Nyt maisema on kuin sodan jäljiltä, kuten viereisestä kuvasta näkyy. Polkua ympäröivät hakkuujäte ja kannot. Maisema on runneltu, eikä sitä ole edes viitsitty siistiä. Polun päälle katkennut puukin on sahattu hät’hätää poikki vain polun leveydeltä.


Vaurioita myös matkailulle
Hvitträskin vanhan metsän hakkuut ovat tuhoisia monella tavalla. Ne runnoivat hienon ekosysteemin. Ne vaurioittivat vakavasti kulttuurimaisemaa. Ne riistivät kunnan asukkailta ja vierailijoilta esteettisesti kauniin ja virvoittavan maaston. Tämän lisäksi ne ovat huolestuttava vahinko myös matkailuelinkeinolle. Eliel Saarinen on yhä sangen tunnettu etenkin Yhdysvalloissa. Mitä ajattelee amerikkalainen turisti, kun hän lähtee kohti Saarisen hautaa ja päätyy hakkuuaukealle?

Toisaalta Senaattikiinteistöjä voisi myös kiittää rehellisyydestä matkailumainonnassa. Yleensä eri maissa piilotellaan pahimpia hakkuita, tai ainakaan niitä ei toteuteta kuuluisimpien matkailunähtävyyksien tonteilla. Senaattikiinteistöt sen sijaan antavat totuudenmukaisen kuvan siitä, miten Suomessa usein kohdellaan metsiä.


Rahan valta ja välinpitämättömyys
Jostain löytyvät ne henkilöt, jotka antoivat määräyksen hakata Hvitträskin vanhan metsän tällä tavalla. He ovat yhtäältä syyllisiä, mutta ongelma on laajempi. Lopulta metsän tuhosi se kulttuuri, johon suomalaiset ovat langenneet: taloudellisen hyödyn kulttuuri, joka ei piittaa syvemmistä arvoista. Vanhoja metsiä on jäljellä todella vähän, mutta silti niitä hakataan jatkuvasti, kuten tänä keväänä on koettu esimerkiksi Kemiönsaaren Purunpäässä ja Suomussalmen Pesiöjärvellä. Metsien arvostajat, joita on paljon, jäävät jatkuvasti tappiolle pelkän rahallisen arvon jyrätessä.

Mitä voidaan tehdä? Jos ei muuta, niin ainakin ilmaista surua ja tyytymättömyyttä. Kirkkonummella Kristityt luonnon puolesta ry. (A Rocha) järjestää suruhartauden vanhojen metsien puolesta tiistaina 12.5. klo 19 Hvitträskin lähistöllä. Silloin vietetään suomalaisuuden päivää, mikä tarjoaa oivan tilaisuuden miettiä sitä, mitä on jäljellä suomalaisesta metsäsuhteesta. 

Panu Pihkala
Pj, Kristityt luonnon puolesta ry. A Rocha
www.arocha.org


Suruhartauden tapahtumalinkki jaettavaksi: https://www.facebook.com/events/1431970607106517/

Video hakkuista: https://www.youtube.com/watch?v=JroJ6oXutVM&feature=youtu.be

Asian esiin nostanut Päivän Byrokraatti –blogi: http://paivanbyrokraatti.com/2015/05/02/pb-hvittraskin-tuho/

[Rakennuttajapäällikön argumentit eivät vakuuta, ja ovat valitettavasti oireiden kuva.]

Museoviraston kuvaus Hvitträskin alueesta ”Valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä”: http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=948
[Lainaus: ”Rakennusryhmän ympärillä olevaa istutettua puutarha- ja piha-aluetta ympäröi hoidettu luonnonmaisema uimarantoineen, kulkureitteineen ja oleskelupaikkoineen sekä koskemattomampi jylhä metsä- ja rantamaisema.”]