Kesä: lähiluontoa

Kotipihalta löytää yleensä aina kiinnostavaa katsottavaa.

En tarkoita naapureiden kyttäämistä, vaan luontohavaintoja. Kevään muuttuminen kesäksi on juhla-aikaa: koko ajan ilmestyy uusia värejä. Vihreä käy läpi koko sävyjen skaalansa, eikä kukkien värivalinnoilla ole rajoja.

Valokuvauksen harrastaminen tuo parhaimmillaan hyviä seurauksia koko elämäntapaan. Tuloksena voi olla pysyvä ajatus siitä, että ympärillä on aina jotain kiehtovaa, kun vain osaa katsoa oikeasta näkökulmasta. Pahimpana vaihtoehtona on pakkomielteinen kaiken kuvaaminen sellaisella tavalla, ettei itse oikeastaan ehdi nähdä ja kokea. Mutta valokuvauksen varsinaiset harrastajat harvemmin lankeavat tähän; se on enemmän kiireisten turistien ongelma. Ihminen voi valitettavasti olla myös turisti omassa elämässään.

Joku ehdotti Helsingin Sanomissa, että Suomessakin alettaisiin julkaista ennusteita tärkeiden luontoilmiöiden tarkemmista ajankohdista. Lähtökohtana oli Japanin, tuo tehoyhteiskunnan ilmentymän, pehmeä kohta: kirsikkapuiden kukkimisen juhliminen. Suomessa vastaavia voisivat olla lintujen suuret muutot tai vaikkapa alppiruusupuiston täysi kukinta, jota Haagassa odotellaan. (Itä-Helsingissä järjestetty suomalais-japanilainen kirsikkajuhla, hanami, on mainio idea myös.)

Ajattelen ja uskon, että ihminen on onnellisempi, jos hän tavoittaa ja säilyttää yhteyden vuodenaikojen kanssa. Ruumiimme seuraa vuodenkulkuja, halusimme tai emme, mutta mielen suhteen voimme itsekin vaikuttaa. Ylioppilasjuhlien, suvivirren ja kukkivien pensaiden viikonloppuna on autuasta elää kukoistavan luonnon mukana.

P.S. Juuri saamani tiedon mukaan Helsingin kaupunki pitää kukkivan omenapuutarhan auki Malminkartanossa pe-su klo 8-18. Ajattelin mennä. Lisätietoa tästä.

Viikko aikaa lähteä Saloon

Yhden maailman parhaimman luontovalokuvaajan näyttely on esillä Salon taidemuseossa 27.5. asti.

Jim Brandenburgin taiteen tasoa kuvaa se, että kun vuonna 2010 valittiin kansainvälisesti maailman 40 vaikuttavinta luontovalokuvaa, oli niistä joka kymmenes hänen ottamansa. Tosin ottaa-verbiä osuvampi olisi kenties ”saada”; Brandenburg on usein puhunut siitä, kuinka valokuvaukseen liittyy parhaimmillaan tietty mystinen elementti. Intuitio, tai miksi sitä kukakin kutsuu, johtaa parhaiden kuvien luo. Kuvaaja ottaa ne, mutta pohjimmiltaan saa ne.

Oman valokuvausharrastukseni käynnisti aikoinaan (1998) Brandenburgin sittemmin kuuluisaksi tullut Chased by the Light –projekti, joka tallensi havumetsävyöhykkeen elämää syyspäiväntasauksesta talvipäivänseisaukseen vain yksi valotus päivässä –menetelmällä. Kuvat kertovat luonnon moninaisuudesta ja rikkaudesta, mutta myös henkilökohtaisesta matkasta ja henkisyydestä. Itse katselin niitä National Geographic –lehdestä, mutta kuvista kootusta kirjasta tuli myyntimenestys. Tarina täydentyi muutama vuosi sitten dokumentilla, joka sai Emmy-ehdokkuuden.

Brandenburgilla on oma ääni valokuvaajana; ja kuten hän itse sanoo, se on oikeastaan suurin kunnia mitä kuvaaja voi saada. Lopulta persoona tuottaa taiteen, myös valokuvataiteen. Tekniikkaa tärkeämpää on kyky nähdä ja tuntea.

Salon taidemuseo on saanut ainoana Suomessa ja lähes ainoana Euroopassa 110 kuvan näyttelyn, joka vie katsojansa hämmästyttäviin maastoihin: yksityiskohtien ja panoraamojen luo. Vielä ehtii hypätä junaan!

P.S. Kaupan päälle saa välähdyksen Heikki Willamon erinomaisesta Metsävuosi –kuvasarjasta, jota samanniminen mainio kirja esittelee laajemmin.

Toukokuun alku

Keväinen pensas:
vihreä universumi.